Kun tapasin mieheni 25 vuotta sitten, odotin jotain aivan muuta. Olin jättänyt virkatyöni ja vuokra-asuntoni vuodeksi, ja odotin lentolippu kourassa oleskelulupaa Intiaan. Viisumi antoi odottaa itseään, mutta mies käveli elämääni. Juuri kun häntä vähiten odotin!

Parin viikon kuluttua tuli lähtölupa. Päädyin intialaiselle yliopiston kampukselle odottamaan kirjettä, puhelinsoittoa, jälleennäkemistä tai vaikka vain öisiä unia yhdessäolosta. Kirjeitä luettiin ja kirjoitettiin sydän karrella. Mikä ikävän polte! Mikä suloinen tuska!

Näinkin voi parisuhdetta rakentaa: mielikuvien, muistojen ja kaipauksen kautta. Se ei kyllä ole helppoa maailmassa, jossa odottamisesta on tullut ajanhukkaa ja ihmisistä toistensa tarpeiden tyydyttäjiä. Intian vuodestani tuli aivan eri sävyinen kuin olin ennakoinut. Katselin kaikkea näkemääni juuri löytämäni rakkauden valossa. Intian eksotiikka värittyi jatkuvalla koti-ikävällä. Kotiin paluuni jälkeen menimme naimisiin puolen vuoden kuluttua ja tässä olemme edelleen toisiamme ihmettelemässä, vaikka poikaset ovat lentäneet jo pesästä.

Kaukorakkauksissa on omat riskinsä. Toisaalta kaipaus lataa sellaista jännitettä kahden välille, jota arki ei ihan vähällä nujerra. Tässäkö resepti väljähtyneille parisuhteille – ottakaa välimatkaa? Erossa oleminen ja toisen unohtaminen ei kuitenkaan riitä lataamaan kaipausta. Täytyy vaalia mielikuvia, ja muistoja. Ajatella toista ja toisen ihanuutta, ja täyttää tyhjä tila fantasioilla ja unelmilla.

Ja yhteen tulon jälkeen täytyisi jatkaa toisen näkemistä kaipauksen kohteena. Kun muistaa ikävän ja yksinäisyyden, tyhjän kainalon ja hiljaisuuden, toisen painautuminen kylkeen saa onnellisen hymyn huulille.

Olisiko niin, että jos saa liian paljon, liian nopeasti, millään ei ole mitään arvoa. Silloinhan kaikki on vaihdettavissa, mikään ei ole ainutlaatuista. On eri asia tutustua kirjeitse kuten esivanhempamme sodan aikaan, kuin muuttaa ensitreffien jälkeen yhteen. (Me teimme nuo molemmat. Minähän olin asunnoton tavatessamme!)

Sanotaan, että sopivasti mitoitettu ahdistus on ajattelun kehittymisen edellytys. Jos vauva saisi aina ruokaa ennen nälän tuntumista, se ei oppisi tavoittelemaan ravintoa, ei toimimaan eikä ajattelemaan. Vasta puutteen tuntu saa tunnistamaan, mitä tarvitsen ja saa ponnistelemaan kohti parempaa. Oman kaipauksen kuunteleminen auttaa tunnistamaan tyhjyyttä, joka ei ehkä täyty parisuhdekumppaninkaan löydyttyä.  Rakkaus, josta unelmoimme saattaakin olla vain heijastusta jostain suuremmasta, jota emme osaa edes ajatella. Koti-ikävä ei välttämättä helpotakaan täysin tämän elämän aikana. 

Jos me saavutamme täyttymyksen, yhteyden ja läheisyyden ilman piinaavaa odottamista, minkä arvoisena pidämme löytämäämme suhdetta? Jos ei koskaan ole ollut yksin, mikä arvo on yhdessäololla? Tai jos ei ole tuntenut vilua, mikä merkitys on lämmöllä?

Senkin muistan, kuinka tuskallista oli kaipaus kun Toista ei vielä ollut mielessä, kun tyhjä tila piti täyttää pelkillä unelmilla ilman muistoja. Tyhjyys voi olla sietämätöntä. Yksinäisyys voi musertaa.

Olkaamme siis Toisia toisillemme, että unelmat jaksaisivat elää ja odottaa täyttymystään.

 

P.S Kuva: Marja-Leena Pulkkinen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat