Kuva: Pixabay

Syliin pääsyä ei voi ansaita- vihainenkin tarvitsee turvapaikan

”Tulet syliin kun osaat käyttäytyä!” Jotkut meistä ovat mieltäneet lainalaisuudeksi sen, että osatessaan ja kyetessään toimimaan muita miellyttävällä tavalla saa osakseen hyvää, tarvitsemaansa.

Ystävä kertoo muistaneensa lapsuudestaan juurikin tätä: ” Jos olet kiltisti niin voit tulla syliin”. Hän yhdistää tätä lapsuuden kokemustaan siihen, ettei hän kykene kovinkaan helposti luottamaan ansiottomaan sylipaikkaansa puolisonsa turvissa- vaikka kuinka hänelle on vakuuteltu sylin olevan auki keskeneräiselle ja kiukkuisellekin. Sylinkaipuu on kanavoitunut joillakuilla sellaisin tavoin, jotka eivät lopulta tuota hyvää tai vastaa varsinaiseen syli-ikävään. Keski-ikäinen mies pohtii elämäänsä itkuisin silmin vastaanotollani koittaen tavoittaa, onko ikinä päässyt äitinsä syliin. Hän ei muista, ei löydä sylin jättämää tunnejälkeä.

Syli ei ole vähäpätöinen paikka; Lähetämme ”sylintäydeltä onnea”. Media tuo silmiemme eteen syleilyä ja sylin sulkemista. Kohtaamme toistuvasti omia reaktioitamme ja tarpeitamme vähintään alitajuisesti syliin liittyen. Perhetyön ja nuorisopsykiatrian keskusteluissa sekä arjen kohtaamisissa olen törmännyt kipeisiin kokemuksiin ehdollisesta hellyydestä. Lapsi kulkee kädet ojossa vanhempaansa kohti räkää ja kyyneliä punottavat kasvot täynnä. Hätä ja ylitsepääsemätön vaikeus selviytyä tunnetilan kanssa ilman aikuisen apua on käsinkosketeltava. Moni aikuinen pohtii kokemuksiaan syliin pääsystä, jotkut kipeästi kaivaten kun taas toinen lämmöllä muistaen.

Valtaosa meistä vanhemmista on pidellyt sylissä riuhtovaa ja kirkuvaa lasta. Tutkittu tieto sylin terveysvaikutuksista ja moninaisesta merkityksestä ei ehkä ylety kannustamaan hetkinä, joilloin hiki valuu selkää pitkin ja kontakti tunteen pyörteissä heiluvaan lapseen tuntuu ohuelta. Muistan esikoiseni varhaisia raivonpuuskia ja itkunsekaista pohdintaani siitä, miten puolimetrinen ihminen voi saada koko kehoni moiseen käyttöön: Hiuksia riipien, kylkeen potkien, väsyneitä raajojani repien. Tunne-elämästäni puhumattakaan. Antakaa valitusosoite, kiitos! Minne ja miten minä saan purkaa aggressioni juuri tässä ja nyt? Kuka avaisi minulle sylinsä? (Ja kyllä, tunteet läikkyvät meillä yhä.)

”Äsken mä olin ottamassa sua syliin, olisit silloin tullut!”, kuulen äidin huutavan kaupassa karjuvalle ja perässä juoksevalle lapselleen. ”Nyt! Haluu nyt!”, lapsi itkee ja haukkoo henkeään. Äiti pysyy kannassaan- sylihetki meni.  Jään miettimään tilanteen nostattamaa mielipahaani. Ajattelen, että voin olla johdonmukainen monessa ja pidän sitä tärkeänä kasvattajankin ominaisuutena. Sitten on tämä-syli. Pienen lapsen kehittymättömyys näyttäytyy juuri näin; Jojoiluna. Syliin-pois. Minä itse- katsos, tarvitsenkin aikuista. Vaikka jokaisessa hetkessä lapsen syliin nostaminen ei kertakaikkiaan ole mahdollista voisiko se olla sitä kuitenkin suuressa määrin? Tuntuu tärkeältä viestittää lapselle, että vihaisenakin hän on rakas. Kiukku saa tulla ja mennä, sylittely oikeassa kohdassa voi olla ratkaisevan tärkeää, vaikka hyvä mieli ei läsnä olisikaan.

Kyse on lapsen tarpeesta sylin tarjoamaan turvaan ja lohtuun eikä siitä, sattuuko minua aikuisena ”huvittamaan hellittely”. Lapsi aistii, pitääkö aikuinen häntä sylissä mielellään vai onko hän kiukkuinen, hermostunut, kiireinen. On ihanaa pidellä sylissä hyväntuulista lasta, helliä ja nuuhkutella. Sen sijaan usein tunnistan helposti tarttuvan kiukun sekä haasteen olla kiukkuavalle levollinen.  Voi miten me aikuiset saamme haastaa itseämme toistuvasti erillisyyteen; Kenen kiukusta on kyse ja mille juuri nyt tarvitaan tilaa. Muistat ehkä kun kirjoitin koskettamisesta. Jos sylittely ei onnistu, miten olisi silittely? Kiukkuisena kun on yleensä niin vaikeaa asettua syliin. Paikka kaikenmoisten tunteiden kanssa kulkevalle olkoon olemassa minun, sinun tai muun turvallisen ihmisen sylissä- jotta elämä jatkuisi taas toivontäyteisenä, nähdyksi ja kuulluksi tulleena.

Vanhemmuus haastaa kohtaamaan oman tunne-elämämme osa-alueita ja omaa lapsuuttamme. Mitä kokemaani heijastan kun kohtaan päivittäin lastani? Tutkimusmatka omiin taustoihin ei kertakaikkiaan voi olla turha. Onhan kyse sekä oman itseni, lasteni ja perheeni hyvinvoinnista. Eli kaikkein kalleimmasta, mitä minulle on uskottu.  Omien yllykkeittensä kanssa voi vanhempana olla aivan ymmällään; Jokin lapsen kiukutessa saa minut raivon valtaan ja itsehillintää joutuu kaivamalla kaivamaan. Koskettaako lapsen kiukkuaminen minussa jotain sellaista, jota itse jäin lapsena vaille? Tietoisuustaidot karttuvat niitä harjoittaen ja antavat parhaimmillaan tärkeitä eväitä vanhemmuuteen.

Kiukun kasvattamana tervehtien, Päivi

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Minusta on helpointa ottaa syliin toista satuttanut, leluja heitellyt kiukkuinen lapsi. Sillä tavalla saan omatkin nousevat tunteeni rauhoitettua, jätettyä vihaisen äänen pois. Sylikkäin hallitsemme itsemme ja toisemme paremmin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat