kuva: Pixabay

Olin viikonloppuna luokkakokouksessa. Kolmekymmentä vuotta sitten loppui yläaste ja sen jälkeen monen luokkakaverin kanssa tiet erkanivat. Tuleva tapaaminen jännitti koko kevään. Kävin itseni kanssa järjen ja tunteen vuoropuhelua: Jos vanhat luokkakaverit ei  tykkää musta tänään, niin mitä sitten? Mitä sitten? Minullahan on oma perhe, työt ja monet muut kuviot. Sillä, mitä yläasteen luokkakaverit minusta ajattelevat ei kai pitäisi olla mitään merkitystä tämän hetkiseen elämääni?  Ja jos mitään yhteistä juteltavaa ei löydy, yhden illan nyt seisoo vaikka päällään. 

Pitkin kevättä tein salapoliisityötä etsien luokkakavereiden yhteystietoja. Joku tiesi jonkun muuttuneen sukunimen ja paikkakunnan ja työpaikan - ja sähköposti löytyi. Oli tosi kiinnostavaa saada kontakti moneen jo ennen kokoontumista. Moni ilahtui yhteydenotosta, mutta eivät kaikki. Yhteydenotto muistuttikin jostain ikävästä. Osa ilmoitti, ettei halua tulla koko tapaamiseen. Jos oli kokemus siitä, että oli kiusattu tai ei kuulunut joukkoon, miksi ihmeessä piinaisi itseään edes yhden illan ihmisten kanssa, jotka muistuttavat ikävästä nuoruudesta? Niin, paitsi jos olisi voinut saada korjaavan kokemuksen? Paitsi ne, jotka ovat jo edesmenneitä. Kaksi meistä on jo päässyt tämän elämän vaivoista. Siksikin on tärkeää nähdä - ei voi tietää jos ei vaikka enää nähdäkään. 

Yksi luokkakaveri muisteli, että minä olin antanut hänelle yläasteella kortin, jossa luki "Jokainen kohtaaminen jättää jäljen". Nuoruuden kohtaamiset ovatkin juuri tästä syystä yllättävän merkittäviä.  Luokkakaverin yksittäinen kannustava ilme tai sana esitelmän jälkeen muistuu lämpimänä mielessä vieläkin. Ajattelematon heitto on voinut syöpyä mielen sisäiseksi puheeksi "olen tyhmä luuseri".  Muilla ihmisillä on ollut tärkeä merkitys siihen, miten katson itseäni tänään. 

Yksi meistä pyysikin  kaikilta anteeksi:" Mä varmaan kiusasin suakin, anteeksi": Minä en ainakaan muistanut, mutta annoin varmuuden vuoksi anteeksi. Mielenkiintoisinta koko luokkakokouksessa - ja ehkäpä koko elämässä - on juuri se leima, jonka on itselleen antanut. Leima, jonka kanssa tulee paikalle, heijastuu koko huoneeseen.  Miten olen tottunut itseni näkemään? Millaisia adjektiiveja käytän itsestäni? Mihin mielestäni kykenen ja mihin en missään nimessä? Ja joku sama fiilis ihmisten välillä resonoi: Toi tyyppi hyväksyi mut silloin, uskon siihen samaan fiilikseen tänäänkin. 

Illan aikana vahvistui käsitykseni siitä, että kovin tunneköyhää oli yleinen ilmapiiri koulussa ja kotona.  Ysi meistä muisteli:           " kaikki aikuiset vain haukkui". 80-luvulla ei vielä ymmärretty - tai ehkä tiedetty positiivisen pedagogiikan olemassaolosta. Silloin oli vielä vallalla pelolla kasvattaminen. Moni vanhempi oli myös poissa ties missä - töissä, uusilla treffeillä, kännissä. Ponnista nyt sitten niillä eväillä. Kovasti on pitänyt ponnistaa ja kerätä itsetunnon rippeitä. Me angstiset teinit etsimme toisistamme turvaa ja elämää  - ainakin minä en pelkästään etsinyt, sain myös teiltä tukea ja iloa. Ja muistoja. Kuvissa nuoruus näyttäytyi kovin alkoholipainotteiselta. Ryyppääminen oli yleinen tapa. Miten sekin kaikki on vaikuttanut meihin?

Mitä väliä sillä on, mitä luokkakaverit ajattelivat minusta silloin? Koska kannustavia aikuisia tuntui puuttuvan todella paljon, olimme toisillemme ne puuttuvat tuet. Kannustimme - ja haavoitimme ja siksi meidän keskinäiset kohtaamiset vaikuttivat osaltaan siihen, minkälaisia myöhemmät ihmissuhteemme ovat olleet. Olenko voinut luottaa? Olenko saanut rakkautta? Olenko osannut näyttää rakkautta? Ja nuoruuden ihastukset, teillä oli iso merkitys. Vieläkin tulee lämmin ja vähän vaivautunut olo, kun kohtaa the Ihastuksen. 

Jokainen kohtaaminen jättää jäljen. Myös nämä uudet kohtaamiset luokkakokouksessa. Huikeaa, että uskalsin tulla ja olla oma itseni. Olen huono pitämään aktiivisesti yhteyttä, mutta en unohda teitä koskaan <3 

Kiitollisin terveisin,

Minna Tuominen

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat