Kirjoitukset avainsanalla huuma

Kuva: Jaakko Kaartinen

Vastakkain toisiaan ovat rakastavaiset. He katsovat toisiinsa, puhuvat toisilleen, kuuntelevat toisiaan, liikkuvat toisilleen ja leikkivät toistensa liikkeitä vasten. Rakastavaiset ovat rakastajia ja rakastettuja, molemmin puolin. Se on vuorovaikutussuhteista väkevin.

Vaan pohjimmiltaan, kesyttääkö se, vai villiinnyttää?

Rakkaussuhde voi olla vaikka kuinka pitkä, ja se kehittyy ja muuntuu, ja ihmiset siinä kehittyvät ja muuntuvat kasvaessaan. Tätä kasvamista ja muuntumista on jokseenkin totuttu pitämään laimenemisen suuntaisena. Rakastavaiset lopulta tavallaan kesyttäisivät toisensa ja itsensäkin. Aluksi on kenties ollut villiä, mutta sitten rakkaus ”kypsyy” ja niin edelleen.

Rakkaus kyllä on luonteeltaan neuvotteleva vuorovaikutussuhde. Se pitää sisällään lakkaamatonta sovittautumista toista kohti ja itsen tarpeita varten. Mahtoiko joku sanoa, että elämä on kompromissien taidetta? Kompromisseja luodaan rakkaussuhteissa. Mitä pidempään ja mitä syvempään rakastaa, sitä enemmän on sovittautumista.

Mutta tarkoittaako se sitten, että rakastaminen on lopulta kesyttämistä?

Pitää muistaa toinen puoli: mihin rakkaus kannustaa, mihin kaikkeen rakastavaiset antavat toisilleen sytykkeitä ja yllykettä.

Millaiseen kasvuun rakastaminen johtaa?

Villiintyäkseen täytyy uskaltautua. Kesyyntyminen on turvallista. On ehkä sisäisesti helppoa kesyttää toista ja on helpompaa kesyyntyä toiselle, koska se on vaarattomamman tuntuista ja meissä kaikissa on jotain epävarmuuksia ja jonkin verran arkuutta.

Mutta ei se ole välttämätön suunta. Rakastajat ja rakastetut voivat valaa toisiaan myös rohkeudella. Rakkaus voi lahjoittaa ihmiselle uskallusta sellaiseen kasvamisen suuntaan, jossa on enemmän sisäistä vapautta rakastaa villisti ja olla villisti oma itsensä. Villisti, eli ilman sovinnaisuuksien pidäkkeitä, muodollisten odotusten rajoitteita ja aistimisen ja tuntemisen estäviä lukkoja.

Koska kyseessä on ihmisen elämä ja kasvun matka, se tarkoittaa, että myös tämä villiys voi kasvaa, syvetä, verevöityä. Elämällä ja rakkaudella voi olla sellainen suunta myös. Sitä kannattaa etsiä, itselle ja toiselle.

Minun rakastettuni on villiinnyttäjä. Ja hänelle osoitan syvän kiitollisuuteni siitä.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Katselin aamulla rakastettuni kasvoja oikein tarkasti, kun hän oli heräämässä. Sama kokemus toistui kuin edellisinäkin päivinä. Hän näytti tulleen vieläkin viehättävämmäksi ja yhäkin kauniimmaksi.

Kun ihastuin häneen ensisilmäyksellä silloin vuosia sitten, se johtui pitkälti siitä, että minusta hän oli niin hyvännäköinen, etten saanut silmiäni irti hänestä. Hän todellakin veti huomioni puoleensa. Sitten kun rakastuin, vaikutelma syveni yhä. Tuntui auringonpaisteelta nähdä hänet milloin tahansa. Oli ihanaa löytää uusia yksityiskohtia siinä, mikä hänessä oli niin lumoavaa.

Minun sydämeni takoi, kun hän hymyili tai keskittyi tai pyyhkäisi hiuksiaan tai mitä vain; sellaiselta voi tuntua vain rakastetun hyvännäköisyys ja sen vetovoima.

Nyt olen saanut näitä sydämentykytyksiä hänestä vuosia. Elän sydämentykytyksissä ja ilon aalloissa, joita hänen katselemisensa minussa synnyttää.

Se, mikä muuttuu, on tosiaan tuo, että hän näyttää tulevan yhäkin kauniimmaksi. Näen kaiken kauneuden ja viehätysvoimaisen hänessä aina vain erotellummin ja kokonaisvaltaisemmin.

Miten kauneutta koetaan rakkaudessa? Etuoikeutettuna! Etuoikeutettuna nauttimaan toisesta täysin ja kokonaisvaltaisesti.

Kokemus toisen ihmisen kauneudesta näyttää syventyvän samalla tavalla kuin elämykset taiteen äärellä. Se on elävä kokemus, jossa nykyinen rakentuu aiemman päälle. Hänen kauneutensa rakentaa jotain erityistä minussa. Se tekee minulle jotain – jotain hyvää, koskapa tämä kokemus tuntuu niin onnellistavalta.

Olen usein kauniissa paikoissa matkaillessani ajatellut, mahtaako maisemien kauneus rakentaa paikallisissa ihmisissä sisäistä vastinetta. Meneekö sellainen jokapäiväisessä kauniissa eläminen ihmisen sisälle ja tekee hänelle jotain?

Rakastettuni hyvännäköisyyden maiseman äärellä olen tullut huomaamaan, että kyllä jotain siitä kauniista menee ihmisen sisälle tosiaankin. Se synnyttää kauneuden tapahtumia. Ne heijastuvat minusta ulospäin, ilona.

Rakastetun kauneuden salaisuus on alkemistien viisasten kivi, joka muuttaa kosketuksellaan muut materiaalit kullaksi. Se on salaperäistä kauneutta, joka muuttaa minut iloksi. Tosi ihme.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pablo Heimplatz, Unsplash

"Meidän suhde alkaa tuntua liian arkiselta."

Lause, jonka moni on varmasti kuullut tai ajatellut jossain kohtaa suhdetta. Arki ja tavallisuus on saapunut suhteeseen. Alun huuma tuntuu jääneen taa ja sitä kaipaisi takaisin. Mitä silloin tehdä?

Täysin ei alun huumaa voi saada takaisin. Ette ole toisillenne enää samalla tavalla vieraita ja uusia. Ensisuudelmaa ei koeta kuin kerran ja jokin kutkutus katoaa, kun tietää että toisen kanssa voi ja saa olla.

Jollain tavalla se kaikki alun kimmellys on kuitenkin olemassa yhä. Koskaan emme tunne toista täysin vaan aina voi oppia toisesta uutta. Toinen on myös yhä juuri niin uskomattoman upea löytö kuin alussakin. Suudelmista puolestaan voi tehdä merkityksellisiä myös muulloinkin kuin ensimmäisellä kerralla ja jotain hienoa on siinäkin, että toinen valitsee olla kanssasi joka päivä uudestaan. Mutta miten tämän kaiken muistaisi? Miten saisi nähtyä turhan arkisuuden taa?

Jollain tavalla se kaikki alun kimmellys on kuitenkin olemassa yhä.

Keksin aikoinaan minä-päivien ohelle ajatuksen me-päivistä. Säännöllisistä päivistä, jotka varaamme kumppanini kanssa vain meille. Päiviä, jolloin ei saa tehdä kotitöitä, keskustella vastuista tai miettiä velvollisuuksia. Hetkiä treffeille ja erityiselle ajalle. Päiviä joiden sisällön voi sopia yhdessä tai vuorotellen. Me olemme päätyneet vuorottelemaan. Siihen, että joka toinen kerta minä mietin mitä tahtoisin kumppanini kanssa tehdä ja joka toinen kerta päätöksen tekee hän. Näin myös voimme oppia toisistamme uutta. Yllättyä, kun toinen valitseekin puuhan ja kohteen, jota emme olisi koskaan osanneet odottaa. Päästä jälleen uuden äärelle, sillä yhdessä nautiskelu ja seikkailu voi tuoda kaivatun mausteen takaisin arjen keskelle.

Mikäli päädytte kokeilemaan me-päiviä (tai minä-päiviä) niin olisi mukava kuulla mitä pidätte ja mitä päädyitte puhaamaan. Kerron itsekin miten meillä kokeilu etenee.

Tutkailevin terveisin, Mio

P.s. Mikäli me-päivien ojelle kaipaa suurempaakin twistiä niin voi kokeilla esimerkiksi ikävä-viikkoa, jolloin toista ei nähdä eikä olla yhteykssissä. Antaa tilaa onnelliselle ikävälle.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Jos ihmisellä on rakastaja ja hän itsekin rakastaa, siitä pitäisi seurata näkyvää hohtamista. Silloin on elämältään ansainnut sen.

Rakkaussuhteen tulisi johtaa sellaiseen kokemukseen, että saa tuntea olevansa ihana. Kun saa tuntea oman ihanuutensa, hohtaa.

Minusta meidän olisi syytä opetella toivomaan, odottamaan ja vaatimaan osaamme hohtamisesta. Sen pitäisi nousta parisuhteiden ja kaikenlaisten muidenkin rakkaussuhteiden etualalle. ”Auta minut hohtamaan. Annan minun hohtaa!”

Me saimme makuuhuoneemme seinälle Lulu Halmeen teoksen Suomineidon uudet kujeet. Se on aivan tavattoman viisas taideteos, uuden ajan huoneentaulu. Taakse saavat jäädä ankean menneisyyden ”itkut pitkästä ilosta” ja ”kel’ onni on, sen kätkeköön” -latistukset. Niiden sijalle Halme on koonnut muita opetuksia.

Hohda on teoksen keskiössä.

Se on muistutus itselle siitä, miten elämässä voi olla: hohtaen. Ja mielessä sitä seuraa liuta kysymyksiä: mitä minun pitää sitten tehdä, että hohtaisin? Mitä minun pitää uskaltaa toivoa, mitä minun pitää osata pyytää kumppaniltani, miten minun pitää osata kertoa, jotta hän voi sen tehdä, laittaa minut hohtamaan?

Rakastajan sylissäkin vastuu minusta itsestäni on omani. Minä olen vastuussa siitä, mitä minä itselleni uskallan tarvita ja pyytää, ja saada.

Hohda!

Minun rakkaani on aurinko, minä olen kuu ja hohdan hänen paisteessaan. Ehkä minun elämäni olisi toisenlainen, jos olisin oppinut jo aivan nuorena sanomaan itselleni ja toiselle, että minulla on lupa ja oikeus hohtaa. Aikanaan sen estivät ja sitä kampittivat monenlaiset keskeneräisyydet ja pelot. Piti kulkea pitkä matka oppiakseen.

Mutta nyt se on tässä, löytyneenä. Ja me rakastamme ja hohdamme, ja tuo teos meidän seinällämme ei päästä sitä unohtumaan.

Siksi hohtaminen, että tämä rakkaus.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat