Joskus tekee ihmeellisiä oivalluksia omasta elämästä ja mielenmaisemasta. Avioerostani on kulunut kohta viisi vuotta ja edelleen sitä työstän monelta suunnalta. Avioero oli itselleni iso kriisi, ehkä ei vähiten siksi, etten lapsena saanut kokea niin sanottua ydinperhe-elämää kuin noin kahdeksan vuotta. Perusperheestä jäi minulle haave ja ihanne, satama, johon toivoin pääseväni ja lopulta jääväni miehen ja lasten kanssa. Iloni oli ylimmillään, kun siihen olotilaan pääsin. Ja kipu ja suru olivat aivan valtava, kun siitä jouduin luopumaan.

Mieheni väitti minulle usein, että koska olen eroperheestä, haluan erota. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, kun yritin selittää, että se on juuri päinvastoin. Kyse oli tietysti hänen pelostaan. Ehkä hän ymmärsi sen, että minulle oli tarjottu malli siitä, että erota voi, jos olo parisuhteessa tuntuu liian pahalta. Ja näin onkin: olen sitä mieltä, että on parempi erota kuin jäädä väkisin huonoon suhteeseen. Toki olen myös sitä mieltä, että parisuhteen hoitamiseen ja hoivaamiseen kannattaa satsata paljon ennen eropäätöksen tekemistä.

Olen tuntenut nykyisen miesystäväni alle vuoden. Emme asu yhdessä, mutta olen saanut tilaisuuden tutustua miehen lapsiin ja hän omiini. Olen saanut mahdollisuuden harjoitella uusperheen kuvioita.

Ja tähän oivallukseni liittyy. Olen tuntenut uusperhe-asetelman helpoksi alusta asti. Ihan kuin se olisi hyvin tuttua. Ja pysähdys. Tuo on niin todella niin totta. Minä olen elänyt isoimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani uusperheessä; monessakin erilaisessa riippuen vanhempieni uusista kumppaneista ja lapsista. Minulle paljon tutumpaa on olla uusperheen kuin perusperheen jäsen. Minä olen kotonani tässä enkä ydinperheessä.

Nyt olen saanut tilaisuuden olla uusperheen vanhempi ja että nautin. Rakastan tätä olotilaa ja tämän perheen kaikkia lapsia kuin omiani. Saan valjastaa käyttööni kaiken sen tiedon, mitä olen tämänkaltaisesta perhe-elämästä ammentanut.

Minä tiedän, miltä tuntuu olla uusperheen lapsi. Uskon ymmärtäväni hyvin lasten tunteita.  Uusperheen lapsena haluaisin työssänikin toimia paljon enemmän erolapsen tunteiden tulkkina. Vaikeidenkin kokemusten myötä minusta kasvoi joustava ja uusiin tilanteisiin helposti sujahtava aikuinen – uskon tämän olleen nimenomaan ero- ja uusperheen lapsena elämisen timantti, jonka lahjana sain.

Uusperheen kaikki jäsenet ovat monesti jollain tavalla ryvettyneitä ja haavoilla. On ollut tilanteita ja tilanteita, kaiken maailman kipeitä olosuhteita ja ne kulkevat mukana uuteen perheeseen. Toki haavoja tulee ja voi tulla uusperheessäkin. Tiedän todellakin, etteivät uusperhekuviot ole läheskään aina helppoja.

Siksi tarvitaan paljon puhetta, avoimuutta ja viisasta vanhemmuutta. Erityisen tärkeää on huomata perheen lapset – varsinkin ne hiljaiset ja näkymättömiksi heittäytyjät, jotka ”eivät reagoi”. On ihan turha luulla, että lapset ovat yhtä innoissaan uudesta perhekuviosta kuin me toisiimme ihastuneet aikuiset. Lapsia ei saa jättää selviytymään yksin, heidän tunteensa ja tarpeensa pitää nähdä ja kuulla.

Kun itse muuttuu, tarvitsee lähelleen uudenlaisia ihmisiä. Moni eroaa siksi, että liitossa oli jotain ihan perustavanlaatuisesti pielessä. Niin omassanikin oli jotain sellaista, jota ei pystynyt korjaamaan. Uusperhe on kuin uusi heimo, johon saa liittyä. Minulle tämä nykyinen heimo on paljon enemmän itseni näköinen kuin vanha liittoni.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat