Kirjoitukset avainsanalla hormonit

Kuva: Timo Suutarinen

Olen aiemmin kirjoittanut testosteronihoitojen tuomista muutoksista lähinnä siitä kulmasta, miten olen kokenut kehoni enemmän omakseni. Muutoksista on pyydetty monta kertaa lisää postauksia nimenomaan siksi, että voisin kertoa mitä siinä konkreettisesti oikein tapahtuu.

Otsikko menee ehkä vähän sivuun, sillä en tiedä ovatko nämä itsessään noloja asioita (eivät ole). Silti löysin muutamia juttuja, jotka selkeästi muodostuivat “Ainiin tämäkin tosiaan tapahtuu” -kokemuksiksi. Puhun vaan omasta puolestani, joten älkää suuttuko jos esitän jonkin asian typerästi.

1. Finnit

En tiedä onko se totta, mutta joku väitti finnien ilmaantuneen sille alueelle, mihin alkaa kasvaa partaa.

Itselläni ei juuri ole ollut aknea, mutta nyt olen saanut uuden teini-iän myötä kokea aivan uudenlaisen ihon kukkimisen. Suuri osa miehistä käy tämän läpi yläkoulun ja toisen asteen tienoilla, ja siksi muutos tuntui nololta. Olen kuullut, että se vähän rauhoittuu aikanaan hormonitasojen tasaannuttua.

En tiedä onko se totta, mutta joku väitti finnien ilmaantuneen sille alueelle, mihin alkaa kasvaa partaa. Toivon, että jos näin on, se parrankasvu tapahtuu pian ja mahdollisimman pikakelauksella. 

2. Äänenmurros

Äänen muutos konkretisoitui kerralla, kun kävimme joulun alla perheen kanssa kirkossa laulamassa kauneimpia joululauluja.

Ääneni oli aluksi todella outo. Se onneksi on hieman helpottunut, mutta alkukuukausien aikana huomasin selvästi sameutta ja epätasaisuutta. Tuntui kuin kurkku olisi karhea vähän koko ajan, enkä ollut varma miten puhua. Onneksi ystävien kanssa naureskeltiin koko jutulle.

Äänen madaltumista ei itse huomaa, kun asuu itsensä kanssa koko ajan. Äänen muutos konkretisoitui kerralla, kun kävimme joulun alla perheen kanssa kirkossa laulamassa kauneimpia joululauluja. Yhtäkkiä tajusin, että ne vanhat sävelmät, jotka muistin ulkoa, eivät enää tulekaan rutiinilla. Etsin siis kokonaan uuden oktaavin josta laulaa. Ja tämä madaltuminen jatkuu vielä, mahdollisesti useamman vuoden ajan, pikkuhiljaa.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Sateenkaarifaija (@sateenkaarifaija) jakama julkaisu

3. Hiusraja

Tätä ennen en ollut koskaan ajatellut hiusrajan merkitystä miehillä. Onko hiusrajan nousu hyvä vai huono asia? Mitä tunteita siihen liittyy?

Hiusrajani on noussut. Erityisesti sieltä kulmista. Tämän kanssa minun piti hieman miettiä, kuinka asiaan suhtaudun, vaikka kaljuuntuminen tai hiusrajan vetäytyminen on todella miestyypillinen asia.

Omalla kohdallani se on ehdottomasti positiivinen muutos, sillä tuntuu kuin se korostaisi omia kasvojani maskuliinisemmalla tavalla. (Huom. tämä on tasan oma kokemukseni itsestäni, joku muu saattaa kokea täysin eri tavalla) Toisaalta olin aina pitänyt hiuksistani, joten jos ne alkaisivat kadota kokonaan joutuisin miettimään tyyliäni uudelleen.

Olen lukenut netistä, että kaljuuntuminen olisi äidin puolelta periytyvä asia, jolloin minulle saattaa olla viisasta valmistautua ajatukseen. Toisaalta olen lukenut netistä myös, että kaljuuntuminen ei periydy äidin puolelta, jolloin tukkani saattaakin pysyä päässä 80-vuotiaaksi saakka. Täytyy seurata mihin homma etenee ja olla uskomatta nettiä.

Tätä ennen en ollut koskaan ajatellut hiusrajan merkitystä miehillä. Onko hiusrajan nousu hyvä vai huono asia? Mitä tunteita siihen liittyy?

4. Vatsa

Naisen roolissa eläessäni saatoin usein vetää vatsaa sisään peilistä katsoessani. Nykyään en enää tee niin, vaikka vatsa on selvästi kasvanut.

Puhuin aiemmassa postauksessani siitä, miten hormonihoitojen seurauksena rasva katoaa lantiolta. Mutta ei siinä kaikki, sillä se siirtyy vatsaan!

Kasvatan siis nykyään kessiä.

Vatsa kiinnostaa minua siksi, että huomasin hämmentyväni paitsi sen ilmaantumisesta, myös suhtautumisestani siihen. Naisen roolissa eläessäni saatoin usein vetää vatsaa sisään peilistä katsoessani. Nykyään en enää tee niin, vaikka vatsa on selvästi kasvanut. Mietin, onko syynä se, että pidän omasta kehostani enkä yritä jatkuvasti näyttää erilaiselta kuin peilikuvassani olen? Vai liittyykö se siihen, että naisille asetetaan sellaisia ulkonäköpaineita, että vatsaa pitää vetää sisään? Onko hyvä asia vetää vatsaa sisään peilin edessä vai ei?

Tämä on kiinnostavaa pohdintaa, tosin vastauksia minulla ei ole.

5. Videopelaaminen

Tämä ei liity millään tavalla hormoneihin, vaan roolin vaihdokseen. Tykkään pelata pleikkaa toisiaan lasten nukahdettua, saatan samalla syödä jotain ja nollata niin aivoni ennen nukkumaanmenoa.

Kun elin naisen roolissa, olin cool nörttityttö ja oli siistiä, että osasin pelata ja tiesin nippelitietoa erilaisista peleihin liittyvistä yksityiskohdista.

No, nykyään olen se kolmikymppinen perheenisä, joka vetää sipsipussin jämät ja istuu pelikonsolin ääressä lasten nukahdettua. Tämä oli tärkeä eteneminen nolompaan suuntaan.

Oma keho yllättää silti, koska ei voi olla varma mitkä piirteet aktivoituvat testosteronin myötä, alkaako muistuttaa enemmän isäänsä vai äidin puolen miessukulaisia.

Nuo testosteronin aiheuttamat muutokset eivät toki olleet ylläreitä minulle. Niitä käytiin läpi sen miljoona kertaa ennen kuin sain edes aikaa hormonipolille, kyseltiin olenko varma ja ymmärränkö muutosten pysyvyyden. Ennen hoitojen aloittamista allekirjoitettiin suostumuspaperi, johon oli vielä koottu kaikki mahdolliset muutokset yhdessä läpi luettavaksi.

Oma keho yllättää silti, koska ei voi olla varma mitkä piirteet aktivoituvat testosteronin myötä, alkaako muistuttaa enemmän isäänsä vai äidin puolen miessukulaisia. Ajattelen, että kun tapaa toisissa kaupungeissa asuvia sukulaisia, on pakko kysyä tätä.

"Ketä nykyään muistutan?"

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Sateenkaarifaija (@sateenkaarifaija) jakama julkaisu

 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei pahoille parta kasva, mutta ehkä ensi Movemberiksi sitten (Kuva: Sateenkaarifaija)

Ensimmäinen kuukausi testosteronin kanssa hurahti ohi ja elämä jatkui senkin jälkeen tasaisena perhearkena. Mikään ei muuttunut. Paitsi kaikki minun kehosuhteessani.

Olen ollut hämmentynyt ja positiivisesti järkyttynyt muutosten nopeudesta. Alussa hormoniannos on hurjan pieni ja kahden ensimmäisen viikon jälkeen sitä lisättiin tuplamääräksi. Lopulliseen annostukseen nosto tapahtuu ensi kuussa. Silti jo nyt, reilun kuukauden testosteronivetoisena oleilun jälkeen, koen itseni aivan eri ihmiseksi. Keho tuntuu erilaiselta: jotenkin juurevammalta, keskittyneemmältä ja selkeämmän muotoiselta. On helppoa olla paremmin läsnä, muutenkin kuin metsässä kävellessä tai liikuntaa harrastaessa.

Mutta vaikka senttejä ei tule lisää, lihakseni kasvavat. Ja niin hupaisalta kuin se kuulostaakin, heräilen toisinaan yöllä kasvukipuihin.

Luulen, että suuri osa tästä muutoksesta ei johdu hormonihoidoista, vaan niiden aloittamisen aiheuttamasta helpotuksesta ja sen kynnyksen ylittämisestä. Siitä, että on virallisesti antanut itselleen luvan hyväksyä oma kehonsa, antaa sen muuttua ja oleilla siellä kuin kotonaan. Oman kehon vääränlaisuuteen liittyvät henkiset paineet on voinut heittää romukoppaan, ja keskittyä olennaiseen eli syksyn värikkäiden lehtien keräilyyn ja lapsille lukemiseen (tällä hetkellä iltasatuvuorossa Roald Dahlin Iso Kiltti Jätti, suosittelen!)

Selvästi fyysisiä muutoksia tapahtuu myös nopeasti. Aiemmin kirjoitin siitä, kuinka hormonit saivat aikaan hulvattoman nälän. Sitä on seurannut selkeästi kasvanut unentarve. Olen siis 17-vuotiaan kasvuominaisuuksilla varustettu kolmekymppinen, pituuskasvua lukuunottamatta. Mutta vaikka senttejä ei tule lisää, lihakseni kasvavat. Ja niin hupaisalta kuin se kuulostaakin, heräilen toisinaan yöllä kasvukipuihin. Kyllä, niihin jalkojen ja käsivarsien vihloviin tuntemuksiin, joita oli viimeksi teini-ikäisenä.

Peilistä katsomalla voi huomata, miten kehon rasvakerros poistuu pikkuhiljaa lantiolta ja kuinka selkään, hartioihin ja raajoihin ilmaantuu selkeärajaisempaa lihaksistoa ihan yllättäen. Tällä hetkellä olen koettanut etsiä netistä erilaisia saliohjelmia, sillä toiveella että bongaisin jotain omaan tilanteeseeni sopivaa ja kokonaisvaltaista.  

Tutkimusjakso ennen hoidon aloittamista oli raskas, mutta diagnoosin saamisen jälkeen tuntuu paljon helpommalta vain luistella eteenpäin miehuuteen.

Tämä on kuin uusi teini-ikä pikakelauksella. Todennäköisesti nyt sopivat vaatteet joutuvat taas vaihtoon ensi kesänä, mikäli suunta ja tahti jatkuvat. Jatkuvathan ne, ainakin pari ensimmäistä vuotta, mutta ei ehkä näin näḱyvällä ja nopealla muutoksella.

Naamakarvat eivät vielä puske esiin, ja siitä olen harmissani. Taitaa Movember jäädä minun osaltani ensi vuoteen. Mutta ne ovat tulossa ennemmin tai myöhemmin, ainakin jos sukuni miehiä on katsominen.

Usein puhutaan transprosessin raskaista hormonihoidoista. Voi olla että myöhemmin muutan mieltäni, mutta näin aluksi olen kokenut testosteronihoidot yksinomaan positiivisena ja voimaannuttavana elämänmuutoksena, joka tuo iloa ja rentoutta. Tutkimusjakso ennen hoidon aloittamista oli raskas, mutta diagnoosin saamisen jälkeen tuntuu paljon helpommalta vain luistella eteenpäin miehuuteen. Ehkä vähän samaan malliin kuin Bambi liukkaalla jäällä, mutta kuitenkin.

On luettu vertaisryhmät, nettiartikkelit ja kyselty saman kokeneilta tutuilta liiankin intiimit yksityiskohdat. Silti oman kehon muutoksiin, joita hormonit aiheuttavat, ei voi tietopohjalta valmistautua koskaan täysin.

Juuri nyt olen tehnyt fiksuja ratkaisuja, eli pakottanut itselleni kalenteriin vapaita hetkiä ja tilanteita, joissa tulee huolehdittua itsestä. Kehoni käy läpi isoja muutoksia, ja vaikka ne näyttäytyvät läsnäolona ja onnellisuutena, niissä on melkoinen määrä käsittelyä: niin fyysisessä kuin emotionaalisessa mielessä. Tavallaan transprosessin hormonihoitojen alku oli kuin raskauden alku. Kehon sisäiset voimat lähtevät liikkeelle ja muuttavat kaikkea olemista, ja muutoksessa oleskeluun on pakko ottaa tietoisesti omaa tilaa.

Itsen kuuntelu, perheen kanssa metsässä kävely ja rento saunapäivä ovat tärkeitä. Suurien kehollisten muutosten äärellähän tässä ollaan.

Ja samankaltaista raskauden kanssa on myös se, että mitään ei voi tietää etukäteen, vaikka kaiken luulee jo tietävänsä. On luettu vertaisryhmät, nettiartikkelit ja kyselty saman kokeneilta tutuilta liiankin intiimit yksityiskohdat. Silti oman kehon muutoksiin, joita hormonit aiheuttavat, ei voi tietopohjalta valmistautua koskaan täysin.

Nyt olen sanonut parikin kertaa ryhmälleni, että minulla on näemmä alkanut äänenmurros vihdoin tässä iässä, ollaan yhdessä naureskeltu asialle, ja sitten jatkettu hommia.

Eräs muutos, jonka kanssa en oikein vielä tule toimeen, on äänenmurros. Minulla oli kauhea flunssa, käheä ääni ja nuha. Flunssa meni, ääni jäi käheäksi.

Ensimmäistä kertaa elämässäni minua jännittää olla puhetilanteissa sen takia, että äänen korkeus saattaa äkkiä olla paljon luulemaani matalampi, kurkku kireämmän tuntuinen, tai yleisääni jollain tapaa samea. Siihen on hankala suhtautua, sillä teen paljon töitä joissa olen opettajan/ohjaajan asemassa. Nyt olen sanonut parikin kertaa ryhmälleni, että minulla on näemmä alkanut äänenmurros vihdoin tässä iässä, ollaan yhdessä naureskeltu asialle, ja sitten jatkettu hommia.

Olen huomannut, että työkuvioissakin pätee sama puhumisen logiikka kuin koulun, päiväkodin tai tuttujen kanssa: kun ottaa itse transprosessiin liittyvän muutoksen puheeksi, ihmiset tuntevat vähemmän kiusallisuutta siitä, että kehtaisiko nyt kysyä vai saako siitä puhua ollenkaan.

Olen aina inhonnut laulamista, ja siihen liittyy paljon ilmaisuun ja väärän korkuiseen ääneen liittyviä häpeän tunteita (tämä on varmasti yleinen ilmiö monilla muillakin suomalaisilla). Olen kiinnostunut näkemään, minkälaiselta laulaminen tuntuu vaikkapa vuoden kuluttua, kunhan olen saanut oktaavit paremmin kohdilleen.

Jos blogi jatkuu ja kaikki menee hyvin, saatankin ensi syksynä postata kertomuksen siitä, kuinka kävin vihdoin laulamassa karaokea. Tietysti viikset tyylikkäästi trimmattuna.

Jos selviän siihen mennessä teiniviiksivaiheen yli.

Aiemmat transprosessiini liittyvät tekstit löydät täältä:

Lapsille kertominen

Hormonipolilla

Vaihe vaiheelta

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Sateenkaarifaija

Laitoin eilen tämän kuvan instaan ja kysyin, mitä haluaisitte minun kertovan sukupuolenkorjauksestani. Sain aivan mielettömän hyviä kysymyksiä ja liudan uusia seuraajiakin!

Huomasin, että monia kiinnostaa transprosessi, mutta siitä ei oikein pysty kysymään keneltäkään, ellei asia kosketa jotain lähipiirin ihmistä. Aloitin hiljattain hormonihoidot, ja kerron tässä hieman oman transprosessini etenemisestä. Olen tottunut juttelemaan paljon ihmisten kanssa, joille nämä hommat ovat selvää kauraa, ja ystäväpiirini olen tietenkin kyllästänyt jutuillani.

Transprosessijutut ovat niin kuin inttijutut tai vauvajutut: jos joku sattuu kuuntelemaan tai jopa olemaan samassa tilanteessa, puhetta riittää tuntikausia (vaikkei kaikkia kiinnostaisi).

Hormonihoito on siis vähän kuin pysyvä lääkitys, jolla hoidetaan kehoristiriitaa.

Mun kehooni siis laitetaan testosteronia, joka saa aikaan fyysisiä muutoksia. Se on aluksi geeliä, jota hierotaan iholle kerran päivässä. Jossain vaiheessa annostuksen sopivuus tarkastetaan, ja on mahdollista vaihtaa piikkiin, joka pistetään parin kuukauden välein. Sitä jatketaan aina, kunnes sitten vanhentuessa määrää aletaan laskea vastaamaan muiden ikääntyvien miesten tasoja. Hormonihoito on siis vähän kuin pysyvä lääkitys, jolla hoidetaan kehoristiriitaa.

Testosteronin aloittaminen oli psyykkisesti valtava harppaus: olin järjettömän väsynyt vain siitä tyytyväisyydestä, että olin saanut diagnoosin ja nyt saisin tarvitsemani hoidot, minut oli ikään kuin virallisesti kirjattu ylös “oikeana miehenä”. Vaikka aloittaminen pelotti ja toi mukanaan myös luopumisen ja surun tunteita, se avasi sisälläni jotain sellaista rauhallisuutta ja valoa, joka oli ollut lukkojen takana teini-iästä lähtien.

Mitä sitten fyysisesti tapahtuu?

Pelot ovat ainakin toistaiseksi osoittautuneet turhiksi: käytökseen varmasti vaikuttaa muukin kuin hormonitasot.

Karvan kasvu muuttuu ja parta saattaa kasvaa; lihasmassa muotoutuu uudella tavalla; rasvaa lähtee lantiolta ja kerääntyy enemmänkin vatsan seudulle. Ääni alkaa madaltua. Jollain aktivoituu kaljuuntumisgeeni. Muutokset ovat todella yksilöllisiä ja niiden nopeus vaihtelee. Iho kuulemma paksuuntuu. Olin kysynyt ystävääni suunnittelemaan minulle tatuoinnin (hän on taitava ammattilainen niiden suunnittelussa ja tekemisessä), mutta hän osasi ehdottaa kuvan tekemisen siirtoa puolen vuoden päähän. Iho ja sen alla oleva lihaksisto saattaisi näet tuntua silloin erilaiselta ja vaikuttaa tatuoinnin ulkonäköön.

Lisäksi panikoin tietenkin, saisiko testosteroni aikaan aggressiivisuutta tai impulssiherkkyyttä. Olisinko yhtäkkiä jossain nakkikioskilla riehumassa? Pelot ovat ainakin toistaiseksi osoittautuneet turhiksi: käytökseen varmasti vaikuttaa muukin kuin hormonitasot.

Käytännössä ekat jutut joita huomasin, olivat VALTAISA NÄLKÄ ja äänen muuttuminen sameammaksi. Oli humoristista, että äkkiä söin kirjaimellisesti kuin 17-vuotias nuorukainen: viisi ruispalaa, kananmunia, puoli litraa maitoa… Kahden poikani kanssa olemme todellakin panostaneet tänä syksynä kokkaushommiin!

Miten tänne päästiin?

Kun joka kerta hyvin henkilökohtaiset asiat ja koko elämäntarina käytiin läpi taas uuden ihmisen kanssa, oli lepo tarpeen.

Keväällä 2017 menin lääkäriin ja sanoin, etten ole nainen ja että naisoletetun kehossa eläminen ei enää minua kiinnosta. Lääkäri kuunteli ja laittoi lähetteen transpolille Tampereelle. Se tarina, mitä kaikkea kävin pääni sisällä läpi ennen kuin uskaltauduin tälle lääkärikäynnille, on oman postauksensa joskus tulevaisuudessa. 

Lokakuussa 2017 kävin ensikäynnillä transpolilla. Niitä on Suomessa kaksi: Tampereella ja Helsingissä. Pitkä odotusaika kuulemani mukaan johtuu osittain siitä, että ihmiset hakeutuvat entistä helpommin hoitamaan sukupuoliristiriitaa. Mediassa, kouluissa ja kaikkialla puhutaan entistä enemmän sukupuolen moninaisuudesta ja sitä ei koeta enää “vääränlaisuudeksi” tai “sairaudeksi”, kuten vielä jonkin aikaa sitten. Ensikäynnillä kerroin elämäntarinani ja kokemukseni sukupuolesta lapsuudesta tähän päivään saakka.

Toukokuussa 2018 pääsin toiselle käynnille transpolille. Olin saanut etukäteen sosiaalityöntekijän lomakenivaskan, jossa kyseltiin kaikkea perhesuhteista, lapsuuden tärkeistä ihmisistä ja kaapissa olemisesta lähtien. Käynnillä kahlattiin se läpi.

Tämän jälkeen tapasin ensimmäistä kertaa hoitavan lääkärini. Täytin useita testauspaperinippuja: mielialaa, päihteiden käyttöä, psyykkisiä häiriöitä, masennusta… kaikki mahdollinen kartoitettiin ja olin näiden käyntien jälkeen aivan poikki. Kun joka kerta hyvin henkilökohtaiset asiat ja koko elämäntarina käytiin läpi taas uuden ihmisen kanssa, oli lepo tarpeen.

Kaikki eivät halua kaikkia mahdollisia hoitoja, ja vaihtelee valtavasti, mikä osa omassa kehossa tuntuu välttämättömältä muuttaa.

Lääkärille sain kertoa, mitä hoitoja itse kaipaan.

Osa transmiehistä haluaa juuri testosteronia, osalle on tärkeää rintakehän tai sukuelinten kirurgia, osalle kohdun poisto. Kaikki eivät halua kaikkia mahdollisia hoitoja, ja vaihtelee valtavasti, mikä osa omassa kehossa tuntuu välttämättömältä muuttaa. Eikä henkilö ole sen vähempää oikea mies, vaikka joku toimenpide ei itselle sopisi. Tässä blogissa pidän varmaankin oman intiimirajani siinä, että keskityn kertomaan kenen tahansa arkityökaverin nähtävissä olevista muutoksista.

Sain lääkäriltäni transpolin tiimineuvottelun jälkeen lähetteen lapsettomuus- ja hormonipoliklinikalle. Sinne pääsin näyttämään naamaani (ja veriarvojani) nyt syksyllä 2018.

Ensi keväänä mut julistetaan virallisesti lisääntymiskyvyttömäksi, kun testoteronihoidon seurauksena menkat ovat loppuneet. Tämä on edellytys sille, että saan vaihtaa passiini merkinnän “mies”. Tätä kohtaa laissa kansalaisjärjestöt pyrkivät muuttamaan niillä mielenosoituksilla ja muilla vaikuttamisen tavoilla.

Olen myös viime vuosilta valtaisassa kiitollisuudenvelassa tsempanneelle ja tukeneelle lasteni toiselle isälle, jonka kanssa olemme muodostaneet ihan uudenlaiset, veljelliset välit.

Nyt odottelen viiksien kasvua ja Movemberiin osallistumista. Tyytyväisenä siitä, että henkisesti raskas tutkimusjakso on ohi. Ei tarvitse enää selitellä ja täyttää papereita, vaan on aikaa keskittyä alati paranevaan kehosuhteeseen ja rakentaa lehtikasoja lasten kanssa. Olen myös viime vuosilta valtaisassa kiitollisuudenvelassa tsempanneelle ja tukeneelle lasteni toiselle isälle, jonka kanssa olemme muodostaneet ihan uudenlaiset, veljelliset välit.

Oleellista on mielestäni muuttaa ajattelua siitä, että transsukupuolisuus olisi se, mitä hoidetaan. Sitä ei koeteta poistaa, vaan siihen liittyvää kehodysforiaa eli kehoristiriitaa hoidetaan juuri hormonien ja leikkausten avulla. Kehodysforia on oireilua, joka sairastuttaa. Henkilö saattaa kokea osia kehostaan vieraiksi, tai tuntea yleistä kuulumattomuutta kehoonsa, jonka perusteella hänen sukupuolensa oletetaan. Tällaiset tuntemukset saattavat johtaa masennukseen, syömishäiriöihin, sosiaalisiin epävarmuuksiin ja hoitamattomana pahimpiin mahdollisiin seurauksiin.

Transsukupuolisten ja muunsukupuolisten kohdalla kannattaa hoitaa kehoristiriitaa “yhteiskunnan varoilla”, sillä se maksaa itsensä hetkessä takaisin työkykyisten ja psyykkisesti terveempien yksilöiden muodossa. Jos rahasummia ajatellaan.

Kehodysforia saattaa helpottua ja elämänlaatu parantua valtavasti, kun hoitojen myötä henkilö oletetaan yhä useammin oman sukupuolensa edustajaksi, ja hän voi olla sosiaalisessa kanssakäymisessä oma itsensä. Tietenkin pukeutumisella ja käytöksellä on muutoksessa osansa, mutta jollekin (esim. mulle itselleni) vaikkapa hartialihaksiston leveneminen tai matalaäänisyys saattaa olla juuri se juttu, jonka ansiosta löytää kadonneen yhteyden omaan kehoon.

Transsukupuolisten ja muunsukupuolisten kohdalla kannattaa hoitaa kehoristiriitaa “yhteiskunnan varoilla”, sillä se maksaa itsensä hetkessä takaisin työkykyisten ja psyykkisesti terveempien yksilöiden muodossa. Jos rahasummia ajatellaan.

Jos ei halua ajatella ihmisiä rahasummina, voi miettiä vaikka viime kertaa, kun yhteys omaan kehoon tuntui niin vahvasti että alkoi vahingossa nauraa julkisella paikalla ääneen. <3

P.S. Ryhdyn jossain vaiheessa varmaan postaamaan tänne koko ajan jotain parrankasvukuvia, älkää hämmentykö!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Sateenkaarifaija

Istun odotusaulassa lempeän värisellä sohvalla. Minä olen numero 2449. Telineessä on moottoriajoneuvoista kertova lehti ja naisten lifestyle-lehti, mutten uskalla ottaa kumpaakaan. Muut odottajat ympärilläni ovat pariskuntia, ja luulen tietäväni, mistä he haaveilevat. Mietin, minkälaisena ihmisenä he minua pitävät. Olen itse tullut lapsettomuus- ja hormonipoliklinikalle hankkiutumaan eroon hedelmällisyydestäni.

Osa transprosessiani ovat hormonihoidot. Monet transmiehet (muutos naisesta mieheksi) käyttävät vakituisesti testosteronia, joka saa lihasmassan kerääntymään eri seuduille kuin aiemmin (hartiat, jesss!), rasvan vähenemään lantiolta (ja siirtymään vatsan seuduille), äänen madaltumaan ja ehkä viikset kasvamaan. Hormoneilla hoidetaan kehoristiriitaa, joka syntyy, kun kropan muodon ja ulkonäön perusteella luullaan väärän sukupuolen edustajaksi. Vastaavasti transnaiset (muutos miehestä naiseksi) voivat saada omaa testosteronituotantoa blokkaavaa valmistetta ja estrogeeniä kehoristiriidan hoitoon.

Testosteroni aiheuttaa minulle transmiehenä myös sen, että kuukautiseni loppuvat ja hedelmällisyyteni hiipuu pois.

Periaatteessa, jos transmies haluaisi myöhemmin tulla raskaaksi, saattaisi hedelmällisyys palautua hormonien lopettamisen myötä. Syksyllä 2017 uutisoitiin perheestä, jossa mieheksi väestörekisteriin merkitty henkilö odotti vauvaa - ja kommenttikeskustelu muuttui minuuteissa kohtalaisen raivokkaaksi. En tiedä puhuttiinko siellä asiaa, mutta tunteiden vyöry oli niin suuri, että sen läpi oli vaikea kuulla sanoja. Tilanteen käsittelyyn ja asenteisiin vaikutti varmasti se, että henkkareiden viralliseen sukupuolen korjaamiseen edellytetään transprosessissa todistusta hedelmättömyydestä. Sukupuolen korjaamisesta on maksettava siis se, että lapsia ei saada.

Hormonipolilla ilmasta huokuu se, miten lapsen saaminen tai saamattomuus on elämän suurin asia.

Tunnelma on keskittynyt ja työntekijät valtavan smootheja ja asiallisia. Huomaan, miten oma lääkärini valikoi tarkkaan sanat ja kosketuksen, jolla lähestyy kehoani, ja kysyy erityisen sensitiivisesti mielipiteitäni eri tavoista suorittaa tutkimuksia. Tunnen koko ajan, että hän ottaa minut tosissaan miehenä, ja haluaa parasta sukupuoliristiriitani hoidon suhteen.

Mutta saako transsukupuolinen ihminen olla ihan riittävän hyvä vanhempi?

Kyllä minä ainakin olen. Nimenomaan tuo armollinen ja pehmeä “ihan riittävän hyvä”.

Ruotsissa vastaava laki transsukupuolisten hedelmättömyydestä kumottiin vuonna 2013 ja tällä hetkellä valtio maksaa korvauksia aiemmin transprosessin takia pakkosteriloiduille ihmisille. Asennemuutos, jonka lain kumoaminen on saanut aikaan, lienee valtava: ennen on varmasti ollut helppo ajatella, “ettei näiden ihmisten kuulu saada lapsia”, ja nyt valtion anteeksipyyntö tuntuu mitättömältä inhimilliseen kärsimykseen nähden.

Kuka oikeastaan päättää siitä, ketkä ovat ihan riittävän hyviä edes yrittämään lapsen saamista?

Ja miksi ne, jotka niin kipeästi yrittävät, eivät saa lasta hoidosta huolimatta?

Olen viime vuosina seurannut useamman ihmisen raskasta taivalta vanhemmaksi, tilanteita joissa toivo hoitoihin on jo luovutettu, uutisia taas yhdestä keskenmenosta ja joidenkin kohdalla uutisia vihdoin ihanasta vanhemmuudesta.

Olen viime vuosina myös kuunnellut useamman ihmisen tilitystä siitä, miten sukulaiset penäävät lapsentekosuunnitelmista, vaikka pariskuntaa ei kiinnosta tippaakaan vauvojen hommaaminen. Kyselyt tuntuvat painostukselta, jossa ei annetan ihmisille itselleen vapautta valita, hankkiako lapsia vai ei.

Voiko mikään herättää niin paljon tunteita kuin lasten saaminen ja lupa saada lapsia?

En minäkään ole immuuni minulta hedelmättömyyttä vaativalle Suomen laille, vaikka tunnen itseni riittävän hyväksi vanhemmaksi. Voinkin suoraan kertoa jutelleeni ihan ammattiauttajan kanssa siitä, miltä tuntuu kuulua ihmisryhmään, joiden ei oikeastaan kuuluisi saada lapsia. Ei voi kiistää, etteikö se herättäisi paljon pelkoja riittämättömyydestä, ehkä häpeääkin, tunnetta yleisestä vääränlaisuudesta.

Hormonipolin odotustilassa mietin, kuka häpeää kehoaan eniten: transsukupuolinen vanhempi jonka pitää ryhtyä hedelmättömäksi, pariskunta jota painostetaan vastoin omaa tahtoaan vauvantekoon, vai se nainen jonka keho ei kanna lasta hoidoista ja unelmista huolimatta.

Kuka näistä ihmisistä tuntee, että saa itse valita lasten hankkimisesta?

Allekirjoittaessani lomaketta, jossa kerron ymmärtäväni hormonihoitojen seuraukset, tunnustan lääkärille nenä kiinni paperissa, miten ristiriitaiselta tuntuu odottaa lasta kiihkeästi toivovien parien kanssa vastaanottovuoroa. Helppohan minun on: halusin lapsia, sain helposti lapsia, halusin transprosessiin ja sekin oli helppoa kun lapset oli jo tehty. Hormonihoitoja ja hedelmällisyyttä ei tarvinnut miettiä siltä kannalta.

Juttelemme lääkärin kanssa muutaman lauseen keskustelun siitä, miten elämässä oppii, etteivät asiat mene reilusti - etenkään lasten saamisen suhteen. Tekisi mieli sanoa: “Voitsä hei sit hoitaa noille kaikille vauvoja?”, mutten keksi mitään mitä voisin oikeasti sanoa. Ne tuntuvat niin pysäyttäviltä, suurilta asioilta, että sanatkin puuttuvat.

Kävellessäni pois muistan ajatuksen, joka on ollut itselleni tärkeä tuki vanhemmuuttani punnitessa:
“Lapset oppivat sinulta miten omaa kehoa katsotaan peilistä. Joka kerta kun katsot heidän nähtensä peiliin”.

Ainakin omassa kropassa viihtymisen opettamiseen minulla on hormonihoitojen myötä aivan järjettömän hyvät resurssit, paremmat kuin koskaan aiemmin. On sekin jotain.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden lapsen isä (ja ex-äiti) kirjoittaa sateenkaariperheen arjesta, sukupuolirooleista ja kahden kodin välisestä yhteistyöstä. 

Vanhemman transprosessi ei ehkä ole lapsille mikään "juttu", mutta päiväkodin, neuvolan, koulun ja satunnaistuttujen kanssa siitä tulee keskusteltua yhä uudelleen. Blogissa vastataan siihen, mitä sateenkaariperheiden kohtaamiseen kaivataan, ja toisaalta siihen, miksei siihen nyt sen kummempia tarvita kuin ihan perusnormaalia ihmisten kohtaamista. 

Lisäksi mielen ja kielen päällä pyörivät juuri nyt tunnekasvatus, luonto, lukeminen ja pelaaminen lasten kanssa, itsemyötätunto ja kehopositiivisuus. Perheeseen kuuluu 5- ja 7-vuotiaiden lasten lisäksi myös 1-vuotias kani.

Yhteydenotot ja yhteistyöideat sujuvat sähköpostitse osoitteessa sateenkaarifaija@gmail.com tai Facebookin ja Instagramin yksityisviestillä. 

 

Kuvat profiilissa ja bannerissa: Paavo Ylämäki

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat