Tänäkin aamuna sain herätä omassa sängyssäni turvassa rakkaitteni lähellä. Tänäänkin aloitin päiväni ilman pelkoa siitä, että jokin rikkoisi arjen tavallisuuden. Minun ei tarvitse pelätä, kun kävelen lasteni kanssa kouluun ja päiväkotiin ja jatkan siitä päivän töihin. Voin luottaa, että päivän lopussa olemme yhdessä taas. Elämäni on turvallista, Suomessa on turvallista elää.

Mielessäni on pyörinyt viime päivinä uutiset maailmalta. Viikonloppuna Afganistanissa siepattiin suomalainen nainen ja Manchesterissa tehtiin pommi-isku. Uutiset koskettavat ja ahdistavatkin, tulivat lähelle. Ystäväni joutui muutama vuosi sitten palaamaan avustustyömatkan alkuvaiheessa Afganistanista turvallisuustilanteen heikettyä. Tuo nainen olisi voinut olla hän. Mieheni sukulaisia asuu noin tunnin ajomatkan päässä Manchesterissä, mitä jos he olisivat olleet tuolla.

Siepattu nainen Afganistanissa, mitä hän ajattelee. Hänen elämänsä ei enää ikinä ole samanlaista kuin ennen. Hänen vapautensa on riistetty ja epätietoisuus tulevasta, sitä on mahdoton edes kuvitella. Mielessä pyörivät varmasti murhattujen ystävien kuvat, viimeiset hetket ennen kuin hänet pakotettiin lähtemään paikasta, jota hän ehkä piti jo kotinaan. Hänen elämänsä pysähtyi, mutta meidän elämämme jatkuu täällä samanlaisena kuin ennenkin.

Manchesterin iskujen uhrit ja heidän läheisensä ovat keskellä kaaosta. Miten elämä muuttui iloisesta juhlinnasta kaaokseen ja ahdistukseen vain silmänräpäyksessä. Epätietoisuus ystävien ja rakkaiden voinnista, suru ja tuska menetetyistä läheisistä. Säikähdys ja tunne siitä, että se olisin voinut olla minä. Mikä oikeus minulla on olla edelleen?

Maailmalla tapahtuu paljon pahaa päivittäin ja jatkuvasti. Asiat tapahtuvat jossain kaukana, koskettavat, mutta eivät mene ihon alle. Nämä tapahtumat, jotka osuvat jollain tavalla lähelle, käynnistävät aina uuden ajatusprosessin. Miksi minä saan asua turvassa rakkaitteni kanssa? Pitäisikö minun lakata elämästä, kun jonkun toisen elämä pysähtyy? Voiko vastaavaa tapahtua meille? Mitä minä voin tehdä?

Huomaan, että minun ja puolisoni keskustelut sivuavat usein viime päivien tapahtumia. Suru viipyilee ilmassa ehkä pelkokin. Mitä jos meille tapahtuisi jotain pahaa, peruuttamatonta? Jatkuisiko elämä? Ainakin se muuttuisi. Lapsiani halaan ehkä tiukemmin aamulla kouluun ja päiväkotiin lähdettäessä. Vaikka aina kannan heitä rukouksissani, niin huomaan, että olen kantanut heitä ehkä vähän enemmän viime päivinä.

Rukous kantaa ja Jumala on luvannut olla siellä missä on pimeää. Kärsinyt Kristus on siellä, missä on kipua. Vastoinkäymiset omassa elämässä ja ympärillä laittavat polvilleen. Hillsong United sanoo laulussaan Touch the sky ”I touch the sky when my knees hit the ground”, ”Kosketan taivasta, kun polveni osuvat maahan”. Kun ympärillä kuohuu, niin Jumala on lähellä.

Vaikka yhteisiä hetkiä rakkaani kanssa näin loppukevään sykkeessä tuntuu olevan niukasti, niin olen kiitollinen siitä mahdollisuudesta, että voimme yhdessä kantaa läheisiämme ja kauempanakin olevia rukouksessa. Silloin kun omat mahdollisuudet vaikuttaa loppuvat on yksi joka voi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat