Tiesin aika avioliittoni alkumetreillä, etten ollut kovin onnellinen. Olin sitä kyllä hetken ja tunsin tehneeni oikean päätöksen avioituessani. Muistan päättäväisyyteni, kun kävelin kotikirkon käytävää pitkin tulevaa miestäni kohti. ”Tämä on se, mitä haluan” ja joku takaraivossani taisteli vastaan. Kirkon käytävää pitkin taisin raahata mukanani aikamoisen läjän menneisyyden haamuja ja sukupolvien luurankoja. Näistä kaappikavereista kerron ehkä myöhemmin lisääkin – tosi mielenkiintoisia kavereita kyllä.

Vauvatilauksen olimme laittaneet tilaukseen jo hyvissä ajoin ennen häitä ja vain pieni aika häistä syntyi rakas esikoisemme. Vauva oli i-ha-na, mutta minä aloin väsyä. Valvomiseen, epävarmuuteen ja niihin kummituksiin, jotka kuiskivat äitinä olemisen vaatimusta. Puolen vuoden jälkeen kuljin ulkona lastenvaunujen aurinkolasit päässä sateessakin, ettei kukaan näkisi sitä, että itkin vaunuja työntäessäni. Koin olevani yksin ja kuin vankilassa. Halusin vanhan elämäni takaisin enkä meinannut millään sopeutua elämääni kotiäitinä.

Vaan sopeuduinhan minä ja saimme toisen lapsenkin. Sopeuduin lopulta niin hyvin, etten enää ollut yhtään mitään muuta kuin kotona kulkeva haamu. Olin hyvin yksin lasten kanssa ja kannoin vastuuta voimiini nähden ihan liikaa. Tyhjästä kupista oli tosi vaikea ammentaa. Annoin kävellä ylitseni milloin missäkin asiassa ja tietäähän sen, miten siinä käy. Ensin alistuin ja sitten aloin kapinoida niin, että aloinkin.

Koko perhekuvio oli muodostunut sellaiseksi, että minä aloin kirkua omien tarpeideni perään. Huusin ja möykkäsin ja tappelin. Näinä aikoina sain kuulla sanat: ”Sä oot saatanasta”. Muistan hyvin, miten noihin sanoihin reagoin. Olisi niin ihana purkaa koko tarina pieniin palasiin, mutta tässä tyydyn vain sanomaan, että minulta tippuivat siinä kohtaa henkiset hanskat käsistä. Lakkasin selittämästä sitä, että tappelin siksi, että saisin itseni hyvään kuntoon ja liittomme toimimaan. En halunnut enää yrittää saada toista näkemään itseäni. Hän ei vain pystynyt näkemään.

Tekstini nousee siitä, mitä esikoiseni sanoi Äitienpäivänä, kun yhdessä leivoimme kakun. ”Äiti, me leivottiin pullaa melkein joka viikko sillon, kun mä olin pieni ja sitten me enää leivottu ikinä ja nyt me leivotaan taas”.

Eroaminen ei ole mikään pikareissu, sitä se ei ole ainakaan minulle ollut. Se on ollut melkein koko aikuisen ikäni mittainen matka ero-oireilusta eroon ja siitä selviytymiseen. Eniten se on minulle ollut henkinen matka, jonka aikana löysin tarpeeni, jotka olin kadottanut jo lapsena. Meillä tuoksuu taas pulla ja se tarkoittaa monimerkityksisesti sitä, että äiti on tullut takaisin kotiin.

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat