Olen pitänyt yhtä avopuolisoni kanssa nyt kolme ja puoli vuotta, emmekä ole vielä kertaakaan riidelleet. Tottahan toki me välillä mökötämme toisillemme tai pahoitamme vahingossa toisen mielen, mutta ääntä emme ole koskaan joutuneet toisillemme korottamaan, eikä yksikään astia ole mennyt keittiössä rikki (ainakaan riidan seurauksena).

Elin ennen suhteessa, jossa riitelimme koko ajan. Siis ihan koko ajan. Hyvä, ettemme olleet toistemme kurkuissa kiinni jo heti herättyämme. Aina sai olla miettimässä sitä, että mitäköhän se toinen tästä tempauksesta tuumaisi. Toisaalta oli ihan sama mitä teki, yleensä aina meni väärin. Tykkäsin välillä myös provosoida, en kiellä sitä. Olimme nuoria ja hölmöjä, ja rakastimme riitelemistä varmasti enemmän kuin loppupeleissä toisiamme. Muistelen näitä aikoja lähinnä huvittuneena, en ollenkaan katkerana.

Tästä syystä olin kuitenkin hieman varpaillani myös tämän nykyisen suhteeni alussa. Hämmästyksekseni huomasin, että asiat joista olin ennen saanut satikutia, ohitettiinkin olan kohautuksella ja lentävällä lauseella: ”No, eihän tuo nyt maailmaa kaada.” Mitä ihmettä? Minua ei uhkailtukaan erolla.

Kerran avopuolisoni suuttui minulle niin, etten minä edes huomannut sitä. Luulin, että hän oli lähtenyt viemään roskia, kunnes havahduin siihen, että hän oli viipynyt reissullaan jo puoli tuntia. Soitettuani hänen peräänsä kävi ilmi, että hän oli pahoittanut mielensä jostain, mitä minä olin sanonut, ja hänen oli täytynyt saada haukata happea. Mutta hän oli jo kotimatkalla, ihan nurkan takana.

Tämä on hyvä esimerkki meidän välisestä riidasta. Joko se on niin pieni, että se menee toiselta kokonaan ohi tai sitten se on niin pikkuriikkinen töyssy, ettei sitä meinaa edes huomata.

Olen istunut tässä tasaisessa kyydissä kohta neljä vuotta. Jossain vaiheessa olen miettinyt, onko kyyti vähän liiankin tasaista, mutta olen tullut siihen tulokseen, että tämä tasainen, se on minun juttuni. Mitä vanhemmaksi tulen (koska olenhan jo tosi vanha), sitä vähemmän minä jaksan enää mitään turhia draamoja elämässäni. Kun tulee mokailtua tai käyttäydyttyä toista kohtaan ajattelemattomasti, on paikallaan myöntää virheensä ja pyytää anteeksi. Näissä tilanteissa olisi kiva saada vastakaikua; saada toiselta anteeksi. Ja ihan parasta olisi, jos näihin juttuihin ei tarvitsisi jäädä vellomaan, sillä elämä jatkuu mokankin jälkeen.

Luulen tämän riidattomuuden liittyvän ainakin minun kohdallani jollain tavalla aikuistumiseen. Olen joskus ihan tosissani miettinyt, että pitäisikö tästä olla jopa huolissaan, kun emme tosiaan koskaan riitele. Mutta ehkäpä tässä nyt vain on kyseessä kaksi aikuista ihmistä, jotka oikeasti välittävät toisistaan. Kaksi aikuista ihmistä, jotka haluavat, että sillä toisella on kaikki mahdollisimman hyvin. Kaksi aikuista ihmistä, jotka eivät vain yksinkertaisesti jaksa tapella.

Jos me avopuolisoni kanssa tahdomme elämäämme draamaa, kyyneliä ja epävarmuutta, katsomme vain pari jaksoa Kauniita ja Rohkeita. On kuitenkin lohdullista tietää, että se loppuu heti, kun painamme Stop-näppäintä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat