Kirjoitukset avainsanalla Äiti

Lumen keskellä, tunturin suojassa ja hämärän sylissä oli hyvä sukeltaa syvälle. Kuva: Annele Rantavuori

Olen lomalla Lapissa ja ensimmäisenä työnä olisi mökin portaiden lumityöt. Aamulento painaa kuitenkin ja menen päiväunille. Homma lykkääntyy. Parin päivän päästä huomaan, ettei olisi kannattanut. Tamppaan nimittäin kulkiessani lumen tiukaksi matoksi portaiden päälle. Pakkasten helpottaessa se tulee jäätymään . 

Irrottaessani kovettunutta lunta mietin miten kevyt, pehmeä pakkaslumi voikaan kovettua näin paksuksi ja kovaksi. Kuinka helppoa olisikaan ollut putsata kevyt pakkaslumi heti portailta pois. Käykö näin myös ihmisten välillä? Kun asioita ei käsitellä ja kohdata, niin hyviä kuin pahoja, vaan työnnetään sivuun ja kätketään, niin se mikä olisi ollut kevyttä ja helposti hoidettavaa, muuttuu raskaaksi ja painavaksi, pahimmillaan vaaralliseksi ja jääkylmäksi. 

Mutta ei se poistanut riittämättömyyden tunnettani. Jokin tyhjyys sisälläni pysyi. Tämänkö vuoksi minusta kasvoi sopeutuja, joka etsii toisen katseesta hyväksyntää ja hylkäämistä?

Olen viettänyt aikaa täällä mökillä äitini kanssa, joka rakennutti tämän mökin iäkkäänä lapsien ja lastenlapsien iloksi. Mökki on vaatinut häneltä käsittämättömän määrän työtä. Äidin tapa rakastaa oli teot, lahjat ja palveleminen. Kauniit sanat eivät kuuluneet niihin, paitsi vähän vieraammille. Sehän oli myös sitä sen ajan kasvatuskulttuuria, jossa pelättiin lasten ylpistyvän. Mikä siinä onkaan, että usein niille kaikkein läheisimmille on vaikeinta näyttää rakkauttaan?

Jo teininä kipuilin asiaa tädilleni ääneen: - Miksi äiti ei koskaan kehu meitä, vaan aina vaan muita. Palatessani tuohon hetkeen, järven rannalle luulen, että yritin sanoa: - Minusta tuntuu, etten riitä, että en ole tarpeeksi. Nyt mietin, jos en tuntenut riittäneeni hänelle, miten voisin ikinä tuntea riittäväni kenellekään. 

Muistan vieläkin hyvin tätini yllättyneen ilmeen hänen vastatessaan: - Ainahan se teitä  kehuu ja on niin ylpeä kaikista teistä. Tuntui hyvältä, että asia sanottiin ääneen, vaikka osa minussa sen tiesikin. Mutta ei se poistanut riittämättömyyden tunnettani. Jokin tyhjyys sisälläni pysyi. Tämänkö vuoksi minusta kasvoi sopeutuja, joka etsii toisen katseesta hyväksyntää ja hylkäämistä?

Haluaisin mennä äidin lähelle, mutta en osaa. Sillä meillä halataan vain juhlissa ja merkkipäivänä. Sain kuulla nämä kalliit sanat, jotka olen lukenut äidin kirjoittamista korteista, kirjojen kansista ja runoista.

Palaan muistoissani äidin viimeisiin päiviin. Kukaan ei tiennyt, että ne olivat äidin viimeiset päivät talossa, joka oli hänen kotinsa yli kolmekymmentä vuotta. Mutta jokin minussa aavisti. Tiedän sen siitä, että olin edellisenä päivänä huutanut huoltani Jumalan puoleen ja kirjoittanut ylös sanat, jotka nousivat sydämelleni: Nämä ovat viimeiset päivät.

Äiti ei ollut enää oma itsensä. Tunnelma oli omituinen, mutta kummallisen läheinen. Aivan kuin hän olisi jo jossain muualla, kuin taivas olisi auki. Yhtäkkiä äiti sanoo lapsilleni: - Voi että mä rakastan teitä. Säpsähdän! En muista koskaan kuulleeni äidin sanovan niin kenellekään. Sen sanominen on ollut vaikeaa minullekin. Meillä kudotaan villapaitoja ja -sukkia, leivotaan kakkuja, ostetaan lahjoja ja kirjoitetaan kortteja. Joskus harvoin tiukassa tilanteessa sanotaan: - Kyllähän sä tiiät.    

Sitten hän jatkaa, lapsilleni edelleen: - Mutta tota teidän äitiä mä vasta rakastankin. 

Kyyneleet tulvivat silmiini. Haluaisin mennä äidin lähelle, mutta en osaa. Sillä meillä halataan vain juhlissa ja merkkipäivänä. Sain kuulla nämä kalliit sanat, jotka olen lukenut äidin kirjoittamista korteista, kirjojen kansista ja runoista. Avannut lukemattomista lahjoista ja tuntenut niinä väsyneinä illan hämärän tunteita, kun olemme yhdessä palvelleet toisia yhtä kodittomia. 

Olen pelännyt elämää ja kapinoinut sitä tuskaa vastaan, joka osakseni on tullut. Vihdoin olen niin turvassa, että voin katsella tätä rauhassa ja hyväksyä osaksi oman elämäni polkua.

Sanat murtavat minut. Äidin viimeinen lahja. Hän ei päässyt taivaan rauhaan ennen kuin oli sanonut tämän minulle. Sanat, joita olen odottanut kauan. Suhteemme on ollut niin läheinen ja niin vaikea. On ollut aikoja, jolloin en ole pystynyt menemään kotiin tai olemme vain huutaneet toisillemme. Muutama kuukausi aikaisemmin hän läksytti minua erostani kuin lasta. Olen kuullut ankaria sanoja, jotka jo nuoren tytön mieli ymmärsi tulevan kaikuna jostain kaukaa, hyvin erilaisesta maailmasta. Silti ne satuttivat. 

Tämä itku on hyvää itkua, joka puhdistaa. Raskas fyysinen työ helpottaa. Koko kropassani tuntuva kipu auttaa ymmärtämään. Olen pelännyt elämää ja kapinoinut sitä tuskaa vastaan, joka osakseni on tullut. Vihdoin olen niin turvassa, että voin katsella tätä rauhassa ja hyväksyä osaksi oman elämäni polkua. Tämä on minun elämäni. Nämä haavat ja rosoiset reunat tekevät minusta minut. Erityisen ja rakastetun. Ikuisesti rakastetun.

“Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” Ilm. 2:17

Toivovaisin terkuin, Annele

Ps. Kuuntelin eilen Juha Tapion vanhan haastattelun uudestaan, jossa hän kertoo kappaleensa Rakastettu taustoista. Suosittelen!

Ps 2. Jatkossa blogini löytyvät täältä: https://valotpimeyksienreunoilla.wordpress.com/

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Sanoja yliarvostetaan. Kun äitini sairastui Alzheimeriin ja menetti lopulta sanat eikä aina muistanut edes nimeäni, hän tiesi kuitenkin aina, että rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Että tuo nainen, minä, hänen vuoteensa ääressä on hänelle rakas. Viimeinen katseemme oli täynnä rakkautta. En kaivannut sanoja, tiesin muutenkin.

Samoin kosketus kertoo luotettavammin rakkaudesta kuin sanat.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Tänään se vasta onkin mielessä. Äidin ikävä. Ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä on ohi. Asiat, joita en tehnyt. Surun raskas viitta edelleen painavana päällä.

Vielä vuosi sitten oli niinkuin on aina ollut. Menimme koko perhe onnittelemaan äitiä, vaikka meillä oli jo kaksi kotia. Illansuussa poikani teki isänsä kanssa perunamaan mummille niinkuin oli jo vuosia tehnyt. Onneksi emme rikkoneet kerralla kaikkea. Tämä perinne sai näin arvoisensa lopun.  

Ei kulunut kahtakaan kuukautta, kun äiti oli pois. Tuo elämäni tärkein ihminen. Se oli viimeinen perunamaa hänelle. Viimeinen äitienpäivä yhdessä.

Vielä vuosi sitten oli niinkuin on aina ollut. Menimme koko perhe onnittelemaan äitiä, vaikka meillä oli jo kaksi kotia. Illansuussa poikani teki isänsä kanssa perunamaan mummille niinkuin oli jo vuosia tehnyt. Onneksi emme rikkoneet kerralla kaikkea.

Huomaan tyttäreni herättävän äitiin liittyviä muistoja. Laittaessani hänen hiuksia muistan miten tiukasti äiti harjasi saparot. Touhutessamme keittiössä mietin olinko yhtä innokas auttamaan ja oliko äiti väsyneenä yhtä kireä kuin minä. Peilaan itseäni häneen aivan samoin, kuin äitini itseänsä minuun.  

Tuskaillessani muutamaa neulanpistoa tytön esiintymisasuun tulee mieleeni mekot, jotka äiti yöllä ompeli minulle ja pikkusiskoilleni veljeni rippijuhliin. Miten erilaisessa maailmassa me olemme eläneetkään. Hän kasvoi maatalossa, jossa oppi hoitamaan lampaat ja lypsämään lehmät. Tekemään itse ja keksimään keinot. Isosiskonsa kanssa hän jakoi huoneen avioliittonsa asti.

Minä taas olen kasvanut aivan eri tavoin yksilöllisyyteen ja hyvinvointiin, vaikka monin tavoin köyhää oli lapsuuteni verrattuna oman tyttäreni elämään. Esimerkiksi en koskaan käynyt vanhempieni kanssa ulkomailla. Sitä ei edes osannut kaivata, koska se ei vaan kuulunut meidän perheen tapoihin. Me kävimme mökillä. Pidimme kasvimaata ja keräsimme marjoja. Aika usein mietin saavatko lapseni liikaa kaikkea. Hekin elävät omaa todellisuuttaan.

Halasin äitiä, mutta en osannut lähteä. Mene nyt, alahan mennä nyt patisteli äiti. Mene nyt vaan. Minä pärjään kyllä. Tiesin sen, mutta en sitä pärjäänkö minä.

Tyttäreni avulla saan kiinni myös haavoistamme. Kun sanon tai en sano jotain. Kun jokin on vaikeaa. Tunnistan mallit ja vaille jäämiset. Tavat ja tottumukset. Sen kun tekee kipeää. Kun en osaa ja haavoitan. 

Tästä on niin vaikea puhua, koska haluamme nähdä äidit niin toisenlaisina. Se on niin raastavaa, koska lapsi ei ymmärrä. Lapsi vain on, antaa itsensä. Mitä muutakaan hän voisi? Lapsi tuntee äidin haavat, kulmat ja säröt. Niistä tulee osa häntä. Ne kertovat omaa hiljaista tarinaansa menneestä maailmasta. Siitä toisenlaisesta, jonka lapsi vain aavistaa.

Laitoin eilen lasten kanssa perunat maahan. Tähyilin taivaalle monta kertaa. Aivan kuin lähettääkseni terveiseni sinne jonnekin, toiseen todellisuuteen. Sillä ei hän ole kokonaan pois. Tunnen äidin rohkeuden ja voiman. Ainutlaatuisen rakkauden. 

Muistan viimeisen kohtaamisemme lapsuudenkodissani. Viivytin lähtöä kuin olisin aavistanut. Halasin äitiä, mutta en osannut lähteä. Mene nyt, alahan mennä nyt patisteli äiti. Mene nyt vaan. Minä pärjään kyllä. Tiesin sen, mutta en sitä pärjäänkö minä. Mutta mentävä oli. Sillä kertaa se oli minun vuoroni.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Roomassa ei voi olla törmäämättä Neitsyt Mariaan. Tuohon kristillisen perinteen tärkeimpään feminiiniseen hahmoon pääosin maskuliinisen jumaluuden rinnalla. Minulle tutuinta on ikonien kuvat Mariasta, joka sädekehä pään ympärillä pitelee Jeesus-vauvaa sylissään. Joskus pidin niistä kovasti, mutta nyt ne tuntuvat siloitelluilta kuvauksilta äitiydestä. Kaunishan asetelma on ja näin äiti halutaan nähdä. Lapsen lähellä, rauhallisena ja läsnäolevana.

Todellisuus on kuitenkin usein muuta. Pikemminkin äitiys on ristiriitaisten tarpeiden ja odotusten taistelukenttä. Suhteessa mieheen ottelevat äitiys ja naisellisuus, kun taas suhteessa lapseen äitiys ja työminä. Ulkopuolelta tulee lisää erilaisia paineita liittyen kotiin, parisuhteeseen ja jopa oman itsen toteuttamiseen.

Neitsyt Maria on ihanteena mahdoton ja inhimillisesti saavuttamaton. Missä lie maskuliinisessa todellisuudessa se on luotu, kun on yhdistetty äiti ja neitsyt samaan kuvaan. Riisuttuna seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta. Lihasta ja verestä, joka kuitenkin pääsiäisessä, kristittyjen tärkeimmässä juhlassa, on käsinkosketeltavaa.

Neitsyt äitinä on samanlainen utopia kuin täydellinen elämä. Kiiltokuvaelämä, joka nykyisin esiintyy tarkoin valituissa ja rajatuissa kuvissa instagramissa. Virheetöntä pintaa ja taitavasti luotua mielikuvaa. Elämää ilman säröä, kipua ja virheitä. Vai pitäisikö sanoa epäelämää.  

Mitä tämä mahdottomien ihanteiden tavoittelu ja esittely kätkee sisäänsä? Miksi tämä ontto instaelämä houkuttelee? Kuka näitä utopioita tarvitsee? 

Pietarinkirkossa on Michelangelon veistämä Pietá, jossa Marialla on sylissään kuollut poikansa. Siinä ei olla mahdottomien ihanteiden edessä, vaan kohdataan elämän karu todellisuus. Tätä se on. Veitsi lävistää sydämen, joka antautuu rakkaudelle.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tarja Kinnunen

Vajaa vuosi sitten eroseminaarin ohjaaja kuvaili sitä, miten eron rytinässä menee helposti uusiksi moni muukin iso asia elämässä työstä ja asunnosta lähtien. Olin juuri muuttanut omaan asuntooni aivan perheemme yhteisen kodin lähelle ja mietin, että näinköhän. Minun elämässäni ei muutu muu kuin parisuhdestatus ja sekään ei tule elämässäni paljon muuttamaan. Vähänpä tiesin.

Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.

Olin miettinyt omaa ratkaisuani pitkään. Juurikin tästä syystä. Ettei muuttuisi niin paljon. Jo vuosia sitten oli ystäväni selittänyt, miten halusi eron tullen säilyttää edes samat maisemat, arkireitit ja lenkkipolut. Että kaikkea ei pidä muuttaa kerralla. Se oli minusta viisautta jo silloin ja tätä pidin omana johtotähtenäni. Olimme työstäneet eroa niin kauan ja huolellisesti, että kuvittelin erilleen muuton olevan meille aikuisille vain pieni askel. Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.

Nimittäin lähes varoittamatta olikin äidin vuoro jättää minut. Tai tietenkin meidät kaikki. Mutta minuun se otti lujimmin. Muutama hassu kuukausi, eikä ollutkaan enää lapsuudenkotia. Juhlapyhät olivatkin yhtäkkiä kovin tyhjiä. Ei ollutkaan enää ketään, jolle soittaa ja jakaa elämän pieniä ja suuria sattumuksia. En tiedä olisiko tunne ollut yhtään vähemmän raastava vanhassa kodissa. Mutta ainakin olisimme olleet yhdessä. Jokin olisi ollut niinkuin ennen.

Yhtäkkiä yksinäisyys olikin totaalista. Yhteisen kodin kautta jakaa yllättävän monia asioita, vaikka parisuhde vetelisikin viimeisiään. Onko tämä yksi siihen, miksi eroaminen on niin vaikeaa? Olenkin ikuisesti kiitollinen entiselle puolisolleni siitä, että vietimme äidin viimeiset päivät tiiviisti yhdessä. Tarvitsin sitä.

Myöskään työrintamalla ei askelmerkit menneet niinkuin kuvittelin. Syksyllä piti taas hypätä uuteen. Torstaina työhaastattelu ja perjantaina ensimmäinen työpäivä uusien työkavereiden kanssa. Lauantaina äidin hautajaiset. Maanantaina koulutus ja tiistaina oppilaiden koulu alkoi. Myönnän. Se viikko meni totaaliseksi selviytymiseksi. Päivä ja hetki kerrallaan. Katsellessani mennyttä vuotta ihmettelen, mistä voimat jokaiseen päivään tulivat.  

Kuva: Tarja Kinnunen

Aavistinko tämän muutostuulen ja hyppäsin sen kyytiin? Vai veikö se mennessään? Mikä oli minun päätöksieni ja tekojeni seurausta? Mikä taas oli jo kauan sitten astuttujen askelten väistämätön, katkera seuraus? Päästinkö irti ja annoin vain virran viedä, kun olin aikani tapellut vastaan? Miksi tämä kaikki juuri nyt? En tiedä. Minulla on paljon kysymyksiä ja vain vähän vastauksia.

Hullu vuoteni on nyt ohi. En antaisi sitä pois, vaikken haluaisi elää sitä uudelleenkaan. Selvisin siitä. Sisäinen rauhani viestii minulle lohdullista viestiä, että asiat ovat jollain kummallisella tavalla menneet niinkuin niiden piti mennäkin. Hyväksyn sen, vaikka en täysin ymmärrä.  

Toivovaisin terkuin, Annele  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat