Lapsena muistan olleeni äitini kanssa mustikassa ja kaupassa. En ihan kaksin tosin, koska mokomat sisarukset roikkuivat kotiäidin kintereillä hekin. Minä olisin halunnut olla äidin kanssa kahdestaan. Vain minä ja hän. Vaikka mustikassa – ihan sama missä. Murrosiässä vaadin äidin huomion itselleni ryypiskelemällä kovin jo pitkälle alkoholin kanssa seurusteluun tottuneiden vanhempien ihmisten kanssa metsässä. Jäin onneksi tästä kiinni ja kun äiti kysyi, miksi teen tällaista, en osannut vastasta. Kolmenkymmenen vuoden päästä luulen ymmärtäväni joitakin syitä. En ollut oppinut vaikka pyytämään vanhemmiltani: ”Tehtäiskö jotain yhdessä?”. Muistan myös moni hetkiä lapsuudesta ja nuoruudesta, jolloin olin huolissani äitini terveydestä ja rukoilin äidin vuoteen äärellä, että Jumala antaisi hänen vielä elää. Mutta silloin äiti nukkui. Hän ei koskaan saanut tietää, miten paljon minä toivoin, että hän pysyisi hengissä ja miten tärkeä hän minulle oli. En ollut oppinut sellaista kertomaan.

Isän kanssa en muista tehneeni juuri mitään kahdestaan. Isä väittää olleensa kanssani puistossa ja antaneensa minulle vauhtia keinussa. Monta kertaa. En uskoa hänen valehtelevan, mutta olisi hienoa voida muistaa. No, minulle kerrottukin muisto on tärkeä. Vaalin sitä. Niin tärkeää on lapselle kahdenkeskisyys vanhempansa kanssa.

Monen voi olla vaikea olla aikuisena ihan kaksistaan kumppaninsa kanssa ehkäpä juuri siksi, ettei sellaiseen kahdenkeskisyyteen ole tottunut. Siksi hankitaan kavereita, paljon lapsia väliin pyörimään ja tietysti omat työt ja harrastukset ovat hyvä pakokeino vältellä läheisyyttä. Kännykkä ja ipad ovat myös hyväksyttyjä pakokeinoja. Kun puoliso sairastuu, vuoteen äärellä voi huokailla tai rukoilla, että kunpa hän vielä saisi elää. Suoraan kertominen voisi jopa edesauttaa paranemista, mutta….joskus suusta ei tule mitään ulos. Kun ei ole tottunut.

Heittäytyminen aitoon läheiseen suhteeseen vaatii hullua rohkeutta. Ja luottamusta siihen, että toinen ottaa minut vastaan. Kestää tunteeni. Ja läheisyydessä pysyminen vaatii sitä, että muistaa jatkossakin seurustella kumppanin kanssa. Avata hänelle sisimpänsä. Luottamuksellisessa suhteessa voi kysyä toiselta: ”Tehtäiskö jotain yhdessä?”.

Minulle kahdenkeskisyys aikuisuuden parisuhteissa on tällä taustalla ollut vaikeaa ja samalla kiehtonut aivan älyttömästi. Olen halunnut opetella olemaan kaksin. Olen halunnut opetella niin paljon, että se on varmasi yksi syy siihen, että olen niin paljon myös opiskellut pariterapiaa ja parisuhdetietämystä. Ikään kuin tieto lisäisi läheisyyttä. En usko sen olevan sattumaa, että juuri minä nautin niin tavattomasti kahdenkeskisistä intensiivisistä keskusteluista ja samalla juuri minulla on ollut taipumus täyttää kalenteri liian monilla menoilla. Vuosia sitten eräs poikakaveri jättikin minut ja totesi ”Ei tästä tule mitään, kun olen sinulle vain yksi harrastus on monien muiden joukossa.” Kukapa tahtoisi olla vain harrastus toisten harrastusten joukossa?

Seurailin tyttäreni meininkiä ystävänsä kanssa. Yhdessä leikkimisessä oli välillä vaiheita jolloin molemmat puuhailivat omiaan. Sitten leikki jatkui taas yhdessä ”kahvia juoden”. Miten suurta iloa toikaan jaettu hattara? Voin kuvitella, että joskus tulevaisuudessa hän tekee tätä samaa seurustelukumppaninsa kanssa. Ainakin toivon, että sama ilo ja välittömyys siirtyisi parisuhdetaidoksi.

Jos kahdestaan oleminen ja läheisyys on parisuhteessa vaikeaa, lähde vaikeuteen voi löytyä lapsuuden kahdenkeskisyyden pienuudesta. Tutkimalla lapsuuden vuorovaikutusmalleja löytyy avaimia nykyisyyteen.

Ja kas, piilossa ollut avain voi avata lukon läheisyyteen. Ihan oikeasti voi. Hattaraakin kannattaa kokeilla läheisyysavaimeksi ;)

  • Minna Tuominen
  • Kuva: Satu Leinonen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat