Kuva: Sateenkaarifaija

Mokailin viime viikolla lelupäivän kanssa. 

Päiväkodissa on sovittu yhteisesti, että taisteluleikkejä jätetään vähemmälle. Muistin tämän tietysti juuri silloin, kun olin aamukasilta päiväkodin eteisessä varustamassa lastani valomiekalla. Hups.

Joskus olen keskustellut lapsen kanssa siitä, onko lelupäiväleluksi tosiaan otettava joku hampurilaisaterian mukana saatu pikku krääsä, mutta se on sillä kertaa ollut juuri se kaikista tärkein lelu.

Lelupäivä on yllättävän tärkeä osa päiväkotielämää. Ainakin meillä valitaan huolellisesti juuri se lelu, joka milloinkin pääsee mukaan. Se on yleensä sellainen, jota halutaan näyttää kavereille, mutta tilanteesta riippuen saattaa olla mitä tahansa pehmolelun ja legohärvelin väliltä. Joskus olen keskustellut lapsen kanssa siitä, onko lelupäiväleluksi tosiaan otettava joku hampurilaisaterian mukana saatu pikku krääsä, mutta se on sillä kertaa ollut juuri se kaikista tärkein lelu. Toisella kertaa sitten jotain aivan muuta. 

Muutamia mokailuja olen ehtinyt tehdä lelupäivän suhteen. Varmasti jokaisen vanhemman ärsyttävämpiä tunteita on se, kun liian myöhään tajuaa unohtaneensa lelupäivän. Päiväkodin eteisessä tajuaa että muilla lapsilla on lelut mukana, ja oma jälkikasvu tulee paikalle ilman - koska isi oli unohtanut. Se nolottaa melkein yhtä paljon kuin oman työjutun unohtaminen. 

Jos lelussa on sata irtoavaa osaa, todennäköisesti jotkut niistä putoavat ja hukkuvat päivän aikana. 

Joitain sääntöjä lelupäivälelujen valintaan on tullut päiväkodin puolelta ja joitain on tullut mietittyä itse. Lelut eivät voi olla valtavia vaan järkevän kokoisia. Tabletin tai muut digipelit eivät ole hyvä idea päivärytmin kannalta. Jos lelussa on sata irtoavaa osaa, todennäköisesti jotkut niistä putoavat ja hukkuvat päivän aikana. 

Yksi mitä ei ehkä heti ajattele, on lelupäivälelujen tehostemäärä. Esimerkiksi äänen ja valot. Jos kaikki ryhmän lapset tuovat sinänsä ihanan äänilelun, niiden kakofonia voi olla sekä lapsille että työntekijöille aikamoisen hektinen.

Ei voi olettaa että päiväkodin työntekijät pysyvät kärryillä kaikkien lasten kaikkien lelujen kaikista pikku osasista.

Olen myös tehnyt klassisen Legomokan. Annoin viedä pienehkön ajoneuvon, ja eikös siitä jäänyt matkan varrelle yksi rengas. Ei sitä enää löytynyt.

Onneksi se ei ollut mitenkään maailman rakkain rengas, mutta olisi kuitenkin aikuisen vastuulla huolehtia ettei niin käy. Ei voi olettaa että päiväkodin työntekijät pysyvät kärryillä kaikkien lasten kaikkien lelujen kaikista pikku osasista. Varsinkin jos ne ovat tarkoituksella irtoavia. Sitä olisin voinut ajatella itsekin etukäteen. 

Ehkä aikuisen tehtävä on huolehtia viime kädessä siitä, että kotoa lähtee mukaan jotakuinkin sääntöjen mukainen lelu, koska eihän lapsi sitä osaa aina ajatella.

Tuo valomiekkahomma kuitenkin harmitti eniten, sillä siinä en ollut tajunnut yhteisiä pelisääntöjä ja joutuisin sen takia tuottamaan lapselle pettymyksen. Onneksi tajusin heti sanoa päiväkodin aikuiselle tilanteesta, ja pahoittelin etten ollut huomannut asiaa ajoissa kaiken aamukiireen keskellä. 

Mietimme hetken ja keksimme soveltavan ratkaisun. Sovimme lapsen nähden, että miekan saisi esitellä ryhmälle, mutta leikkien alkaessa se pitäisi jättää omaan lokeroon. Selitin tietysti lapselleni että nyt olin ollut ajattelematon, ettei hän luulisi itse tehneensä väärin. Ehkä aikuisen tehtävä on huolehtia viime kädessä siitä, että kotoa lähtee mukaan jotakuinkin sääntöjen mukainen lelu, koska eihän lapsi sitä osaa aina ajatella. Olin iloinen kun saimme sovittua tilanteen parhain päin, sillä yhteiset pelisäännöt ryhmässä ovat lapselle tärkeät: onhan hän itse ollut mukana päättämässä niistä. 

Tästä tapauksesta opin, että ensi kerroilla valmistaudun kunnolla ja laitan lapsen kanssa lelupäivälelun valmiiksi edellisenä iltana. Näin aamuhäslingissä ei tule napattua mukaan huolimattomasti lähimpänä olevaa kivaa lelua. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden lapsen isä (ja ex-äiti) kirjoittaa sateenkaariperheen arjesta, sukupuolirooleista ja kahden kodin välisestä yhteistyöstä. 

Vanhemman transprosessi ei ehkä ole lapsille mikään "juttu", mutta päiväkodin, neuvolan, koulun ja satunnaistuttujen kanssa siitä tulee keskusteltua yhä uudelleen. Blogissa vastataan siihen, mitä sateenkaariperheiden kohtaamiseen kaivataan, ja toisaalta siihen, miksei siihen nyt sen kummempia tarvita kuin ihan perusnormaalia ihmisten kohtaamista. 

Lisäksi mielen ja kielen päällä pyörivät juuri nyt tunnekasvatus, luonto, lukeminen ja pelaaminen lasten kanssa, itsemyötätunto ja kehopositiivisuus. Perheeseen kuuluu 5- ja 7-vuotiaiden lasten lisäksi myös 1-vuotias kani.

Yhteydenotot ja yhteistyöideat sujuvat sähköpostitse osoitteessa sateenkaarifaija@gmail.com tai Facebookin ja Instagramin yksityisviestillä. 

 

Kuvat profiilissa ja bannerissa: Paavo Ylämäki

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat