Kuva: Sateenkaarifaija

Hei rakas lukija,

tämä on Sateenkaarifaija-blogin viimeinen postaus ja jäähyväiskirje. 

Kiitos näistä mielenpainuvista puolestatoista vuodesta jotka oon saanut viettää teidän kanssanne. Tämä aika on saanut mut kuuntelemaan sekä itseäni että toisia paremmin, miettimään miten haluan puhua toisille ihmisille, ja ennen kaikkea kohtaamaan ihmisiä aivan uudella tavalla. Nyt kun lopetan blogia, olen vilpittömän toiveikas tulevaisuutta kohtaan.

Tiedän nimittäin, että voin aidosti luottaa ihmisten haluun ymmärtää toisiaan.

Kerron nyt miksi lopetan Sateenkaarifaija-blogin.

Tätä tekemisen tapaa voi toteuttaa projekteissa hetken verran,

mutta siitä ei koskaan saisi tulla normaali tapa tehdä asioita,
riippumatta kuinka rakkaita intohimoasioita ne ovat.

On kahdenlaista intohimolla tekemistä. Ensimmäinen on sellaista jossa on luonteva virtaus. Kirjoittamista, viestintää, aktivismia tai muuta joka vie resursseja ja antaa jotakuinkin saman verran niitä takaisin. Sinä saa toteutettua itseään tavalla joka on kestävää.

Sitten on se toinen tapa. Se on intohimolla tekemistä, jossa antaa itsestään niin että se on itseltä pois. Esimerkiksi monet aktivistit tai sellaiset kirjoittajat jotka haluavat vaikuttaa yhteiskuntaan sortuvat tähän. Tätä tekemisen tapaa voi toteuttaa projekteissa hetken verran, mutta siitä ei koskaan saisi tulla normaali tapa tehdä asioita, riippumatta kuinka rakkaita intohimoasioita ne ovat.

Tämän blogin kanssa olen kääntynyt siihen, että kirjoittamisesta on tullut vakituisesti tätä jälkimmäistä. Sen takia on hyvä lopettaa. En halua päätyä sellaiseen tilanteeseen jossa huomaan antaneeni itsestäni ulos sillä tavalla, joka muistuttaa treenaamista ilman palautumista.

Jos alat kuvitella että olet korvaamaton niin oot mennyt liian pitkälle, silloin peli seis ja vaihtopenkille. 

Tämä on hyvä ohje itselle laajemminkin: pidä itsestäsi huolta. Sä et ole korvaamaton.

Kun poistut, joku muu tekee ne jutut. Jos ei juuri silloin ja samalla tavalla, niin joskus muulloin ja toisella tavalla. Jos alat kuvitella että olet korvaamaton niin oot mennyt liian pitkälle, silloin peli seis ja vaihtopenkille. 

Mutta mielenkiintoista on jälkeenpäin katsoa mitä tuli tehtyä! 

En tiedä huomasitteko, mutta kirjoitin olemassaolevaksi yhden tarinan transsukupuolisesta perheellisestä ihmisestä joka on onnellinen ja voi hyvin.

Alussa oli hurjaa ja vaikeaa puhua omasta transsukupuolisuudesta julkisesti. Kaikki pelotti. Mutta nyt luulen, että se että opetteli erikseen puhumaan todennäköisesti takasi perheelle turvaverkon paremmin kuin mikään muu. Lasten kanssa menee hyvin. Toiveena ollut elämä omana itsenä on saavutettu.

Puolentoista vuoden blogaaminen ei kuitenkaan ollut ainoastaan oma henkilökohtainen projektini.

En tiedä huomasitteko, mutta kirjoitin olemassaolevaksi yhden tarinan transsukupuolisesta perheellisestä ihmisestä joka on onnellinen ja voi hyvin.

Se on uusien mahdollisten polkujen tekemistä.

Kaikkien niiden tarinoiden seassa, joissa johonkin sateenkaarivähemmistöön kuuluva ihminen päätyy traagiseen kohtaloon, tämä on merkittävän erilainen. Tämä on mun tositarina ja nyt kun se päättyy blogimuodossa, se päättyy onnellisesti tavalliseen elämään läheisten kanssa.

Joillekin ihmisryhmille tylsä arkielämä ja ihan normaali hyväksytyksi tuleminen on juuri se pitää kertoa enemmän tarinoita. 

Ja ennen kaikkea: tämä ei kerro mun rohkeudesta.

Tällä onnellisesti päättyvällä tarinalla ei ole kerrassaan mitään tekemistä mun henkilökohtaisten ominaisuuksien kanssa. 

Tärkeää tässä on nyt huomata, ettei tää tarina oikeastaan edes kerro musta. En oo mikään superdude joka vetää transprosessin läpi, muuttuu äidistä isäksi, osaa virkata vaikka käy testosteronilla, ja voittaa olankohautuksella kaikki ympäristön paineet ja ennakkoluulot. Tällä onnellisesti päättyvällä tarinalla ei ole kerrassaan mitään tekemistä mun henkilökohtaisten ominaisuuksien kanssa. 

Kun me katsotaan elokuvaa jossa transihminen sairastuu, me ymmärretään että elokuva kertoo oikeasti ympäröivien ihmisten asenteista ja yhteiskunnan turvattomuudesta. 

Vastaavasti me voidaan huomata mistä tämän perheblogin onnellinen tarina kertoo:
ympäröivien ihmisten asenteista ja yhteiskunnan turvasta. 

Koko tarina kertoikin siitä miten te ihmiset ympärillä
ootte antaneet mun olla osana sitä muutosta kohti onnellisempia loppuja.

Se, että nyt on ollut olemassa tämäkin onnelliseen elämään päättyvä tarina transsukupuolisesta perheellisestä bloggaajasta, kertoo tasan siitä yhteiskunta on ollut Suomessa vuonna 2018-2020. Koko tarina kertoikin siitä miten te ihmiset ympärillä ootte antaneet mun olla osana sitä muutosta kohti onnellisempia loppuja. Huomatkaa se ja olkaa ylpeitä siitä! 

Ei tää olisi ollut 10 vuotta sitten mahdollista. 

Ja tehdään lisää onnellisia tarinoita tulevaisuudessa!

Pidetään huolta että saa kertoa omasta itsestä ja elämästä avoimesti, ilman että tarvitsee pelätä tuomitsemista ja kiusaamista. 

Kun tulee seuraavia vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kertomaan omia tarinoitaan, niin pidetään huolta heidänkin turvallisuudestaan. Pidetään huolta että saa kertoa omasta itsestä ja elämästä avoimesti, ilman että tarvitsee pelätä tuomitsemista ja kiusaamista. 

Mulle henkilökohtaisesti tärkeää on ollut kokea ymmärryksen hetkiä uusien ihmisten kanssa. Mitä enemmän me pysähdytään kohtaamaan toisemme, kertomaan ja kuuntelemaan elämäntarinoitamme, sitä paremmin me opitaan ymmärtämään erilaisuuksiamme.

Se opettaa hyväksymään sekä omaa itseä että toisia ihmisiä tässä ympärillä. 

Pidetään huolta toisistamme, niin netissä kuin sen ulkopuolella, ja luotetaan siihen että kaikki ihmiset haluaa lähtökohtaisesti vain yhteistä turvaa ja hyväksyntää.

Kiitos. <3

Sydämellä, Susi Nousiainen

...

Jatkan Instagram-tililläni elämäni jakamista. Se muuttuu jonkin verran ja sisältää muutakin kuin perhejuttuja, mutta varmasti myös näitä Sateenkaarifaijankin teemoja. 

Uusi blogini ilmaantuu nettiin piakkoin ja päivitän sen osoitteen tänne linkkinä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden lapsen isä (ja ex-äiti) kirjoittaa sateenkaariperheen arjesta, sukupuolirooleista ja kahden kodin välisestä yhteistyöstä. 

Vanhemman transprosessi ei ehkä ole lapsille mikään "juttu", mutta päiväkodin, neuvolan, koulun ja satunnaistuttujen kanssa siitä tulee keskusteltua yhä uudelleen. Blogissa vastataan siihen, mitä sateenkaariperheiden kohtaamiseen kaivataan, ja toisaalta siihen, miksei siihen nyt sen kummempia tarvita kuin ihan perusnormaalia ihmisten kohtaamista. 

Lisäksi mielen ja kielen päällä pyörivät juuri nyt tunnekasvatus, luonto, lukeminen ja pelaaminen lasten kanssa, itsemyötätunto ja kehopositiivisuus. Perheeseen kuuluu 5- ja 7-vuotiaiden lasten lisäksi myös 1-vuotias kani.

Yhteydenotot ja yhteistyöideat sujuvat sähköpostitse osoitteessa sateenkaarifaija@gmail.com tai Facebookin ja Instagramin yksityisviestillä. 

 

Kuvat profiilissa ja bannerissa: Paavo Ylämäki

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat