Kuva: Paavo Ylämäki

Keskustelin vuoden alussa ystäväni kanssa sateenkaarivähemmistöön kuulumisesta ja siitä, minkälaista on tuntea kuuluvuutta vanhaan kotiseutuun. Hän kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja minä Etelä-Karjalasta, joskin tunnen kuuluvuutta isovanhempieni juurille Kerimäelle joka on osa Savonlinnaa. Ei mitään mega cityä, siis. Molemmilla meillä oli nuoruudesta sellainen kokemus, että kaikki sateenkaarivähemmistöihin kuuluvat kaverit muuttivat pois heti kun pystyivät. Oli liian ahdasta elää omana itsenä.

Sisäisesti kysyy, saanko minä olla täällä vaikka olen transsukupuolinen. Pelottaa että jossei minun kaltaisiani ihmisiä haluta tänne, kun ei niitä ennenkään ole ollut. 

Muistin tämän keskustelun kun tulin käymään Savonlinnassa. Sinne saapuminen on itselleni kuin palaaminen kotiin: se tuntuu syvällä kropassa. Tiedättehän, tulee johonkin paikkaan jossa jalkapohjat vaan asettuvat selkeämmin maata vasten, hengitys kulkee taas koko kehon läpi, taivas ja metsä ovat niin paljon oikeamman värisiä kuin muualla. On kuin metsäkin hengittäisi jotenkin samaan tahtiin itsen kanssa. Sellaista on kuuluvuuden kokemus johonkin paikkaan. 

Tajusin kuitenkin että minulla on tuo sama ristiriita joka niin monilla vähemmistöihmisillä. Sisäisesti kysyy, saanko minä olla täällä vaikka olen transsukupuolinen. Pelottaa että jossei minun kaltaisiani ihmisiä haluta tänne, kun ei niitä ennenkään ole ollut. 

Kaapista tulon jäljiltä jäi valtava kaipuu omille juurille mutta jokin sisäinen ja lopullinen irtoaminen sieltä.

Mietin mistä tämän ristiriidan tunteminen johtuu. Se on jokin sisäinen ääni, tieto siitä että sateenkaarivähemmistöihin kuuluvat ihmiset muuttavat aina Helsinkiin, Turkuun tai Tampereelle. Lukiosta asti he kaikki lähtivät pois eivätkä koskaan muuttaneet takaisin. Ei siitä oikein puhuttu, mutta tämän saman ihmisryhmän jäseniä ei takuulla houkutellut muuttaa takaisin kotiseuduille perustamaan perhettä tai työskentelemään. Mietin muuttaisinko itse. Ehkä, jos olisi töitä.

Niin suureksi oli muodostunut ristiriita omana itsenä olemisen ja sen alkuperäisen kotipaikan välillä. Kaapista tulon jäljiltä jäi valtava kaipuu omille juurille mutta jokin sisäinen ja lopullinen irtoaminen sieltä. 

Sitten muistin mistä tämä ystäväni oli myös puhunut. Tahattomasta hiljaisuudesta. 

Hänen sisaruksiltaan kyseltiin joulupöydässä kuulumisista, seurustelukuvioista ja heidän elämästään oltiin kovin kiinnostuneita, mutta juuri hänen ylitseen hypättiin automaattisesti. 

Hän kertoi tuntevansa joskus itsensä näkymättömäksi kotiseudullaan, sillä äänetön suhtautuminen häneen oli muuttunut. Hän ei ollut aluksi ymmärtänyt sitä, mutta jossain vaiheessa outo tunnetason asia sanallistui ja hän osasi kertoa siitä. Hänen sisaruksiltaan kyseltiin joulupöydässä kuulumisista, seurustelukuvioista ja heidän elämästään oltiin kovin kiinnostuneita, mutta juuri hänen ylitseen hypättiin automaattisesti. 

Käytännössä hänet tehtiin tahattomasti näkymättömäksi sillä, että hänen elämästään ei kysytty kuin hyvin pintapuolisia, työhön liittyviä asioita. Hän tajusi sen johtuvan siitä, että vastaukset kysymyksiin olisivat olleet sellaisia joista ei olisi saanut puhua ääneen. Ne olisivat vieneet liian todennäköisesti epämukavuusalueelle.

Tällaisia “ei nyt siitä tarvitse ääneen puhua” -juttuja tuli lopulta sellainen liuta että läheisiksi itseään kutsuvat tiesivät hänestä ainoastaan työjuttuja.

Jos häneltä oltaisiin kysytty seurustelusta, olisi pitänyt keskustella siitä onko kumppani nyt mies vai nainen. Kun siitä oltiin epävarmoja, asia sivuttiin kokonaan. Tällaisia “ei nyt siitä tarvitse ääneen puhua” -juttuja tuli lopulta sellainen liuta että läheisiksi itseään kutsuvat tiesivät hänestä ainoastaan työjuttuja. Niitä joita olisi voinut jutella kenen tahansa ohikulkijan kanssa. Kohtaamisen taso näyttäytyi räikeänä, kun vertasi siihen mistä hänen sisarustensa kanssa samaan aikaan keskusteltiin. 

Pohdittuani tätä ilmiötä mietin, että ehkä tässä on syy siihen miksi puhutaan että sateenkaarityypit ovat nykyajan uusi keksintö. Että joillain kylillä ei mitään homoja tai lesboja tai transsukupuolisia tai muunsukupuolisia olisi ikinä ollut olemassa. MItäpä jos kyse onkin siitä, että heistä ei ole puhuttu ääneen. Ei välttämättä edes minkään vihamielisyyden takia vaan siksi, että niin on vain tapana olla. Varmuuden vuoksi hiljaa kun ei tiedetä mitä muut siitä ajattelevat. 

Siinä hiljaisuuden liepeillä on ehkä aina ollut paikkoja niille näkymättömille lapsille, nuorille ja aikuisille, jotka saavat olla siellä kunhan nyt eivät ulospäin ole näkyviä.

Niinhän käytännössä rakennetaan massiivisia kaappeja yhdessä. Jossain vaiheessa joku alkaa kuvitella, ettei täällä ole koskaan elänyt ketään sateenkaarivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, sillä ei itse hahmota sitä hiljaisuuden kehää joka näiden ihmisten ympärillä vaikuttaa. Siinä hiljaisuuden liepeillä on ehkä aina ollut paikkoja niille näkymättömille lapsille, nuorille ja aikuisille, jotka saavat olla siellä kunhan nyt eivät ulospäin ole näkyviä.

Onhan tuo asia, hiljeneminen, muuttunut aivan valtavasti. Sen pohtiminen auttoi kuitenkin tajuamaan sen, miksi joskus lapsena ajatteli että omassa kotikaupungissa ei ole ketään homoja ihmisiä. Luuli että heitä asuu ainoastaan Helsingissä. Nyt itseä naurattaa että miten muka olen voinut tosissani uskoa jotain tuollaista.

Totuus olikin sitten lopulta että ajattelutapa oli aivan väärä: jokaisessa ikäluokassa oli moninaisuutta ihan samalla tavalla, niin myös omissa luokka- ja harrastuskavereissa.  Mutta vielä silloin suuri osa porukasta tuli kaapista vasta silloin kun muutti sinne Helsinkiin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden lapsen isä (ja ex-äiti) kirjoittaa sateenkaariperheen arjesta, sukupuolirooleista ja kahden kodin välisestä yhteistyöstä. 

Vanhemman transprosessi ei ehkä ole lapsille mikään "juttu", mutta päiväkodin, neuvolan, koulun ja satunnaistuttujen kanssa siitä tulee keskusteltua yhä uudelleen. Blogissa vastataan siihen, mitä sateenkaariperheiden kohtaamiseen kaivataan, ja toisaalta siihen, miksei siihen nyt sen kummempia tarvita kuin ihan perusnormaalia ihmisten kohtaamista. 

Lisäksi mielen ja kielen päällä pyörivät juuri nyt tunnekasvatus, luonto, lukeminen ja pelaaminen lasten kanssa, itsemyötätunto ja kehopositiivisuus. Perheeseen kuuluu 5- ja 7-vuotiaiden lasten lisäksi myös 1-vuotias kani.

Yhteydenotot ja yhteistyöideat sujuvat sähköpostitse osoitteessa sateenkaarifaija@gmail.com tai Facebookin ja Instagramin yksityisviestillä. 

 

Kuvat profiilissa ja bannerissa: Paavo Ylämäki

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat