Elina Tanskanen kirjoitti puhuttelevan kolumnin maanantain Hesariin.

Olen kuullut teemasta liikaa. Yksinäisyys on jo pitkään täällä riivannut. Sekä niiden elämässä, jotka elävät parisuhteessa ja niiden, jotka eivät. Tästä puhuvat tilastot ja uutiset. Kamalinta olisi kuolla yksin kotiinsa viikoiksi kenenkään kaipaamatta. Sitä meillä tapahtuu.  Näinkin karu teema voi olla yksi lempiteemoistani kirkossa ja lenkkipoluilla, koulutuksissa ja teksteissä. Terapiassa. Kotona. Milloin missäkin. Ei siksi, että nauttisin yksinäisyydestä ja sen seurauksista, vaan siksi että kärsin.

Tästä on helppo tai helpohko vielä puhua. Näin niinku yleisellä tasolla.

Mutta teot.

Miten se voikin olla niin vaikeaa pyytää apua? Pyytää jotain itselleen? Miten se voi olla niin vaikeaa niin monelle? Pyytää toista katsomaan maailmaan minun näkökulmastani? Pyytää, ei käskeä. Ottaa itsensä, oma arvo, tosissaan.

Ei ole pelkkää klisee, että kriisi on aina mahdollisuus. Kun on jotakin vaikeaa, josta ei kuulukaan selvitä yksin, on taas oiva mahdollisuus ylittää itsensä ja pyytää apua. Vaikkapa silloin kun lapsen kanssa ei pärjää tai työpaikan uusi puhelin on yksinkertaisesti liian tekninen vekotin ;)

Minulle vaikeinta avun pyytämisessä on ollut pelko. Pelkään, että minut hylätään, että kukaan (tai ainakaan tuo jolta pyydän) ei välitä ja  minua ei autetakaan. Ja koska pelkään torjutuksi tulemista, en ole pyytänyt. Vetäydyn omiin oloihin ja näennäisesti pärjään kyllä.

Ei kestäminen ole sama kuin olla kärsimättä, sanotaan Eeva Kilven runossa. Runosssa, jonka osaan ulkoa ja jota mielelläni siteeraan milloin missäkin. Kirkossa ja kotona ja luennolla ja terapiassa ja ja ja

Sydämen kyllyydestä minunkin suuni  on puhua pulputtanut pelkoa pois.

Ja kuljettavaa ja puhuttavaa riittää yhä.

Kun on auttanut yli omien rajojensa, voimiensa, ajan ja rahan tuolle puolen, tulee ylikävelty olo. Silloin on  tervettä asettaa rajoja, sanoa ei, nyt juuri en pysty, en millään vaikka haluaisinkin. Sitä rajankäyntiä täytyy näemmä käydä lähes kaikissa ihmissuhteissa:  ystävyyssuhteissa, lasten kanssa, puolison ja asiakkaiden.

Monissa ihmissuhteissani en ole edelleenkään pyytämisen suhteen edes koulukypsä. Avioliitossani olen kuitenkin saanut/joutunut yletä avun pyytämisessä monta luokkaa eteenpäin. Koska olen apua tässä suhteessa myös saanut, olenkin  päässyt jo ainakin ekalta luokalta toiselle ja kehitys kehittyy. Mikä ihana tunne pyytää!!!

Kun riski pyytää  apua ylittyi, pelko pieneni rohkeuden tieltä.

Pelko, tuo viheliäinen mörkö, joka hiippailee yllättäen monissa monissa asioissa.

Aistin pelkoa myös tässä keskustelussa, jota käydään samaa sukupuolta olevien vihkimisen ympärillä. Hyvää keskustelua aiheesta mm. täällä. Pelosta kertovat mm. ne tappouhkaukset, joita julkisuudessa vihkimistä puoltaneet papit ovat saaneet. Ei kai kenenkään turvalliseksi itsensä tuntevan tarvitse hyökätä toisen kimppuun?

Elina Tanskanen lopettaa kolumninsa näihin sanoihin:

”Kuitenkin avun pyytäminen läheisiltä tai ammattilaisilta voi olla vaikeaa kulttuurissa, jossa ihannoidaan yksin selviämistä ja vaikeuksista vaikenemista. Sen vuoksi hienoin henkisen uhmavoimannäyttö onkin se, että ojentaa kätensä ja sanoo, ettei jaksa yksin.”

Käsien ojentautumista odotan sekä pariskuntien ja perheenjäsenten elämässä että yhteiskunnassa ja kirkossa esimerkiksi nyt tässä tasa-arvoisessa avioliittokysymyksessä.

• Minna Tuominen
• p.s. Kuva ei liity kirjoitukseen suoraan mitenkään :). Aasinsiltoja varmasti löytyy.