kuva bixabay

Olin viikonloppuna juhlissa, jossa vietettiin samalla pariskunnan 60-vuotispäiviä ja 30.vuotishääpäivää. Upea pari, jotka iloitsivat selkeästi sekä vieraista, toisistaan että tähänastisista eletyistä vuosista. Heistä huokui ilo ja tila ja se, että he olivat onnellisia siitä, mitä olivat yhdessä saavuttaneet. He olivat onnellisia. Heidän seuraan mahtui hyvin itsekin olemaan omana itsenään. Teki mieli tanssia. Heidän ilonsa säteili meihin vieraisiin. Ei heillä ollut aina ollut helppoa.  Juhlissa tuli esille myös haastavat elämänvaiheet, niitäkään ei peitelty. 

Viime viikolla tapasin myös tulevan viikonlopun vihkiparin.  Tämä pari on puolet nuorempi kuin viikonlopun pariskunta. NOIn kolmekymppisiä. Heidän seuraansa oli "ulkopuolisen" myös helppo asettua. Juttu lensi ja pari kertoi vuoroin vaikeuksistaan ja vuoroin he kehuivat toisiaan ja kertoivat, kuinka ovat kasvaneet yhteen. Ilo ja suru olivat samaan aikaan läsnä. 

Jäin miettimään näitä kohtaamisia. Ilmaa ja keveyttä.  Yleensähän pariterapeuttina tapaan enimmäkseen kriisissä olevia pariskuntia, heitä, joilla juuri nyt on solmuja avattavana. Silloin kolmanneksi asettuminen vaatii tulkkina olemista ja pahan olon kantamista ja sietämistä. Onnellisten parien kohtaaminen näin intiimisti on minulle ei niin arkipäiväistä. Näitä molempia onnellisia pareja kuunnellessa esille tuli se, että he eivät olleet syntyneet kultalusikka suussa tai kaikki ei ollut aina ollut helppoa ja kaunista. Kipu oli muovannut heistä tiimin ja he olivat suostuneet kasvuun ja muutokseen - yhdessä. 

Iso kysymys minulle on se, miten toiset onnistuvat kääntämään kivet timanteiksi ja avaamaan omat solmunsa riittävästi ja miksi kaikki eivät onnistu? Eletystä elämästä tyytyväisyys ei onnistu vain tahdolla ja läpi harmaan kiven sinnittelyllä. Onnelliset parit olivat usein olleet surullisia ja heilläkin oli ollut vaikeita vastoinkäymisiä, kaikenlaista. Mutta he olivat onnistuneet tukemaan toisiaan. Ja siksi heidän lähellään on helppo myös vieraan olla vain ja saada osansa siitä tuesta, mitä he toisilleen antavat. Molemmista pareista aistin, että aina ei ole ollut näin, mutta muutos on mahdollista. Ja siihen he olivat tarvinneet tahtoa. He olivat löytäneet myös tarvittavat taidot. 

Laulujen laulun kohta soi mielessäni juhlista kotiin lähtiessä: 

"Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten,
pane sinetiksi ranteesi nauhaan.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan."

laul.l. 7:6-7

Onnellisten ihmisten lähellä voi itsekin olla onnellinen. Mietin omia tilanantamisen taitoja, kykyä kohdata ja kuunnella ja tukea. Erityisesti mietin näitä suhteessa omaan puolisooni. Täytyykin tarkistaa häneltä, mitä mieltä hän. Onko hän onnellinen? Ja mitä voisin tehdä, että hän olisi vielä onnellisempi?

Onnellisin miettein,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat