Kuva: Jaakko Kaartinen

Juhannuksena läheteltiin tunnelmakuvia perheiden ja sukujen yhteisissä Whatsup-ryhmissä. Minun vanhempani laittoivat meille suloisen päivityksen omastaan. Jääköön se yksityiskohdiltaan yksityisyyden suojiin, mutta se sai minun ajattelemaan siinä juhannuskokon roihua vartioidessani, miten paljon vanhempieni kahdenkeskinen suhde mahdollisesti vaikuttaa omaan rakkauden kokemukseeni ja siihen, millä tavalla minä nyt aikuisena olen onnellinen ja intohimoinen.

Sanoin rakastetulleni myöhemmin, kun me kiipesimme juhannussaunan lauteille, että olenkin romanttinen mies jo toisessa polvessa. Tai oikeastaan kolmannessa, kun ajattelin isovanhempiani.

Rakastumisten tarinat eri sukupolvissa ovat minun sukuni yksi lahja itselleni. Varmaankin äitini on niitä eniten minulle kertonut. Omien vanhempieni rakastumisen kertomuksen olen kuullut monta kertaa ja siitä on tullut osa minunkin itseymmärrystäni. Minä olen peräisin siitä tarinasta.

Olen tosiaan peräisin näistä tarinoista, joissa ihmiset ovat tulleet vastustamattomasti vedetyiksi yhteen. Tämä kaupunki, jossa elän, säilyttää niitä muistoja kaduilla. Joskus keskellä kaupunkia ajattelen hetken sitä, että kuljen parhaillaan vanhempieni opiskelijarakkauden näyttämöllä. Se tuntuu hyvin merkitykselliseltä.

Ylipäätään omien vanhempien ajatteleminen ”heinä kahtena”, parina, rakastavina, on merkityksellistä, ja keskelle sitä ajatusta juuri osuin juhannuskokolla.

Asiat monesti valkenevat oivalluksina. Kyse on syntyvistä ymmärryksistä: havaintojen ja muistojen tarinallistumisesta niin, että ne käyvät järkeen.

Minulle käy järkeen se, että vanhempieni välisen rakkauden tila on kahdenkeskinen, heidän kahdenkeskisensä. Saamani oivallus vanhemmistani oli kuin valokuva heistä, joka näyttää nuo kaksi ihmistä, jotka minulle ovat vanhempia, kaksin, keskenään, toisiaan kohti.

Heidän suhteensa on heidän. Se on heidän aarteensa. Mutta mielessäni oleva kuva siitä on minun aarteeni. Ja ehkäpä se on minulle yksi malli, joka on pohjustanut tätä rakkaussuhdetta, jossa antaudun kahdenkeskisyyteen, ja jossa vaalin aikaa meille kahdelle ja ylläpidän tilaa meille kahdelle.

Olen ajatellut, että rakastaminen näin kuin nyt rakastettuani polttavasti, ihanasti, syvästi, kokonaan rakastan, vaatii aikuisuutta. Olemme siitä puhuneet aiemmin yhdessä. Ehkä se näkyy myös tässä vanhempien rakkauden katselemisessa heidän omanaan, sellaisenaan.

Kun aikuistuu suhteessa vanhempiinsa, heidän voi antaa olla myös nainen ja mies, pelkän äidin ja isän sijaan. Nuo kaksi ihmistä ja heidän kahdenkeskisyytensä. Ja heidän vanhempansa, kaksin, kumppanit. Ja nyt minä ja rakastettuni, meidän kahdenkeskisyytemme tulipunaisessa, linnunlauluisessa onnessa.

Kun mieltää syntyneensä rakkaudesta, on paljon helpompaa elää rakkaudessa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat