Kuva: Andrew Seaman/ Unsplash

“Mä vihaan pikkuveljeä, hänelle pitää etsiä toinen koti!”

“Sä taidat olla aika vihainen nyt?”

“HARMITTAA AA AAAAAA!”

“Hei nyt homma seis ei heitellä leluja!”

Tämä on toistuva dialogi perheessämme. Pikkuveli “varastaa” leikeissä juuri ne kaikista tärkeimmät pikkulegot, joita tarvitaan isoveljen hyperavaruusmoottoriin. Vaikka se on vasta neljä, sen pitäisi leikkiä vaan dubloilla eikä vohkia isojen juttuja. Pikkuveli on myös sitkeätahtoinen ja uhmakas. Parissa sekunnissa unohtuu, ettei toisen kädestä saisi ottaa leluja.

Parhaimmillaan konflikti johtaa aikuisen apuun huutamiseen ja selvittelyyn, pahimmillaan käsirysyyn. Vanhempana on välillä vaikeaa tajuta hetki, jolloin pitäisi jättää puhuminen tuonnemmaksi ja napata raivoava jätkä syliin rauhoittumaan.

Mietin tolkuttoman paljon poikien tunnekasvatusta. Ei, en tietenkään ajattele, että lapsia  pitäisi tunnekasvattaa sukupuolen mukaan. Sen sijaan olen huomannut yhä selkeämmin, kuinka tottuneesti kasvatamme poikia tai tyttöjä erilaisiin tunteiden käsittelyn tapoihin.

Viime aikoina miehuuden muuttuminen monipuolisemmaksi on ollut paljon tapetilla mediassa: poikana olemisen tapoja tutkitaan muun muassa vasta ilmestyneessä Poikatutkimus-kirjassa, Docventuresin Riku Rantala pohtii ahtaita ja muuttuvia miehuuden lokeroita, Antti Tuisku osoittaa että mieskin saa puhua kokemastaan väkivallasta…

Tuntuu siltä, että oma sukupolveni on lähtenyt kauas sellaisesta miesstereotypiasta, joka ei kerro tunteistaan, käytä sanaa “ihana” tai kehtaa helliä itseään.

Puhumme miespuolisten frendieni kanssa salilla rautaa pumpatessa siitä, miten hiihtelemme 100 kilsaa susien seassa kouluun, mutta ainoastaan ironisella läpällä. Jotenkin miehuuden stereotypioista on pakko vitsailla tosi röyhkeästi (ja okei, olen porukan ainoa transmies joten vitsailen vielä enemmän). Oikeanlaisen miehen malli herättää sukupuolesta riippumatta tunteita, ja erityisesti poikien kasvatuksesta puhuttaessa ristiriitaisuus korostuu.

Poikien pitää antaa olla poikia, mutta samalla pitäisi unohtaa huonon käytöksen kuittaaminen sanomalla “pojat on poikia”. Saavatko ne nyt olla niitä vai ei?

Mutta hetkinen, mitä poikia pojat haluavat olla? Eikö se kuva muutu jatkuvasti ja vaihtele aivan valtavasti ihmisestä riippuen?

Mari Uusivirta luo Ylen artikkelissa katsauksen poikia ja miehiä koskevaan keskusteluun ja linkittää loppuun useita mediatapauksia, jotka ovat toimineet keskustelunavaajina. Jutussa haastatellaan Poikien Puhelimen esimiestä ja Poikien Talon johtajaa siitä, mitä pojat kaipaavat mieheksi kasvaessaan. Keskeiseksi poikien haasteeksi nousee edelleen, 2010-luvun lopulla, puhumattomuus ja tunteiden nimeämisen vaikeus.

Se ei ole vain haaste, vaan kulttuurinen ongelma, joka Poikien Talon johtajan Kalle Laanterän mukaan “...ei ole biologiasta kiinni. Siihen ohjaa sosiaalinen kulttuuri”.

Tuntuu siltä, että jonkinlainen totuttu, mutta aika kaukana todellisesta ihmisyydestä sijaitseva, miehen mallikuva ohjaa meitä kasvattamaan poikiamme niin, ettemme opeta heitä nimeämään tunteitaan ja puhumaan niistä.

Mutta suunta on muuttumassa. Veikkaan villisti, että miehuuden ja poikuuden muuttumiseen vaikuttaa myös isyyden muutos. Mies saa 2010-luvun Suomessa tuntea ylpeyttä siitä, että osaa hoivata ja hoitaa vauvoja, leipoa lasten kanssa tai askarrella keijusiipiä ja prinsessatiaroita. Se on ihanaa.

Isyys ja siihen liittyvä hellyyden ja lämmön osoittaminen ei vie enää mieheltä hänen maskuliinisuuttaan, vaan tuo siihen yhden ulottuvuuden lisää. Tämän pehmeää turvaa tarjoavan ulottuvuuden miehet voivat välittää myös lapsilleen.

Pojat voivat oppia jo pienenä, että osa omaa poikana ja miehenä olemista on kyky nimetä omia tunteita, kertoa ne toiselle, ja keskustella niistä.

Yritän itse riitatilanteissa kysellä lapsiltani, mikä heidän tunnetilansa on. Saatan sanoa sylissä olevalle pojalle: “Sä taidat olla nyt aika vihainen pikkuveljelle”, tai “Harmittaako sua, ootko sä surullinen tai äkäinen”. Toivon, että kun tunteille antaa nimiä, lapsi oppisi kertomaan niistä itse ja selvittämään konflikteja puhumalla.

Joskus tuon ikäisillä toki tunteet kuumenevat ja kiehuvat yli, ja aikuisen on pakko pysäyttää fyysiseksi yltyvä riita, ennen kuin mistään syistä tai tunteista pystytään keskustelemaan.

Yritän taktikoida niin, että sitten aikuisena miehenä lapsilleni ei enää kävisi niin, vaan että pojat oppisivat tunnistamaan ja käsittelemään tunteitaan rakentevalla tavalla. Omien vaikeidenkin tunteiden tunnistaminen lisää kykyä reagoida niihin jollain tapaa järkevästi, ja se auttaa lasta rakentamaan itsetuntemustaan ja itsetuntoaan. Siihen tarvitaan aikuisten apua, turvaa ja tietoisuutta omista tunnekasvatusmalleistamme.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden lapsen isä (ja ex-äiti) kirjoittaa sateenkaariperheen arjesta.

Miten vanhemman transprosessi vaikuttaa perheen elämään?

Mille vanhemmuuspaineille ja sukupolirooleille kannattaa opetella naureskelemaan?

Ja mitkä ovatkaan lasten timanttisimmat kysymykset?

Oivalluksia isyydestä, vanhemmuudesta ja perheestä sateenkaariteemoilla.