Viikonloppuna kävin Sveitsissä omine nokkineni. Se oli erikoistapaus, koska yleensä matkustamme rakastettuni kanssa kaksistaan – tietenkin niin, koska juuri hänen kanssaanhan haluan maailman jakaa. Tämä matka oli kuitenkin minun yksikseni, ja menin tapaamaan ystävääni, jonka kanssa olemme käyneet pitkän pitkiä keskusteluja elämästä kahden vuosikymmenen ajan.

Rakkausmatka sekin oli; koska rakastettuni oli läsnä poissaolevana. Sveitsi on sydämeenkäyvien maisemien ja paikkojen maa, ja joka harjanteella ja laaksossa ajattelin, että tämän haluaisin hänelle näyttää, tämän pikkujoen veden kirkkautta yhdessä katsella ja tämän kylän siistiä idyllisyyttä hymyillä.

Erityisesti olisin halunnut jakaa kevään. Se oli puhjennut juuri kukkiin ja lehtiin. Kaipausta lievitti taju siitä, että kolmen viikon päästä se kesää ennakoiva kevään vaihe on hiipinyt pohjoiseen ja löytää meidät täältä yhdessä.

Sveitsiläisen ystäväni kanssa kävelimme pitkiä lenkkejä ja puhumistamme puhuimme kvanttifysiikasta ja kenttäteoriasta, sosiologiasta ja filosofiasta sekä perustavimmista ihmisenä olemisen kokemuksista: ihmisestä ja luonnosta, identiteetistä ja persoonuuden kehkeytymisestä läpi elämän, ja toisten ihmisten kohtaamisen vaikutuksesta omaan itseen.

Kolmen päivän keskustelut päättyivät yhteen pitkään kukkulan laelle nousseeseen kävelyyn kylästä, jossa ystäväni perheineen asuu. Oli kirkastuva sunnuntai-iltapäivä. Näkyi poikki Sveitsin sekä Juralle että Alpeille. Oli hyvin vaikuttavaa ja kaunista. Lehmät katselivat laitumilta, haukkoja kierteli taivaalla. Siinä kävellessä ja sitä maiseman kokonaisuutta samalla punnitessa tajusin yksinkertaisen selkeästi ja hyvin voimakkaasti, miten syvästi rakastettuni on limittynyt koko olemukseni kudokseen.

Hän on jollain tavalla purkanut minut auki ja koonnut uudestaan ja jättänyt siinä kätensä jäljen minuun.

Ja se on jatkuva tapahtuma. Paljon voimakkaammin kuin luonnon kosketus tai kokemus elämästä, jonka tuollainen ihmeellinen kevät herättää, hän tekee sen joka päivä. Aivan kuten hän laittaa sormensa minun sormieni lomaan, hän on lomittanut itsensä minun elämääni: siihen, kuka olen. Se lomittuminen tapahtuu, koska olen häntä kohti ja niin auki hänelle. Annan sen tapahtua. Annan hänen tulla minuun, en suojaudu.

Oli jännittävä ja sitten toisaalta rauhallisen iloinen olo seisoa korkealla kukkulalla, josta koko maailma näytti aukeavan, ja kokea oman itsensä tila ja luonne ja paikka siinä maailmassa niin selkeänä.

Sisäisen näkemisen hetki, ehkäpä sitten jokin rakkauden epifania.

 

Minun matkani sai mielessäni eräänlaisen jälkikirjoituksen eilen illalla. Sunnuntaina minä matkustin takaisin Suomeen junalla ja lentokoneella ja taksilla, ja astuin kotiovesta sisälle. Maanantai-illalla luin, miten toisia ihmisiä pakotetaan koneeseen ja pakkopalautetaan takaisin maahan, jossa he joutuvat pelkäämään kaikkea, henkensä edestä.

En ole pitkään aikaan kokenut niin suurta eriarvoisuuden tunnetta; tajua siitä, miten poikkeuksellisen onnekas sattuma on saada keskittyä rakastamaan vapaasti ja liikkua maailmassa tahtoni mukaan sen tunteen perässä, juuri minkään estämättä. Niin sen pitäisi olla jokaiselle.

Häpeän meidän maamme rakkaudettomuuden politiikkaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat