Kuva: Jenni Ilana Leppämäki

Millaista lastemme kavereilla on kodissamme?

Muistan vieläkin lapsuuteni hyvien ystävien vanhemmat ja perheitten kodit. Jopa tuoksuja tavoitan. Ovet kävivät tiuhaan ja ovikelloa soittaessa sain vastaani pääosin ystävällisesti suhtautuvia kavereitten vanhempia. Lapsuus- ja nuoruusvuosinani kun ei ollut puhelimia, joilla tavoittaa kavereitaan. Lankapuhelimeen saattoi vastata päiväunilta herätetty isä tai äiti, pinnaa venytettiin- oli se sitten ennestään pitkä tai lyhyt. Parvekkeitten alla huudettiin milloin ketäkin nimeltä ja osattiin ennakoida, keiden vanhemmat suuttuvat huutelusta ja keiden eivät. Koulun jälkeen joidenkin koteihin saattoi mennä kaakaolle, toisten koteihin en halunnut mennä- jokin sai varuilleen tai olon epämukavaksi. Yökyläillessäni alakouluiässä saimme eräällä kaverillani aina saunalimun ja katsoimme etsivä- Matlockin nerokkaita käänteitä telkkarista. Kaverini äiti pesi aina alusvaatteeni seuraavaksi aamuksi ja muistan puhtaudentunnun ihollani. Yhden pitkäaikaisen ystäväni isällä oli mielestäni aina hassut jutut ja töiden jälkeen hän lötkähti sohvalle. Se tuntui jotenkin jäätä murtavalta eleeltä. Jonkun kodissa uskalsin kysellä, ottaa puheeksi. Vastavuoroisuus ja kunnioitetuksi tuleminen tekivät lapsen sisimmälle hyvää.

”Miks teidän auto on näin sotkuinen?” lapseni kaveri kysyy yhtäkkiä kyydissämme. ”Öö… no me ei olla ehditty nyt siivota sitä yhtään”. ”Mun iskän auto on aina puhdas”, tyttö jatkaa juttua (muistan siinä toivoneeni pikaista aiheenvaihtoa). Tytön vertaillessa arkiympäristöjämme huomaan, että sotkuinen auto herättää minussa noloutta ja harmitusta. Matkanteko ilman eltaantunutta banaania auton lattialla, ryttyisiä paperipusseja, likaisia pehmoleluja ja parkkikiekkoja olisi oikeastaan tuntunut itsestänikin mukavammalle. Nyt vain ei panokset olleet riittäneet auton sisätiloihin asti. Imurin johto olisi varmasti saatu riittämään-valkoiseen valheeseen tarttuessani olisin ollut heikoilla ja hölmökin. Ilahduin silti, että lapsella oli rohkeutta kysyä asiaa ääneen.

Huomaan, etten jaksa tai halua esittää mitään lasteni kavereille. Joskus jaksan paistaa lettuja ja kattaa pöydän kauniisti. Toisinaan passiivisuuteni paistaa äänestäni. Luotan lapsen suoriin kysymyksiin ja avoimesti vaeltavaan katseeseen kodissamme. Kaikki tämä auttaa minua kuunnellessani intuitiotani. Läpinäkyvyyden ja aitouden voimaan uskoen olen sanoittanut lasteni kavereille mietteitäni, perheemme arvoja ja pelisääntöjä- jos sille on ollut tila ja tarve. Muistelen, miten itsekin olen ollut samaan aikaan pieni ja iso.

Olen tavannut vanhempia, jotka eivät halua lastensa kavereita kotiinsa kovinkaan usein telmimään. Joidenkin kanssa kaverikyläilyjä sovitaan spontaaniin tyyliin, toiset harkitsevat tapaamista kahden viikon päähän. Moni tekijä vaikuttaa siihen, milloin ja miten kotimme voi olla auki lastemme kavereille. Koti onkin yksityisaluetta, jonka rajoja muiden kuuluu kunnioittaa. Millaisia pelisääntöjä meidän kodissamme on? On tuntunut tärkeältä sanoittaa kauniisti ja selkeästi sitä, mikä meillä ollessa on mahdollista. Eri ikäisten lasten kanssa rajojen rakentaminen on kovin erilaista. Mitä enemmän itsenäinen ajanvietto kavereitten kanssa lisääntyy sitä abstraktimpaa ja laajempaa keskusteluista tulee ; Mihin aikuisten asiapapereihin ja laatikoihin voi kurkistaa? Miten rahan kanssa ollaan? Miten muiden perheenjäsenten yksityisyyttä suojataan kavereitten läsnäollessa? Ajattelen, että näiden keskusteluiden, konkretian ja kantapään kautta lapsemme voivat oppia kasvamaan toisen rajojen kunnioittamisessa.

Katselin, kuinka esikoisemme ja hänen ystävänsä esittelivät kärrynpyöriä puolisolleni. Sain seurata jotain koskettavaa ja oivaltaa aikuisen vallasta taas jotain tärkeää. Sen sijaan, että puolisoni olisi kääntänyt katseensa pois, mitätöinyt ,vähätellyt tai nauranut hän sanallisesti ihaili ja kannusti kärrynpyöriään innokkaina veivanneita tyttöjä. Myötäilo ja läsnäolo, jota puolisoni tarjosi lapsille oli koskettavaa. Ja siinä hetkessä tärkeää. Hetkistä- niistä juuri onkin kyse. Mitä hetkissä tapahtuu? Miten katson, puhun, kuulen, olen?

Lapsi nappaa nyanssit talteen kerryttäen niistä pääomaa kasvulleen. Olenko kaverin kotona kaikin tavoin turvassa? Tavallinen arki on riittävää tarjottavaa lasteni kavereillekin. Toisinaan kaapissamme on monipuolisesti ruokaa, usein sotkua ja vilkasta puheensorinaa. Meillä hyvin paljon aikaansa viettänyt lapsemme ystävä on nähnyt ja kuullut aikuisten kinastelua, riitelyä, anteeksipyytöä ja -antoa. Hän on nähnyt halauksia ja saanut niistä itsekin osansa. Ehkäpä hän jo tietää, että kaikenmoisille tunteille on meillä tilaa- hankalillekin oloille. Keskeneräisyydessään ja epätäydellisyydessään elämä tarjoilee turvallisuuden, lämmön, anteeksiannon ja hauskuuden makupaloja. Näitä neljää olemme halunneet tavoitella ja toivoneet kotimme olevan turvallinen paikka kaikille siellä piipahtaville, viipyville ja asuville.

Lämpöisin lomanlopetus- terveisin, Päivi

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat