Vapaapäivä meni sängyssä peiton alla itkien. Alkava työpäivä oli helpotus. Oli pakko nousta ylös ja pukea iloinen ilme päälle. Väkisin.

Kuulin itseni puhuvan kuin robotti: ”Minä kastan sinut Kerttu Aurora Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Tuore äiti itki vahinkolastaan ja menetettyä nuoruutta ja pelkoa siitä, miten tulisi selviytymään. Itkin yhdessä hänen kanssaan ja yritin luoda uskoa, että kaikenlaisista mahdottomista tilanteistakin selviää kyllä. Hänkin selviäisi. Hän luuli minun vain olevan kovin empaattinen. Olinhan minä sitäkin, mutta todellisuudessa itkin itseäni ja haikaraa, joka tuntui kadottaneen suunnan päämärästään.

Vuosi toisensa jälkeen haikara lensi aina vain minun ja mieheni ohi. Se lensi ohi hedelmöityshoidoista huolimatta. Rukouksista huolimatta. Elämän odotushuoneessa mietin, loppuuko epämääräinen toivon ja epätoivon vuoropuhelu koskaan. Aloin jo epäillä, etten koskaan osaisi enää olla iloinen. Mitä jos alakuloisuuden harso jäisi pysyväksi seuralaiseksi? Harson takaa jäin aina jotenkin irralliseksi ja omituiseksi. Säälittäväksi.

Sitten haikara toi rytinällä yllätysvauvan. Sosiaalityöntekijän käynnistä puolentoista viikon päästä meillä asui 8-viikon ikäinen poika. Haikara toi hänet sijaisperheen kautta Kätilöopistolta.  Meidän adoptio-papereiden piti lähteä seuraavassa kuussa Thaimaaseen, mutta koska Helsingin kaupungilla oli Kätilöopiston kanssa sopimus, että jos joku sieltä luovuttaisi lapsen adoptioon, lapsi annettaisiin jollekin pariskunnalle, jotka olisivat adoptiovalmennuksen loppuvaiheessa . Me satuimme olemaan tuo ”joku pariskunta”.

Vauvan tuoksu, tuttipullot, vaipat, hoiva ja huolenpito muuttivat meille. Alakuloisuuden harsosta ei ollut edes palasta jäljellä. Niin nopeasti voi rakkaus vauvaa kohtaan muuttaa kaiken. Yllätysvauva yhdisti miestä ja minua myös parina. Enää en viettänyt vapaapäiviä peiton alla nyyhkyttäen eikä miehen roolina ollut vain tsempata minua ja ylläpitää toivoa. Minä olinkin reipas ja varma äiti, joka jostain vain tiesin, mitä vauva halusi ja tarvitsi. Sinä kesänä elämä oli aurinkoa ja jätskiä, syliä ja onnea.  Lapsi teki meistä perheen.

Vuosia myöhemmin tein paripsykoterapiaopiskelujen lopputyötä ja sain Simpukka ry:n kautta kahdeksan lapsettoman naisen tarinan ja näkökulmat siitä, miten tahaton lapsettomuus oli vaikuttanut heidän parisuhteessa. Kaikkien kohdalla se oli vaikuttanut. Kun puuttuvaa lasta ei ollut kuulunut, tilalle oli tullut joku ”kolmas”. Lapsettomuuden mörkö oli muuttunut esimerkiksi liialliseksi työntekemiseksi, masennukseksi, sivusuhteeksi, eroksi, alkoholismiksi, koiraksi tai lujittanut paria kiinteäksi dyadiksi. Viimeinen vaihtoehto oli vaatinut sitä, että parit olivat osanneet ja uskaltaneet puhua, puhua ja puhua. Surra ja toivoa yhdessä. He olivat tehneet lapsettomuudeelle jotakin kuten vaikkapa aloittaneet hedelmöityshoidot tai adoptioneuvonnan.  He olivat osanneet olla samalla puolella. Moni muukin olisi halunnut osata, mutta alakuloisuuden harso oli estänyt yhteyden. Varsinkin jos harso oli valunut molempien päälle.

Ihminen on luotu yhteyteen. Kun yhteys menee poikki, se lamaannuttaa. Kauempaa katsottuna surullisinta minulle lapsettomuusvuosissa oli ajoittainen eristäytyminen. Eristin itse itseni lapsiperheellisten arjesta, ajoittain myös miehestäni. Surullisinta oli silloin kun kukaan ei  uskaltanut tai osannut  nostaa alakuloisuuden harsoa pois, katsoa silmiin ja sanoa: ”Tule mukaan, me kaivataan sua. Tule vaikka itkisit sukujuhlat alusta loppuun saakka ja paheksuisit niitä, jotka eivät jaksa nähdä lapsiaan maailman suurimpina lahjoina”.

Mies kyllä jaksoi tsempata ja pitää toivoa yllä. Ihmemies.

Pariterapeuttina olen hoitanut lapsettomia pareja. Yhä edelleen moni kokee, ettei heidän surulleen ole tilaa. Usein surulle ei myöskään löydy sanoja. Lapsettomuutta vähätellään tai annetaan katteettomia lupauksia: ”Kyllä se siitä, kun lakkaatte ajattelemasta lasta”. Miten kukaan voi tietää toisen puolesta? Miten kukaan voi luvata, että ”kyllä se siitä”?

Jos saisin kiteyttää lapsettomuuden suruun uponneen läheisille vinkkejä, menisivät ne jotenkin näin:  Älä eristä lapsetonta ystävää, vedä häntä mukaan yhteyteen ,  älä  vähättele surua. Maailmasta löytyy taatusti aina joku vieläkin surullisempi kohtalo, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokaisella olisi oikeus olla surullinen omasta ainutlaatuisesta vastoinkäymisestä.  Suru paranee vain suremalla.  Ja suru usein myös yhdistää.

Minna Tuominen

 

  • Lapsettomaksi jää Suomessa joka viides nainen ja joka neljäs mies
  • Tahaton lapsettomuus tarkoittaa sitä, ettei lasta tule, vaikka pariskunta on yrittännyt yli vuoden
  • Lapsettomia pariskuntia on arviolta 60 000 eli yhteensä 120 000 ihmistä, lisäksi yksinelävät (sopivan kumppanin löytymättömyys yleisin syys tahattomaan lapsettomuuteen)
  • Suomessa syntyy joka vuosi hedelmöityshoitojen avulla 2 500 lasta eli noin 4 % ikäluokasta
  • Tällä viikolla vietetään lapsettomien viikkoa ja ensi lauantaina on eri puolella Suomea lapsettomien lauantain tapahtumia

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat