Minä olen rakastunut. Vakavasti. Kaikenlaisten elämänkoukeroiden, oppiläksyjen ja epätoivon jälkeen. Yhtäkkiä, yllättäen – juuri sillä tavalla kuin rakkaus aina tulee. Hiljaa hiipien siltä suunnalta, mihin vähiten huomaa katsoa. Jouduin mielestäni avioeroni jälkeen kyllä odottamaan aika kauan, vaikka tiedän kyllä, että moni joutuu odottamaan hyvin paljon pidempään.

Kiitollisuuden määrää on vaikea tässä kohtaa kuvailla. Suunnaton voisi olla paras sana. Aarrekarttojen askartelemisen, toivelistojen laatimisten ja huokailujen jälkeen maailmankaikkeus vastasi kyllä ja toi eteeni ihmisen, jota tässä nyt ihmettelen.

Tänään halusin rakkauden äärellä kirjoittaa sidoksesta, joka taitaa syntyä ihmisten välille, jotka elävät pitkään yhdessä, joilla on ehkä yhteisiä lapsia tai suhde ehkä muuten hyvin merkityksellinen. Mikä tuo sidos on, siihen en ole saanut vastausta, mutta vahvana sen itse olen kokenut. Side minun ja entisen mieheni välillä on ollut tiukka. Rakkautta riitti ja vaikeutta vielä enemmän eikä yhteiselämästä liian suuresta erilaisuudesta johtuen tullut mitään, vaikka todella yritimme ja moneen otteeseen.

Olen eron jälkeen tehnyt valtavan surutyön ja paljon irti päästämiseen tähtäävää jumppaa. Olen raivonnut, rukoillut ja tehnyt jos jonkinlaisia ”taikoja”. Nyt tuntuu siltä, että ehkä tuo jumppa tuottikin tulosta, vaikka taivallus ei aina ollutkaan kovin eteenpäin vievän oloista. Aika teki tehtävänsä ja muutti eron kokemukseksi, jota nyt pystyn katselemaan – en vielä ihan täysin kivutta kylläkään. Joku minulle ihan hetki sitten totesikin, oman kokemuksensa kautta, että erosta ei varmaan koskaan selviä ihan kokonaan.

Eron jälkeinen aika on ollut itsellenikin rankin kokemukseni koskaan, vaikka kaikenlaista olen kyllä saanut kokea. Niin monenlaista henkistä kipukohtaa olen eroni yhteydessä joutunut käymään läpi, etten olisi sitä (onneksi) osannut odottaa. Itse uskon vakaasti siihen, että erosta selviää kyllä ja joskus tämäkin kokemus asettuu vain vähän kipua tuottavaksi elämänkokemukseksi muiden elettyjen ja läpi työstettyjen kriisien rinnalle.

Niputan tekstissäni uuden ja vanhan. Syynsäkin sille on. Uuden rakkauden tultua elämään käyn yllättäen läpi myös surutyötä. Side josta aiemmin mainitsin, alkaa kertakaikkisesti irrota. Ymmärrys siitä, että entinen elämä on nyt ohi ja uusi elämä alkaa, itkettää. Aivan kuin olisin vene, joka on jättämässä turvallisen kotisataman.

Satama oli turvallisen oloinen vain tuttuuden, ei suinkaan minulle parhaiden olosuhteiden vuoksi. Uusi rakkaus kutsuu kuitenkin seilaamaan sinne, missä puhaltavat toisenlaiset tuulet. Olen viipynyt turvasatamassani niin kauan, etten oikein tiedä, miten veneeni kulkee, taitaa olla koko vene vähän remontin ja päivityksen tarpeessa. Keski-ikään ehtineestä ei ihan uutuuttaan hohtavaa saa, mutta pikkuisen kun pistää paikkausmaalia pintaan, on ainakin oma olo vähän eläväisempi ja sellainen, että kai tässä pinnalla pysytään, vaikka meno vähän haparoivaa onkin. Ja jos pelko alkaa hidastaa tahtia, luulen, että uuden tuulen mukana korviini tuodaan tuttu kysymys: Valitsetko pelon vai rakkauden?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat