Kuva: Minna Varpula

Jostain syystä mieleni on vienyt minua pimeinä marraskuun päivinä parin vuoden takaisiin tunnelmiin. Niihin hetkiin, kun päätöstä erosta ei oltu vielä tehty. Syksy tuntui pitkältä ja pimeältä. Yksinäiseltä. Miten yksinäinen voikaan toisen lähellä olla. 

Yritystä ei meillä siinä kohtaa enää tainnut olla. Vain epätoivoinen odotus. Että jotain tapahtuisi. Tämä kaikki paljastuisi joksikin vaiheeksi, joka menee ohi. Jokin muuttuisi. Tai joku ratkaisisi tämän. Käännekohta oli, kun tajusin ettei tämä mene ohi, eikä kukaan muu voi ratkaista tätä. Meidän on tehtävä se itse. Rämmittävä tämän pimeyden läpi. Se olisi parasta niin. Kaikille meille.

Käännekohta oli, kun tajusin ettei tämä mene ohi, eikä kukaan muu voi ratkaista tätä. Meidän on tehtävä se itse.  Rämmittävä tämän pimeyden läpi. 

Tämä ajatus alkoi kypsyä, kun en jaksanut enää valittaa kenellekään suhteemme tilasta. Samojen lauseiden toisteleminen väsytti ja turhautti. Olimme totaalisen jämähtäneet, enkä edes tiennyt mistä kaikesta se johtui. Lankakerämme oli sotkuinen ja umpisolmuja täynnä. Se ei tulisi aukeamaan. Siinä sotkussa oli niin paljon muutakin, kuin me kaksi. Enkä halunnut siihen enää lisää solmuja. 

Tämä yksinäinen pimeys oli minulle tuttua. Mutta tällä kertaa en aikonut alistua, antautua sen voiman alle. Tiesin, että minussa on enemmän voimaa, mitä tunsin ja päätin ottaa ne kaikki käyttööni. En halunnut jäädä elämän arvaamattomien voimien heiteltäväksi niinkuin monesti ennen. Lasteni takia minun oli rakennettava meille uusi elämä. Hyvä elämä. Askel kerrallaan. 

Tästä tuli johtotähteni. Jos ero on ainoa vaihtoehto, niin lasten elämä pitää järjestää mahdollisimman hyväksi. Siksi muutin lähelle. En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos olisin ratkaisuillani vienyt isän kauemmaksi heistä. Halusin, että lasten elämässä muuttuisi mahdollisimman vähän. Siksi yhteistä mökkiä ei myyty, eikä kallista harrastusta lopetettu. En halunnut jättää lapsilleni muistijälkeä siitä, kuinka äidin ja isin erotessa kaikki meni. 

Kun on valittavana vain huonoja vaihtoehtoja, on harkittava tarkkaan, mikä on se vähiten huonoin vaihtoehto. Minkä kanssa pystyy elämään.

Lopulta kaikki oli hyvin selkeää ja kirkasta. Hänen voimansa olivat loppu. Minun voimani olivat loppu. Pakotin itseni sanomaan sen ääneen. Se oli vaikeaa, koska tällä kertaa olin tosissani. Minä muutan pois sanoin. Se oli minun tehtäväni. Ei hän olisi voinut koskaan heittää minua ja lapsia pihalle. Me olimme aivan liian rakkaita hänelle. Minäkin. Kaikesta huolimatta ja kaiken jälkeen. Ja talo oli hänen. Ollut hänen jo kauan ennen minua ja sitä ennen hänen sukunsa. Siksi se oli minun tehtävä. Lähteä, että taloon palaisi rauha. 

Vaikeiden askeleiden ottaminen kasvatti minua vahvemmaksi. Selvisin niistä. Tällä kertaa en kuunnellut muita, en muiden neuvoja, pelkoja tai huolia. Tiesin itse parhaiten, missä mennään ja luotin omaan näkemykseeni. Kun on valittavana vain huonoja vaihtoehtoja, on harkittava tarkkaan, mikä on se vähiten huonoin vaihtoehto. Minkä kanssa pystyy elämään. Itse joutuisin valinnoistani vastuun kantamaan, joten itse oli päätökset tehtävä. Se tarkoitti oman elämän ohjaksien ottamista omiin käsiin. Kasvamista omaan kokoonsa, oman tilan ottamista. 

Lauri Tähkän versio vanhasta virrestä Vain elämää joulussa osui ja upposi. Se on levollinen ja tyynnyttävä. Kaksi vuotta sitten huokaukseni olivat paljon raskaampia, mutta yhä vielä tänäänkin pyydän: Anna elämälle suunta ja tarkoitus

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Ero parempi kuin sovinto ja mahdollinen avunsaanti esimerkiksi parisuhdeneuvola, jotta solmuja olisi saanut auki?
Tyypillinen nainen luovuttaa ja kertoo valheellisesti nyt miten hän on vahva. 
 

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018
2/2 | 

Kiitos kommentista! Ei tietenkään ero ole parempi, kuin sovinto ja avunsaanti. Minulle ja uskallan sanoa, että meille molemmille, olisi ollut tärkeää säilyttää ydinperhe ja yritimme sitä kovasti. Olisi ollut hienoa kokea kasvu ja vahvistuminen parisuhteessa, ilman eroa. Oman kokemukseni myötä olen sitä mieltä, että joskus on viisasta luovuttavaa. Parisuhdekuviot voivat ydinperheessäkin muodostua tuhoisiksi. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat