Rakkaussuhteessa kaksi erillistä ihmistä elää toinen toiseensa kudottuina ja samaan aikaan erillisinä ihmisinä. Se on ristiriita, josta hyvässä tapauksessa elämään syntyy luova tila: tunnen, että me olemme tämä pari ja samalla kysyn, kuka minä perimmiltäni olen. Oman itsen tutkiminen, löyteleminen, muutos ja sisäinen kasvaminen saa tapahtua rakkauden ja parisuhteen synnyttämässä turvallisessa puitteessa.

Yksinkertaisemmin sanottuna, toisen sylissä minä voin olla vapaa. Hyvä rakkaus tekee vapaaksi. Se sitoo suloisin tuhansin pauloin ja vetää puoleensa kuin magneetti kompassineulaa. Se tekee minusta rakastajan ja rakastetun ja juuri siksi, vastoin arkijärkeä, antaa lahjaksi myös tämän kysymyksen: kuka oikeastaan olen, kun olen näin rakastettu ja näin rakastava?

On aika suurenmoista, jos saa aikuisena tuntea, että vaikka minä olen minä, olen juuri oikeanlainen. Ja peräti niin, että nimenomaan siksi, että minä olen minä, olen oikeanlainen.

Sellaista on tarjolla hyvässä rakkaudessa.

Tällaisissa asioissa on kyse psykologisista ilmiöistä ja persoonaan, identiteettiin ja vuorovaikutukseen liittyvistä kokemuksista ja prosesseista – asioista, jotka tuntuvat varpaista hiuksiin saakka, mutta jotka jäävät monesti kovin abstrakteiksi.

Onneksi on liukuportaat. Niissä minun on tosi helppoa päästä kiinni tähän rakkauden, kelpaamisen ja sisäisen katselemisen kokonaisuuteen.

Me olemme varsin erimittaisia. Olen pitkä ja rakastettuni ei. Tämä asiaintila synnyttää seuraavanlaisen efektin: kävelemme käsi kädessä kaupungilla paikkaan, jossa on liukuportaat. Liukuporrasetikettihän edellyttää seisomista oikeassa reunassa, joten asetumme peräkkäin. Aina kuitenkin niin, että jos portaiden suunta on ylöspäin, asetun portaisiin rakastettuni jälkeen, ja jos portaat vievät alaspäin, astun niihin ensin itse: liikkuessaan portaat nostavat tai laskevat edessä seisovaa suhteessa takana tulevaan henkilöön. Kun me kaksi erimittaista rakastavaista menemme rullaportaisiin, niiden liike asettaa meidät hetkeksi samanmittaisiksi. Koska portaat liikkuvat, niissä voi seisoa aloillaan. On tyyni hetki keskellä liikettä. Kun käännymme kohti toisiamme, syleilemme samalla silmien korkeudella.

Minulle, joka olen pidempi, se merkitsee, että saan sen hetken ajaksi halutessani painaa pääni toisen olkaa vasten, kietoa käteni hänen ympärilleen ja kokea olevani levossa suuren rakastajani sylissä. Olemme pysähtyneet siihen halaukseen, ympärillä liike jatkuu, mutta liukuportaissa kaikki seisovat ja liikkuvat hitaammin. On kuin aikaan itsessään olisi tullut tuuleton hetki, hidastuma, notkelma.

Koen rakastettuni muutenkin ihanan väkevänä ja elämänvahvuisena, ja liukuportaiden asetelmassa meidän pituuksiemme tasaantuminen saa sen vaikutelman vahvistumaan. Siinä me olemme ja minä saan olla siinä.

Kampin metroasemalla on Suomen pisimmät rullaportaat. Niissä on minuutti ja kaksikymmentäseitsemän sekuntia aikaa seisoa toisen sylissä. Menemme kylläkin useammin Sörnäisten aseman portaista, ne ovat vajaan minuutin mittaiset.

Sen mittaisia rakkauden liukuporrashetkiä. Niissä on lopulta kohtalaisen paljon aikaa tuntea olevansa sylissä, keskellä vilkasta maailmaa. Hän, minä ja me, rakkauden vetovoima ja avoimesti aistiva kokemus omasta itsestä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat