Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Kaipuun kautta toinen ihminen saa toisen liikkumaan. Tuhansien kilometrien päästä saakka toinen ihminen saa toisen tuntemaan ja toimimaan. Minusta se on mielenkiintoista.

Rakkaus sitoo ajatusten maailman ja konkreettisen maailman toisiinsa. Vai olisiko ehkä niin, että kaikki tapahtuu tässä fyysisessä maailmassa, ja me olemme ihmisinä toisiimme jatkuvassa yhteydessä sisältä käsin?

Rakkaudesta kirjoitetaan useammin minä-sinä-perspektiivissä. Olen alkanut arvella, että sen taustalla on tärkeämpi taso, jolla kaikki varsinaisesti lepää: me.

Kun rakastutaan, toinen sekoittuu minuun ja minä häneen. Kun rakastan, en ole enää minä vain. Sidokset rakastettuun ovat minussa. Hän on minussa. Rakkauden sitomalle kaipuu on sitä, että nuo sidokset tuntuvat. Etäisyys kiskoo niistä. Sille kaipuulle on hyvä antautua, tunnustelemaan, miettimään sitä, tajuamaan sitä.

Ihmiselle ne asiat lähinnä ovat olemassa, jotka välittömästi ovat esillä ja näkösällä. Ellei olisi kaipuuta, ei mikään muistuttaisi rakkaudesta silloin, kun sattuu matkustamaan kauemmas. Sikäli ikävöinti on hyvin hyödyllinen tunne parisuhteelle ja rakkaussuhteelle.

Kaipuun kautta rakkaus vetää takaisin toisen luo, vaikka maapallon kääntöpuolelta, kääntöpiirien yli, kaikkien suurkaupunkien vilinän hauskuuksien parista.

Jos kerran rakkaus tuntuu ikävänä silloin, kun on toisen luota poissa, vastaavasti kai on niin, että ellei ole kaipuuta ja ikävää, ei varmaankaan ole rakkauttakaan. Ei ainakaan sellaista, joka läpäisisi lihan ja luut. Ei ole meitä rakkaudessa. Muut asiat tulevat silloin tärkeämmiksi, ihmiset ajautuvat suuntiinsa.

Jos kaikki tuo on paikkansapitävää, omaa kaipuuta toista kohtaan on syytä katsoa läheltä, vaalia sitä. Kaipuusta kannattaisi siksi kertoa toiselle, jakaa se, jakaa kaihoisat viestit ja rajun ikävän viestit, kiusoitella ja lietsoa omaa ja toisen kaipuuta, nauttia siitä kaipuusta.

Niitä asioita ihmisen kannattaa vahvistaa, jotka ovat hänelle tärkeimpiä. Rakkaus on todellisuus, jossa ihminen elää, ei jokin ”tunne”, jota koetaan hetkittäin jossain osassa mieltä.

Rakkaudessa eletään, ihan yhtä lailla kuin eletään vanhemmuudessa tai työuralla. Sitä ei parane laittaa syrjään muiden asioiden tieltä ja luulotella, että rakkauteensa voi sitten myöhemmin keskittyä, kun on aikaa. Muu on silloin todennäköisesti täyttänyt mielet, ja se rakkaus mennyt. Rakkaus on nyt, jos me on todellista tässä ja nyt.

Keskellä kaipuuta me olemme siinä ja rakkaus on. Ja tällä tavalla kaipuu terävöittää rakkauden tunnetta. Samoin kuin karhea pyyhe saa ihon tuntumaan, kaipuussa rakkaus tuntuu voimakkaasti. Tai rakkauden karhea kieli.

Missään minulla ei ole parempi kuin tässä rakkaudessa. Minä olen siinä ja sen paikka on minussa. Rakastettuni on pujottautunut lävitseni. Ikävöin, kun olen poissa. Silloin katselen häntä ja meitä sisäisesti, katsomalla itseeni.

Ajattelin näitä istuessani lentokoneessa paluulennolla, joka oli viivästynyt 45 tuntia suunnitellusta. Kaipuu kerääntyi kuin vesi uomaan, syvään, joka virtasi kohti kotia, jossa rakastettuni odotti. Se virtasi minussa. Minä virtasin kohti häntä.

 

Terveisin Jaakko Kaartinen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat