Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun olet rakastunut, tiedät sen. Kaikki tietävät. Mutta mistä tiedämme, mistä toisillemme puhumme, kun kerromme rakkaudesta?

Kun mustarastas soittaa huiluaan, kuulemmeko me saman musiikin?

On kesä, monilla loma, on höllenneet vaatteet ja lavatanssit iltasella, tai rantatie tai kaupan kassajono, auringon sipaisema otsa ja kimmellystä silmissä, radiokanavat täynnä lauluja, joissa rakkaus on pääteema tai sitä ainakin sivutaan. Kaiken sen keskellä omassa itsessä jokin kipinä johonkin suuntaan.

Minä uskoisin, että se, miten meissä värähtää ja se, miten meissä palaa, tuntuu ihmisestä ihmiseen sinänsä samanlaisena. Ainakin useimmissa meissä on kehollinen ja aistimellinen valmius tuntea perustavia asioita.

Meillä on rakkaudesta sisäinen peruskokemus. Mitä se on, sen me jotenkin itsessämme tunnistamme.

Se, millaista rakkaus sitten on, se on monen monien miljardien kuvausten kutoma kuvaus. Monien miljardien kirjaimellisesti, koska ihmisiä on ollut ja on miljardeja, ja jokainen aikuisikään saakka ehtinyt on kuvannut rakkauden omilla sanoillaan lukuisia kertoja ja kuunnellut ystäviensä kertovan rakkaudesta ujosti ja julkeasti, ja vielä moninkertaisesti useammin omassa mielessään kiinnittynyt kulttuurisiin kuvauksiin rakkaudesta: lauluihin, elokuviin, kuviin, kirjoihin, painokuviin, somemeemeihin, kaikkeen.

Rakkaus mitä erikoisimmin tapahtuu sekä vain ja ainoastaan juuri minussa, ja samalla yhteisistä yhteisimmissä kuvailuissa. Asioita tapahtuu minun kehoni sisällä ja pinnoilla, ja saa selityksen ja kuvauksen yhteisessä kulttuurisessa kuvailussa.

Olen sitoutunut ajattelemaan, että rakkaus on vapaa. Sen ilmenemismuodot ovat yhtä monenlaiset kuin ihmisten sisäiset kokemukset omasta itsestään. Rakkaudelle ei ole yhtä normatiivista kuvausta, se ei yhdenlainen vaan monenlainen. Tätä Pride-tapahtumat muun muassa laajemmassa mielessä minusta juhlistavat: rakkauden sykäys meidän kehoissamme on yksi ja sama, mutta se saa hyvin monenlaisia, yhdenvertaisia muotoja, kun monenlaiset ihmiset elävät sen todeksi ja kertovat rakkaudestaan.

Se, millainen maailma on, muodostuu pitkälti niistä kaikista sanoista, joilla me kaikki sitä kuvaamme. Maailma myös vähitellen liikkuu siihen suuntaan, mihin sitä puhutaan.

Kaikenlainen vihapuhe tuhoaa maailmaa, se tunnistetaan. Tunnistettaisiinpa sekin, että jos ihmiset käyttäisivät enemmän aikaa mustarastaan laulun itsessään herättämien kokemusten kuvaamiseen, se vastaavasti olisi maailmaa luovaa ja elävöittävää.

Uskon, että sama on rakkauden kanssa. Mitä enemmän uskaltaa kuvata toisille ihmisille, läheisemmille ja etäisemmillekin kokemustaan rakkaudesta, sitä parempi maailmalle.

Sitä parempi ihmiselle itselleen. Koska silloin saa olla se ihminen, joka katsoo jalkoihinsa ja näkee siinä kiven sijasta sydämen. Ja sen voi poimia ja laittaa taskuun, ja antaa sille, kenen kämmenelle sydämenmuotoisen kiven haluaa painaa.

Millaista se on? Se on sellaista, miltä toisen käden iho tuntuu sormenpäissä ja millainen toisen silmien tummuus niihin siinä katsoessa, ja miten hengitys saa hänen hartiansa hiukan kohoamaan.

Rakkaus on kuin mustarastaiden laulu. Se kuuluu polveilevassa kauneudessaan, koska rinnassa liikkuu, ja laulut lauletaan ilmoille.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat