Kirjoitukset avainsanalla kommunikointi

Netistä löydetyssä kuvassa näkyy lapsen voluumitaso silloin kun kyse on vanhemman mielestä kiusallisista kysymyksistä julkisella paikalla (Kuva: Jason Rosewell/ Unsplash)

Miks toi kävelee tolleen!

Miten niin noi voi pussaa!

Miks toi on ton näkönen!

Erilaisuuden kohtaaminen on älyttömän kuumottavaa lapsen kanssa. Aloin miettiä siihen liittyviä tilanteita luettuani Herkkä mies -bloggaajan jutun Vanhempien asenteet siirtyvät lapsiin: "Nuo pitäisi kaikki sterilisoida". Tekstissä hän puhuu siitä, miten huomaamattaan voi siirtää lapsille asenteita, jotka saattavat olla yllättävän negatiivisia tai johtaa kiusaamiseen. Teksti tuli lähelle.

Kyllä minä haluaisin olla varma siitä, ettei kenenkään lapseni koulukaverin kotona opeteta perheen lapsille, että sateenkaariperheellisille saa huudella tai naureskella. Tai sulkea ulos leikeistä.

Samojen teemojen ympärillä liikkui myös lapsille vammaisuutta käsittelevän kuvasanakirjan tehneen Heini Sarasteen haastattelu. Siinä erilaisuuden muotona oli vammaisuus, ja jutussa kehotettiin suoraan juttelemaan lapsen kanssa hyssyttelyn sijaan.

Aivan mahdotonta olla älyllisesti niin skarppina, että sekunnin asennereflektio ja paras mahdollinen reagointi onnistuisi joka kerta.

Taas ollaan helpolta kuulostavan kasvatusratkaisun äärellä: puhu lapselle asioista niiden oikeilla nimillä, ole tietoinen omista asenteistasi ettet siirrä lapselle turhia ennakkoluuloja, opeta kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Tee tämä sujuvasti tilanteissa, jossa neljävuotias kajauttaa ruuhkabussissa toista lasta osoittaen: “MIKS TOLLA ON TON VÄRINEN IHO!”, ja se toinen (eri värinen) lapsi tuijottaa suurin silmin, ja koko bussin ihmismassa tuntuu tuijottavan syyllistävästi ihan jo senkin takia, että lapsi mölyää eikä pysy paikallaan, ja ajatukset ovat töissä, ja kauppalistasta on takuulla unohtunut jotain. Aivan mahdotonta olla älyllisesti niin skarppina, että sekunnin asennereflektio ja paras mahdollinen reagointi onnistuisi joka kerta.

Jos hyssyttelisin lapsen olemaan hiljaa, tulisi tunne että ei saa puhua siitä että ihmisten ihon sävyt ovat erilaisia. Silloinhan tekisi selväksi, että jotain mystistä siinä on, tai ehkä jotain väärää.

Meillä oli itse asiassa juuri kuvatunlainen tilanne joitain vuosia sitten. Olin ihan pihalla, koska en ollut koskaan ajatellut mitä sanoisin jos lapsi kysyisi miksi jollain toisella lapsella on eri värinen iho. Tuntui, että hetkessä siihen latautui outoja jännitteitä. Jos hyssyttelisin lapsen olemaan hiljaa, tulisi tunne että ei saa puhua siitä että ihmisten ihon sävyt ovat erilaisia. Silloinhan tekisi selväksi, että jotain mystistä siinä on, tai ehkä jotain väärää. Ei hyvä.

Toisaalta ei voi tietää, miten osoiteltava ihminen haluaisi itsestään puhuttavan. Jos vaikka olisi kyse identiteettiin vahvasti liittyvästä asiasta, saattaisi tuntua pahalta kun tuntematon siinä vieressä selostaa mitä itse on.

Jälkeenpäin ajateltuna suoriuduin pienen jäätymisen jälkeen loistavasti. Tokaisin väsyneesti että “No eri ihmisillä on eri värisiä ihoja niinku on vaikka eri värisiä hiuksiakin.”

Aivan mahtava vastaus, vaikka silloin vain yritin päästä tilanteesta pois kohteliaasti. Mutta sellaista Sarastekin peräänkuuluttaa: asioiden selittämistä jotenkin, ja jos ei tiedä, niin sen tietämättömyyden sanomista.

Jos ei tiedä, niin se on ok. Jos lasta vaivaa aivan hirveästi, voihan tilanteesta riippuen vaikka kysyä. 

Omalla kohdallani vastaava tilanne voisi olla sellainen, jossa jonkun lapsi tuijottaa minua ja kysyy: “ONKS TOI MIES VAI NAINEN!” Se on varmasti lapsen vanhemmalle kiusallinen hetki, koska ei oikein tiedä miten olisi kohteliasta reagoida. Mielestäni, jos vanhempi ei oleta tuijotuksen kohdetta selkeästi mieheksi tai naiseksi, on parasta sanoa että ei tiedä.

Sitä paitsi, ulkonäkö pettää ja joskus kannattaa “Hän on mies” -lauseen sijaan sanoa vaikka “Mun mielestä hän näyttää mieheltä”. Niin ei ainakaan tule määritelleeksi jotain sukupuoli-identiteettinsä kanssa painivaa ihmistä ulkoapäin.

Ydinasiana noissa kuumottavissa mutta väistämättömissä hetkissä pidän tunnetason neutraaliutta. Sitä, että jos vanhempi sanoo “En tiedä onks hän mies vai nainen”, sen voi sanoa kuin ohimennen todeten ja jatkaa keskustelua. Sitä ei tarvitse hävetä, eikä lauseen jälkeen tarvitse tulla dramaattisia Kauniit ja Rohkeat -äänitehosteita ja ilmeiden zoomausta lähikuviin. Jos ei tiedä, niin se on ok. Jos lasta vaivaa aivan hirveästi, voihan tilanteesta riippuen vaikka kysyä. 

Kun sitten tajuaa, että hermostuminen näkyy lapselle, voihan sanoa vaikka senkin ääneen. "Mua hermostuttaa kun en tiedä mutta ei aina voi tietää niin ei se mitään," tai "Mua hermostutti kun en tiennyt tuliko hänelle paha mieli, ehkä ei oo hyvä tapa niin lujaa huutaa ja osoitella. Mut on ihan totta ettei aina voi tietää mitä toinen on jossei tunne häntä."

Kaikissa meissä on liuta erilaisuuksia suhteessa toisiin, joihinkin erilaisuuksiin on vain ladattu aikojen saatossa enemmän asennetaakkaa.

Tässä postauksessa tuntuu vähän kyseenalaiselta, että olen niputtanut erilaisuuksia, kuten transsukupuolisuuden, vammaisuuden ja eri sävyisen ihon, jotka sinänsä eivät liity millään tapaa toisiinsa. Tein niin sen takia, että ne ovat sen tyylisiä “erilaisuuksia”, joihin liittyy paljon asenteita, ja etenkin sellaisia hieman päivityksen tarpeessa olevia ennakkoluuloja. Niputin siis sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat aiemmin olleet liian helppoja kiusaamisen syitä, ja joista voisi karistella sellaisen jo pois.

Mutta mitkä erilaisuudet ovat omassa yhteisössä "päteviä" syitä kiusaamiseen? Se vaihtelee riippuen sijainnista, porukasta, iästä ja ihmisistä. Kaikista niistä erilaisuuksista voitaisiin puhua ehkä myös ominaisuuksina, eikä erilaisuus lähtökohtaisesti ole negatiivinen sana.

Kaikissa meissä on liuta erilaisuuksia suhteessa toisiin, joihinkin erilaisuuksiin on vain ladattu aikojen saatossa enemmän asennetaakkaa.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden lapsen isä (ja ex-äiti) kirjoittaa sateenkaariperheen arjesta, sukupuolirooleista ja kahden kodin välisestä yhteistyöstä. 

Vanhemman transprosessi ei ehkä ole lapsille mikään "juttu", mutta päiväkodin, neuvolan, koulun ja satunnaistuttujen kanssa siitä tulee keskusteltua yhä uudelleen. Blogissa vastataan siihen, mitä sateenkaariperheiden kohtaamiseen kaivataan, ja toisaalta siihen, miksei siihen nyt sen kummempia tarvita kuin ihan perusnormaalia ihmisten kohtaamista. 

Lisäksi mielen ja kielen päällä pyörivät juuri nyt tunnekasvatus, luonto, lukeminen ja pelaaminen lasten kanssa, itsemyötätunto ja kehopositiivisuus. Perheeseen kuuluu 5- ja 7-vuotiaiden lasten lisäksi myös 1-vuotias kani.

Yhteydenotot ja yhteistyöideat sujuvat sähköpostitse osoitteessa sateenkaarifaija@gmail.com tai Facebookin ja Instagramin yksityisviestillä. 

 

Kuvat profiilissa ja bannerissa: Paavo Ylämäki

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat