Kesä ei katso kelloa. Kuva: Jaakko Kaartinen

Myöhään illalla ajoimme mökille juhannusta varten. Pysyäkseni hereillä kuuntelin podcastia Henri Bergsonin aikaa ja mieltä käsittelevästä filosofisesta työstä. Matkan ja lähetyksen edetessä tulin miettineeksi, että sekä rakkautta että juhannusta voi tarkastella Bergsonin ajattelun kehyksessä.

Kun Bergson 1800-luvun loppupuolella työskenteli, aikaan kohdistui uudenlaista kiinnostusta. Kellot olivat läpäisseet yhteiskunnan. Oltiin siirrytty paikallisesta ajasta yhteiseen aikaan – sitä tarvittiin, jotta junat saattoivat kulkea sekä turvallisesti että ajoissa. Lopulta koko yhteiskunnan koneisto virittyi kellolla mitattavaan aikaan. Tämä aika on se, johon meidät on sittemmin kiinnitetty niin tehokkaasti, että voi olla vaikeaa ajatella aikaa missään muussa mielessä.

Bergson kuitenkin piti tärkeänä erottaa toisistaan kestoa mittaavan kellonajan ja sen, mistä ajasta on kyse mielessä ja kokemuksissa. Tämä erottelu on juuri rakkauden ja juhannuksen suhteen olennainen.

Sisäinen kokemuksemme, mielikuvamme, muistomme käsittelevät aikaa toisin periaattein kuin kello. Meidän mielemme on tässä hetkessä, johon menneisyys työntyy ja limittyy, ja jossa tulevaa ei vielä ole. Kaikki, mitä havaitsemme, koemme ja mikä synnyttää meissä tunteita, tapahtuu muistissamme.

Tämän nykyisenkin hetken havainnointi, juhannusaaton lähes tyynen järven väreily, lintujen äänet ympärillä, rakastetun askel pihan hiekalla, ovat mielen muodostama muistuma niistä havainnoista, jotka vain aavistuksen verran sitten kantautuivat aistiemme kautta meihin, ja jotka me muistamme – kokeminen on muistamista.

Ajattelen, että tällainen näkemys on niin kovin tärkeä siksi, että toisin kuin kelloa, me kykenemme ohjaamaan omaa huomiotamme. Aika ei kuljeta meitä, vaan me seisomme tässä nykyisyydessä, tässä paikassa maailmaa, jossa olemme, ja koemme sitä, mihin keskitymme.

Sekunnit kyllä juoksevat, minuutit vierivät ja tunnit liukuvat eteenpäin, mutta se, kuinka rikkaana ja täytenä tai ohuena ja häviävänä juhannuksen hetken kesä meille jää, ei ole kellon kulun sanelemaa. Se riippuu siitä, miten läsnä me olemme tässä ja nyt; kuinka paljon aistimme, kuinka paljon muistamme.

Kuinka läsnä olemme?

Rakastaminen on läsnäolon taidetta. Tai: rakastaja ei saa olla kellon orja. Se johtaisi onnettomaan rakkauselämään. Ei kellon, eikä kalenterin orja.

Rakastaessaan, kuten juhannuksessa, ihmisen on syytä unohtaa kellonsa, kaikki kellonruudut ja keskittyä nykyisyyteen. Juhannuksena päivä sekoittuukin iltaan ja ilta yöhön, jota ei koskaan oikeastaan tule, on vain koettavaa, on vain nyt, eikä muulla ole väliä.

Juuri tällaista yöttömän yön aikaa rakastajan ja rakastetun välillä tarvitaan.

Kun makaatte juhannuslakanoissa, ja lasket kätesi rakastettusi vyötärölle, lauluissa sanotaan, että aika pysähtyy. Vaan ehkäpä se on pikemminkin tosi kokemus siitä, että aika tapahtuu juuri siinä ja silloin, kun kaikki on intensiivistä ja kohdillaan. Että me olemme tässä ja nyt.

 

Ajatonta juhannusyötä kaikille!

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat