Kuva: Sateenkaarifaija

“Olet minulle tärkeä.”

Tämä on lause, joka on mennyt toisesta korvastani ulos tai kokonaan ohi viimeiset vuosikymmenet. Olen kuullut sitä useampien ihmisten suusta, mutta aina on jäänyt jotain puuttumaan. Olen nyökytellyt ja jättänyt sanomatta, etten todellakaan tunne itseäni tärkeäksi toiselle.

Mietin tuon lauseen sanomista lauantaisaunan jälkeen kun katsoimme Avaraa luontoa, ja tajusin miten suuri muutos omassa aikuisessa päässäni on tapahtunut.

Huomaan selvästi ajatelleeni koko parikymppisaikani, että voin olla tärkeä vain ylisuorittaessani.

Olin pitkään varma siitä, että tärkeyteni toisille ihmisille riippuu suorituksistani. Itse asiassa vielä pari vuotta sitten täyttäessäni kolmekymmentä elin vankasti sen luulon mukaan. Taaksepäin katsoessa on tietysti helppo nähdä jälkiviisaana muutokset omissa ajatusmalleissa. Nyt ne tuntuvat järjettömiltä ja jotenkin vähän surullisiltakin. Olenko oikeasti kokenut noin, voi ei miten turhaa.

Huomaan selvästi ajatelleeni koko parikymppisaikani, että voin olla tärkeä vain ylisuorittaessani. Olen hoitanut osuuteni kotiasioista, opiskellut ensin ammattikorkeakoulussa ja sitten yliopistossa, ja samalla tehnyt koko ajan töitä. Oma aikani ja ystävyyssuhteeni ovat nyt jälkiä katsoessa liittyneet lähinnä työntekoon. Olen jossain vaiheessa unohtanut, miten ollaan ihmisten kanssa turhan panttina, ilman että yhteinen työprojekti tai muu yhdessä suorittaminen tuo syyn viettää aikaa yhdessä. Vain oleminen, tai jonkin ei-pakollisen tekeminen ovat olleet harvinaisia tai lähes olemattomia asioita.

Olenko kuvitellut ystävieni katoavan jos emme tee töitä yhdessä?

Sillä oikeasti on ollut kyse siitä, saanko olla tärkeä itselleni.

Jotenkin tunsin kylmää hikeä huomatessani, miten erilaista elämäni on nykyään. Stressiä, työnhakua ja kaikenlaista arjen aikataulutusta riittää, mutta sen ohella on myös sitä kuuluisaa tyhjää aikaa. Saatan viettää aikaa ystävien kanssa muuten vain, ja vähän sotkuiseenkaan kotiin vieraiden kutsuminen ei hirvitä. Etenkään jos on kyse lapsiperheellisistä ihmisistä. 

Muistin Herkkä mies -bloggaajan vaikuttavan tekstin kaapista tulosta ja aloin miettiä, että omalla kohdallani kaappi on vaikuttanut varmasti valtavasti kykyyni olla tärkeä muille. Sillä oikeasti on ollut kyse siitä, saanko olla tärkeä itselleni. Tajusin, että jos aika iso osa minua itseäni on ollut näkymättömissä, enhän ole voinut kokea itseäni tärkeäksi kokonaan omana itsenäni. Joku osa on lähisuhteissakin jäänyt sinne kaappiin piiloon.

Jos näyttäisin mallia että parisuhteessa, ystävien kanssa tai töissä täytyy huippusuorittaa ollakseen ihmisenä (korostan, ihmisenä) tärkeä, opettaisin lapseni arvostamaan aivan kestämätöntä toimintamallia.

Mitä jos edelleen eläisikin sen mukaan, että vain tehdessään valtavasti töitä oman tarpeellisuutensa eteen olisi ihmisenä tärkeä?

En ikinä haluaisi opettaa lapsilleni sellaista tapaa olla ihmissuhteissa. Jos näyttäisin mallia että parisuhteessa, ystävien kanssa tai töissä täytyy huippusuorittaa ollakseen ihmisenä (korostan, ihmisenä) tärkeä, opettaisin lapseni arvostamaan aivan kestämätöntä toimintamallia. Minähän haluan opettaa heidät arvostamaan omia itsejään ja tuntemaan itsensä maailman tärkeimmiksi juuri tuollaisina. 

Ehkä vuoden päästä jo pyörittelen päätäni näille ajatuksille ja huomaan, miten olen oppinut antamaan itselleni luvan olla tärkeä omana itsenäni.

Huomaan edelleen tietoisen uudelleenohjelmoinnin paikan tähän liittyvissä tilanteissa. Kun toinen sanoo että olen tärkeä, tulee vaistomainen tunne sivuuttaa tilanne ja naureskella perään, paeta tilanteesta. Pitää tietoisesti päättää jäädä tuntemaan sitä tunnetta, että ehkä se voi olla totta ilman mitään sirkustemppujakin.

Ehkä vuoden päästä jo pyörittelen päätäni näille ajatuksille ja huomaan, miten olen oppinut antamaan itselleni luvan olla tärkeä omana itsenäni.

Ja luottaa toisiin ihmisiin, jotka saattavat sanoa sen ihan tosissaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden lapsen isä (ja ex-äiti) kirjoittaa sateenkaariperheen arjesta, sukupuolirooleista ja kahden kodin välisestä yhteistyöstä. 

Vanhemman transprosessi ei ehkä ole lapsille mikään "juttu", mutta päiväkodin, neuvolan, koulun ja satunnaistuttujen kanssa siitä tulee keskusteltua yhä uudelleen. Blogissa vastataan siihen, mitä sateenkaariperheiden kohtaamiseen kaivataan, ja toisaalta siihen, miksei siihen nyt sen kummempia tarvita kuin ihan perusnormaalia ihmisten kohtaamista. 

Lisäksi mielen ja kielen päällä pyörivät juuri nyt tunnekasvatus, luonto, lukeminen ja pelaaminen lasten kanssa, itsemyötätunto ja kehopositiivisuus. Perheeseen kuuluu 5- ja 7-vuotiaiden lasten lisäksi myös 1-vuotias kani.

Yhteydenotot ja yhteistyöideat sujuvat sähköpostitse osoitteessa sateenkaarifaija@gmail.com tai Facebookin ja Instagramin yksityisviestillä. 

 

Kuvat profiilissa ja bannerissa: Paavo Ylämäki

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat