Kirjoitukset avainsanalla Äiti

Kuva: Annele Rantavuori

Tänään se vasta onkin mielessä. Äidin ikävä. Ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä on ohi. Asiat, joita en tehnyt. Surun raskas viitta edelleen painavana päällä.

Vielä vuosi sitten oli niinkuin on aina ollut. Menimme koko perhe onnittelemaan äitiä, vaikka meillä oli jo kaksi kotia. Illansuussa poikani teki isänsä kanssa perunamaan mummille niinkuin oli jo vuosia tehnyt. Onneksi emme rikkoneet kerralla kaikkea. Tämä perinne sai näin arvoisensa lopun.  

Ei kulunut kahtakaan kuukautta, kun äiti oli pois. Tuo elämäni tärkein ihminen. Se oli viimeinen perunamaa hänelle. Viimeinen äitienpäivä yhdessä.

Huomaan tyttäreni herättävän äitiin liittyviä muistoja. Laittaessani hänen hiuksia muistan miten tiukasti äiti harjasi saparot. Touhutessamme keittiössä mietin olinko yhtä innokas auttamaan ja oliko äiti väsyneenä yhtä kireä kuin minä. Peilaan itseäni häneen aivan samoin, kuin äitini itseänsä minuun.  

Tuskaillessani muutamaa neulanpistoa tytön esiintymisasuun tulee mieleeni mekot, jotka äiti yöllä ompeli minulle ja pikkusiskoilleni veljeni rippijuhliin. Miten erilaisessa maailmassa me olemme eläneetkään. Hän kasvoi maatalossa, jossa oppi hoitamaan lampaat ja lypsämään lehmät. Tekemään itse ja keksimään keinot. Isosiskonsa kanssa hän jakoi huoneen avioliittonsa asti.

Minä taas olen kasvanut aivan eri tavoin yksilöllisyyteen ja hyvinvointiin, vaikka monin tavoin köyhää oli lapsuuteni verrattuna oman tyttäreni elämään. Esimerkiksi en koskaan käynyt vanhempieni kanssa ulkomailla. Sitä ei edes osannut kaivata, koska se ei vaan kuulunut meidän perheen tapoihin. Me kävimme mökillä. Pidimme kasvimaata ja keräsimme marjoja. Aika usein mietin saavatko lapseni liikaa kaikkea. Hekin elävät omaa todellisuuttaan.

Tyttäreni avulla saan kiinni myös haavoistamme. Kun sanon tai en sano jotain. Kun jokin on vaikeaa. Tunnistan mallit ja vaille jäämiset. Tavat ja tottumukset. Sen kun tekee kipeää. Kun en osaa ja haavoitan. 

Tästä on niin vaikea puhua, koska haluamme nähdä äidit niin toisenlaisina. Se on niin raastavaa, koska lapsi ei ymmärrä. Lapsi vain on, antaa itsensä. Mitä muutakaan hän voisi? Lapsi tuntee äidin haavat, kulmat ja säröt. Niistä tulee osa häntä. Ne kertovat omaa hiljaista tarinaansa menneestä maailmasta. Siitä toisenlaisesta, jonka lapsi vain aavistaa.

Laitoin eilen lasten kanssa perunat maahan. Tähyilin taivaalle monta kertaa. Aivan kuin lähettääkseni terveiseni sinne jonnekin, toiseen todellisuuteen. Sillä ei hän ole kokonaan pois. Tunnen äidin rohkeuden ja voiman. Ainutlaatuisen rakkauden. 

Muistan viimeisen kohtaamisemme lapsuudenkodissani. Viivytin lähtöä kuin olisin aavistanut. Halasin äitiä, mutta en osannut lähteä. Mene nyt, alahan mennä nyt patisteli äiti. Mene nyt vaan. Minä pärjään kyllä. Tiesin sen, mutta en sitä pärjäänkö minä. Mutta mentävä oli. Sillä kertaa se oli minun vuoroni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Roomassa ei voi olla törmäämättä Neitsyt Mariaan. Tuohon kristillisen perinteen tärkeimpään feminiiniseen hahmoon pääosin maskuliinisen jumaluuden rinnalla. Minulle tutuinta on ikonien kuvat Mariasta, joka sädekehä pään ympärillä pitelee Jeesus-vauvaa sylissään. Joskus pidin niistä kovasti, mutta nyt ne tuntuvat siloitelluilta kuvauksilta äitiydestä. Kaunishan asetelma on ja näin äiti halutaan nähdä. Lapsen lähellä, rauhallisena ja läsnäolevana.

Todellisuus on kuitenkin usein muuta. Pikemminkin äitiys on ristiriitaisten tarpeiden ja odotusten taistelukenttä. Suhteessa mieheen ottelevat äitiys ja naisellisuus, kun taas suhteessa lapseen äitiys ja työminä. Ulkopuolelta tulee lisää erilaisia paineita liittyen kotiin, parisuhteeseen ja jopa oman itsen toteuttamiseen.

Neitsyt Maria on ihanteena mahdoton ja inhimillisesti saavuttamaton. Missä lie maskuliinisessa todellisuudessa se on luotu, kun on yhdistetty äiti ja neitsyt samaan kuvaan. Riisuttuna seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta. Lihasta ja verestä, joka kuitenkin pääsiäisessä, kristittyjen tärkeimmässä juhlassa, on käsinkosketeltavaa.

Neitsyt äitinä on samanlainen utopia kuin täydellinen elämä. Kiiltokuvaelämä, joka nykyisin esiintyy tarkoin valituissa ja rajatuissa kuvissa instagramissa. Virheetöntä pintaa ja taitavasti luotua mielikuvaa. Elämää ilman säröä, kipua ja virheitä. Vai pitäisikö sanoa epäelämää.  

Mitä tämä mahdottomien ihanteiden tavoittelu ja esittely kätkee sisäänsä? Miksi tämä ontto instaelämä houkuttelee? Kuka näitä utopioita tarvitsee? 

Pietarinkirkossa on Michelangelon veistämä Pietá, jossa Marialla on sylissään kuollut poikansa. Siinä ei olla mahdottomien ihanteiden edessä, vaan kohdataan elämän karu todellisuus. Tätä se on. Veitsi lävistää sydämen, joka antautuu rakkaudelle.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tarja Kinnunen

Vajaa vuosi sitten eroseminaarin ohjaaja kuvaili sitä, miten eron rytinässä menee helposti uusiksi moni muukin iso asia elämässä työstä ja asunnosta lähtien. Olin juuri muuttanut omaan asuntooni aivan perheemme yhteisen kodin lähelle ja mietin, että näinköhän. Minun elämässäni ei muutu muu kuin parisuhdestatus ja sekään ei tule elämässäni paljon muuttamaan. Vähänpä tiesin.

Olin miettinyt omaa ratkaisuani pitkään. Juurikin tästä syystä. Ettei muuttuisi niin paljon. Jo vuosia sitten oli ystäväni selittänyt, miten halusi eron tullen säilyttää edes samat maisemat, arkireitit ja lenkkipolut. Että kaikkea ei pidä muuttaa kerralla. Se oli minusta viisautta jo silloin ja tätä pidin omana johtotähtenäni. Olimme työstäneet eroa niin kauan ja huolellisesti, että kuvittelin erilleen muuton olevan meille aikuisille vain pieni askel.

Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.

Nimittäin lähes varoittamatta olikin äidin vuoro jättää minut. Tai tietenkin meidät kaikki. Mutta minuun se otti lujimmin. Muutama hassu kuukausi, eikä ollutkaan enää lapsuudenkotia. Juhlapyhät olivatkin yhtäkkiä kovin tyhjiä. Ei ollutkaan enää ketään, jolle soittaa ja jakaa elämän pieniä ja suuria sattumuksia. En tiedä olisiko tunne ollut yhtään vähemmän raastava vanhassa kodissa. Mutta ainakin olisimme olleet yhdessä. Jokin olisi ollut niinkuin ennen.

Yhtäkkiä yksinäisyys olikin totaalista. Yhteisen kodin kautta jakaa yllättävän monia asioita, vaikka parisuhde vetelisikin viimeisiään. Onko tämä yksi siihen, miksi eroaminen on niin vaikeaa? Olenkin ikuisesti kiitollinen entiselle puolisolleni siitä, että vietimme äidin viimeiset päivät tiiviisti yhdessä. Tarvitsin sitä.

Myöskään työrintamalla ei askelmerkit menneet niinkuin kuvittelin. Syksyllä piti taas hypätä uuteen. Torstaina työhaastattelu ja perjantaina ensimmäinen työpäivä uusien työkavereiden kanssa. Lauantaina äidin hautajaiset. Maanantaina koulutus ja tiistaina oppilaiden koulu alkoi. Myönnän. Se viikko meni totaaliseksi selviytymiseksi. Päivä ja hetki kerrallaan. Katsellessani mennyttä vuotta ihmettelen, mistä voimat jokaiseen päivään tulivat.  

Kuva: Tarja Kinnunen

Aavistinko tämän muutostuulen ja hyppäsin sen kyytiin? Vai veikö se mennessään? Mikä oli minun päätöksieni ja tekojeni seurausta? Mikä taas oli jo kauan sitten astuttujen askelten väistämätön, katkera seuraus? Päästinkö irti ja annoin vain virran viedä, kun olin aikani tapellut vastaan? Miksi tämä kaikki juuri nyt? En tiedä. Minulla on paljon kysymyksiä ja vain vähän vastauksia.

Hullu vuoteni on nyt ohi. En antaisi sitä pois, vaikken haluaisi elää sitä uudelleenkaan. Selvisin siitä. Sisäinen rauhani viestii minulle lohdullista viestiä, että asiat ovat jollain kummallisella tavalla menneet niinkuin niiden piti mennäkin. Hyväksyn sen, vaikka en täysin ymmärrä.  

Toivovaisin terkuin, Annele  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Melanie Vilelneuve, Unsplash

Luin tekstin, joka nosti kyyneleet silmilleni. Se sai silmäni kostumaan liikutuksesta ja se sai silmäni kostumaan surusta. Se oli juttu amerikkalaisesta kahden lapsen äidistä, joka toimii samaa sukupuolta olevien parien häissä lainaäitinä.

Sara Cunninghamin oma poika on homo, eikä sen hyväksyminen ollut Saralle täysin helppo taival, mutta nykyään hän ei näe asiassa ongelmaa ja itse asiassa tekee töitä tukeakseen samassa tilanteessa olevia vanhempia. Cunningham on myös pappi ja vihkiessään samaa sukupuolta olevia pareja hän alkoi huomata kuinka monelta saattoi puuttua omat vanhemmat juhlista, sillä he eivät hyväksyneet enää lastaan tai hänen suhdettaan. Lopulta hän kirjoitti omaan tilapäivitykseensä, että voisi tulla tuuraamaan äitejä häihin mikäli, joku sellaista toivoisi. Ja kuinka ollakaan päivitys levisi kulovalkean tavoin ja yhteydenottoja alkoi tulla ympäri maailmaa. Onneksi myös muita äitejä ilmoittautui mukaan ja näin on jo useampia häitä buukattu eri äideille.

Ikävän monet sukupuoli- ja/tai seksuaalivähemmistöön kuuluvat päätyvät yhä perheensä ulkopuolelle. Ikävän monet joutuvat kohtaamaan juhlat ja arjet ilman perhettään ja sukulaisiaan vain koska ovat oma itsensä. Onneksi, juuri tämän ikävän ja tuskaisan faktan vuoksi, sateenkaariyhteisö on kuitenkin kautta aikain oppinut tekemään perheen itsestään, silloin kun biologinen perhe ei ymmärrä sitä roolia enää kantaa. AIDSin täyteisten kipeiden vuosien aikaan ystävät kantoivat toisiaan hautaan, kun perhe ei halunnut olla enää osa läheisensä elämää eikä kuolemaa. Nyt laajennettu yhteisö vastaa myös niihin kipuihin, joita kohdataan kun iloissakin paistaa suru.

Häät ovat onnellinen juhla. Niiden keskiössä on rakkaus. Niissä loistaa halu sitoutua ja kantaa arkea sekä sen iloja ja suruja yhdessä. Sateenkaripareille se on myös asia, joita moni ei välttämättä osannut vielä muutama vuosi sitten kuvitella saavansa kokea. Se tekee joskus juhlasta vielä erityisen onnellisen ja merkittävän. Kuitenkin osalle tuota puhdasta onnea ja iloa varjostaa aukko. Tyhjät tuolit vierasrivistössä. Tieto siitä, ettei oma perhe, ettei omat läheiset, omat vanhemmat, tahdo tulla viettämään tuota iloa heidän kanssaan. Mahdollisesti muistutus siitä, etteivät he tahdo olla läsnä heidän elämässä lainkaan. Se on iso kipu ja varjo kantaa tuona onnellisena päivänä.

Monet saavat yhteisöstä perheen itselleen silloinkin, kun oma perhe hylkää. Olo, elo ja arki voi olla hyvää ja onnellistakin vaikka joutuisi kääntämään selkänsä lapsuuden perheelle. Me olemme monenlaisia, selviämme monenlaisesta ja kaipaamme erilaisia asioita. Mutta voi hyvin olla, että monelle heistäkin, joille perheen jääminen ei enää ole niin kipeä asia, niin heillekin nuo tyhjät tuolit ja aukot perinteessä suurien juhlien kohdalla, kääntävät veitsiä haavassa. Muistuttavat kaikesta siitä mistä he eivät enää saa olla osallisia. Silloin merkitykselliseksi astuvat sellaiset ihmiset kuin Sara Cunningham. Ihmiset jotka lupaavat olla sinä päivänä heidän suurimpia faneja, niin kuin vanhemmat tuppaavat olemaan, olla liikuttuneina kirkon penkissä sekä ennen kaikkea iloita heidän kanssaan. Tehdä niitä asioita mitä monet lapset toivovat vanhempiensa noissa hetkissä tekevän. He eivät välttämättä korvaa biologisen vanhemman poissaoloa tai pyyhi pois kokonaan sen aiheuttamaa kipua, mutta he voivat olla täyttämässä tyhjiön. He peittävät sitä aukkoa ja sen aiheuttamaa kipua sekä muistuttavat, etteivät hylätyksi tulleetkaan ole yksin, että yhä on heitä jotka iloitsevat heistä sekä heidän onnestaan.

Minun silmäni kostuivat, sillä laajennettukin yhteisö pitää huolta omistaan. Minun silmäni kostuivat, sillä on ihmisiä, jotka näkevät kivut sekä vääryydet ja tahtovat tehdä jotain niiden eteen. Minun silmäni kostuivat, sillä joku iloitsee silloinkin, kun joku toinen ei sitä tajua tehdä. Minun silmäni kostuivat kaikkien heidän puolesta, jotka joutuvat pelkäämään tai kokemaan, etteivät heille tärkeät ihmiset ota heitä enää elämäänsä tai saavu heitä ja heidän onneaan juhlimaan. Minun silmäni kostuivat siitä, että heitä yhä on.

Liikuttunein terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat