Kirjoitukset avainsanalla Äiti

Kuva: Liv Bruce // Unsplash.com

Ei ole montakaan sanaa, jota vihaan ja rakastan yhtä paljon kuin sanaa äiti. Viha on voimakas tunne ja tässä kohtaa ehkä liioiteltu, mutta suuret tunteet ovat täysin sallittuja äitiydestä puhuttaessa.

Vihaan sitä, että äitejä luokitellaan, ryhmitellään ja kategorisoidaan. On teiniäitejä, lattemammoja, milfejä, futismutseja, kotiäitejä, yhäreitä ja uraäitejä. Yksikään näistä etuliitteistä ei ole annettu kovin suuret kehut mielessä. Ennemminkin pilke silmäkulmassa - läpällä - naureskellen. Äidit nyt on vähän sellasia.

Jossain vaiheessa itse sorruin myös itseäni luokittelemaan. Mietin, millainen äiti olen, kenen joukoissa seison.

Kunnes meni hermo. Tämä oli se hetki, jolloin aloin vihaamaan sanaa äiti. Sitä, että äitiys pitäisi määritellä: sanoittaa, luokitella ja olla kaikkien ymmärrettävissä.

Tuolloin päätin, että ei käy. Olen tässä maailmassa vain kolmen ihmisen äiti. Kenellekään muulle minun ei tarvitse olla millainenkaan äiti. Ei lattemamma tai futismutsi, ei kotiäiti tai uraäiti. Kenenkään muun ei tarvitse määritellä minua äitinä eikä minun tarvitse määritellä itseäni kenellekään muulle äitinä.

Ja sitä äitiyttä rakastan. Olen vastuussa omasta äitiydestäni vain kolmelle ihmiselle tässä maailmassa ja vain he saavat määritellä, millainen äiti olen.

Ja jos äitienpäiväkortteja on uskominen, olen paras.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tänään 21 vuotta sitten oli tuikitavallinen päivä. Raahauduin päivällä luennolle yliopistoon ja illalla harrastelijateatterin harjoituksiin. Tuikitavallinen päivä siihen asti, kunnes  poikaystäväni ilmestyi järkyttyneen näköisenä harjoituksiin. Hän ei yleensä ilmaantunut sinne. 

- Äidillesi on tapahtunut jotakin.

Äiti oli ollut ystävänsä 50.vuotissyntymäpäivillä. Hän oli esittänyt Mattia tai Teppoa, en muista kumpaa. Hän oli syönyt ja juonut ja sitten tuupertunut pöytään. Äkillinen aivoveritulppa, niin tiedettiin jälkikäteen. Äiti menehtyi ennen kuin ambulanssi ehti sairaalaan. Kotoa lähtiessä äiti oli sanonut isälle, että noutaja voi saapua klo 22. Se oli hänen tapansa pyytää isää hakemaan  juhlista kotiin. Viimeinen noutaja ehti ennen isääni.

Äiti oli siihenastisen 24-.vuotisen elämäni ajan ollut aina saatavilla. Pisimpään ja enemmän kuin kukaan. Jotenkin itsestään selvästi saatavilla. Niin, vaikka kyllähän me riitelimme. Äiti ei ymmärtänyt kaikkia valintojani ja mieltymyksiäni.

Äiti opetti olemaan eri mieltä. 

Enkä minäkään ymmärtänyt kaikkia hänen valintojaan. En edelleenkään ymmärrä hänen motiiviaan luopua perhe-elämässä omasta äidinkielestään. Miehen tähden tietysti. Mutta miksi? Kieli on niin iso osa identiteettiä. Eikö hän olisi voinut pitää sekä kielen että miehen?. Vai haluisko hän säilyttää jotakin omaa ja ainutlaatuista vain itsellään – opettamatta ja paljastamatta ruotsia meille muille?  

Sitten yhtäkkiä hänen kanssaan ei voinut enää olla mitään mieltä. Ei millään kielellä.  Oli vain hiljaisuutta ja hitautta. Kuoleman edessä aika kulkee kummallisen eri tahtiin.  

Äiti oli kuollessaan 51 vuotias. Nuori. Monia asia jäi kesken. Olisi tietysti ollut hyvä, jos hän olisi vaikka integroinut meidät muut läheisemmin omiin juuriinsa. Minusta äiti olisi hyvin voinut olla eläessään muutenkin paljon rohkeampi. Hänellä olisi ollut paukkuja tehdä vaikka mitä. Kukaan ei tainnut oikein kannustaa sellaiseen. Kuoleman jälkeen hän kyllä näyttäytyi unissani rohkeana kannustajana.

”Vapauta itsesi kaikesta turhasta syyllisyydestä” hän sanoi kerran.  Miten hän tiesikin juuri oikeat sanat?

Kun äiti oli mennyt, kuoleman läheisyys oli mielessäni vähän joka paikassa.  Tajusin, että koskaan ei voi tietää, milloin tapaat jonkun viimeistä kertaa. Aloin tarkastelemaan asioita lopusta käsin. Mielessäni asettelin itseni omalle kuolinvuoteelle makaamaan ja mietin, mitä mahdan ajatella tästä ja tästä valinnasta ja elämäntilanteestani h- hetken lähellä.  Jos en tartu tähän tilaisuuteen nyt, kadunko kuolinvuoteella? Teenkö ratkaisut enemmän sydämellä vai järjellä? Ja vielä pahempaa: Kuljenko  pelko edellä?

Olen kulkenut paljon pelossa. Ja tehnyt virheitä. Sekös harmittaa.  Niin on tapahtunut varsinkin silloin kun en ole muistanut äitiä ja itseäni makaamassa majesteetti kuoleman edessä. Tänään kuoleman väistämättömyys ja sitä seuraava elämän vahvuus muistuttavat olemassaolostaan. Onneksi on vuosipäivät. Ja onneksi on muistot.

”Opeta meille miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen”, psalmi sanoittaa ytimen.

Mitä äidin kuoleman jälkeen tapahtui? Ainakin uskalsin  mennä naimisiin. Rakkaudesta. Mielessä alkoi jyskyttää toive pappeudesta ja terapiaopinnoista. Toiveet jyskyttivät niin kovaa mielessä, että niitä oli yksinkertaisesti pakko kuunnella.   Moniin työpaikkoihin olen uskaltautunut hakeutua äitiäni rohkeammin. 

Kuolinpäivä muistuttaa siitä, että työ on kuitenkin vain työtä. Voisin olla rohkeampi suhteessa läheisimpiin ihmisiin.  Haluaisin olla rohkeampi. Rakkaudessa voisin olla aina vain rohkeampi. Aikaa ei ole yhtään haaskattavaksi. Sen tajusin silloin 21 vuotta sitten. Äiti <3.

Rakkain terveisin,

Minna Tuominen

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Säilytä vanhemmuutesi. Olen läpikotaisin muodotonta uupumusta. Ero on syönyt jaksamistani. Pääni on yhtä mustaa aukkoa. Nousen silti sängystä, vaikka väkisin. Aamiaispöydässä murrosikäinen huutaa koko lyhyen elämänsä voimalla: "Mä vihaan sua. Nyt mulla ei oo enää perhettä." Kerään vanhemmuuteni rippeet ja yritän ottaa vastaan nuoreni tunteiden tulvan. Tähän on kyettävä. Tiedän kyllä. Illalla hän hiipii viereeni nukkumaan. Kädestä saan ottaa kiinni, mutta en halata.

Säilytä vanhemmuutesi. Toinen heistä, jos siivilleen noussut, ei tule yökylään viikkoihin, ei kuukausiin. Tarvitsen aikaa, hän sanoo, tekee liian kipeää. Syyllisyys ja ikävä sekoittuu hiljaisiin autioihin päiviin. Minä suren kaikkea tätä, jota ei voi menneeksi muuttaa. En niinkään itseni vaan lasteni takia. Minun valintani, ei heidän. Niinpä odotan, vaikka välillä pelkään menettäneeni hänet. Oman särkyni keskellä muistutan itseäni, annettu ja saatu rakkaus vetää ennen pitkää puoleensa. Aika parantaa haavat ja tuo meitä koko ajan lähemmäs toisiamme.

Säilytä vanhemmuutesi. Yhteisellä brunssilla nauru kaikuu aikuisten lasteni huulilla. Juttelemme elämää laidasta laitaan. Vieläkin halaan heitä ja otan kainaloon. Sanoitan heille sen, minkä itse olen äidiltäni kuullut. Olet aina minun lapseni, aikuisenakin. Vanhemman kipu on, että ei voi elää vaikeita ja raskaita kohtia lastensa puolesta. Turvaverkkona saan olla, mutta irti on päästettävä. Kannateltava ja kannustettava lentoon. Miten kaunis oletkaan! Elämä on sinun ikiomasi! Äitinäsi haluan kunnioittaa sitä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olimme nelikymppis-synttäreillä, missä käytiin keskustelua suhteesta äiteihin. Ihmiset istuskelivat piirissä olohuoneessa ja yksi vieraista kysyi, puhuvatko muut totta äideilleen. Hänen miehensä ei nimittäin puhu, eikä puhu äidilleen paljon muutenkaan. Yksi kerrallaan likipitäen kaikki kertoivat, että joko eivät kerro äideilleen tärkeitä asioita tai sitten värittävät tai muuntelevat totuutta.

Se järkytti minua jonkin verran. Monenlaisia ajatuksia virisi. Onpa aikuisilla ihmisillä paljon selvittämättömiä sotkuja. Päällimmäisenä kuitenkin iloitsin siitä, millainen ilmeisen harvinainen mahdollisuus minulla sitten on puhua suoraan äidilleni. Toisekseen tunsin iloa siitä, kuinka paljon hyvää se puhuminen tekee minun rakkaussuhteelleni.

Rakkauden maisemissa lapsen suhteella vanhempiin on melkoisen perustava ja moninainen merkitys. Ainakin voitaneen sanoa, että kaikenlainen vahingoittava siinä suhteessa heijastuu ja tulee esiin tavalla tai toisella ihmisen elämän varrella parisuhteissa. Vastaavasti myös kaikki hyvä ja rakentava.

Positiivisesta kulmasta on tullut minulle tärkeämpi. Lapsuuden ajan ja nuoruusvuosien välttämättömien pettymysten,  myrskyjen ja niitä seuranneen aikuistumisen ja itsenäistymisen jälkeen minulle ja äidilleni on rakentunut avoin, turvallinen ja luottavainen suhde. Se on pitkälti sen ansiota, että äitini on hyvin viisas ihminen ja osannut hänkin kasvaa vanhemmuudessaan ja aikuisuudessaan vuosien mittaan.

Kun minä jouduin erokriisiin ja kävin läpi kaikkia siihen liittyviä tunteita ja kysymyksiä, ja sitten toisaalta rakastuin ja koetin hahmottaa kaikkeen kokemaani liittyvää mullistusta, minusta tuntui välttämättömältä puhua juuri äitini kanssa. Kävimme pitkiä keskusteluja, hän kuunteli, minä puhuin, hän esitti tarkentavia kysymyksiä, minä vastasin.

Itse keskustelu oli hyödyllistä, se auttoi jäsentämään niin suuria asioita ymmärrettäväksi. Mutta ehkä vielä tärkeämpää minun kannaltani oli kuitenkin se tilanne sinällään. Äitini otti minut vastaan avoimena, hyväksyi minut ja elämäntilanteeni sellaisenaan, antoi minun olla ja näyttää hänelle, mitä ja millaisia asioita minussa tuntuu. Hän rakasti minua sellaisena kuin olen.

Muodostui sisäinen kuva: minä puhumassa aivan avoimena auki tunteitani ihmiselle, joka on elämäni ensimmäinen turvan antaja. Sellaisella on vaikutusta. Se auttoi minua hyväksymään itseni ja erooni liittyvät tunteet ja kokemukset, ja toisekseen iloitsemaan ja nauttimaan kirkkain värein siitä rakkaudesta ja onnellisuudesta, jonka olin löytänyt.

Jos on niin, että parisuhteissaan, rakkauksissaan ihminen elää niidenkin tunteiden läpi, jotka ovat läsnä hänen primäärisuhteessaan äitiin tai isään, minä olen aikuisena saanut riemukkaasti käyttää rakkauden voimavaroinani avoimia ja häpeämättömiä tunteita.

Jos joku kuvittelee, että tarkoittaisin, että parisuhteessa sitten hakisin puolisostani itselleni jonkinlaista äidin korviketta tai toista äitiä, hän on ymmärtänyt väärin. Minun tulinen ja ihana suhteeni rakastettuuni on suhde ihmeelliseen naiseen, jonka olen onnekseni löytänyt ja keneltä saan tasavertaista aikuisten ihmisten välistä rakkautta. Mutta tuo toinen suhde, suhde omaan äitiin, omaan vanhempaan, tuo tukea tähänkin. Kivijalkaa.

Äidistä tuli myös anoppi. Millainen sitten? Sellainen, joka on asettunut jakamaan minun ja kumppanini ilon toisistamme, yhteisestä elämästä, rakkauden ilosta. Hän iloitsee avoimesti siitä elämäntunnusta, läheisyydestä, tunteiden keväästä ja intohimosta, jota me parisuhteessamme elämme. Sekin on aikamoinen voimavara.

Samaa iloa näen ja kuulen puolisonikin äidissä. Tosiasiassa kaikki vanhemmat ovat muodostaneet hyväksyvän ja onnellisen suhteen meihin.

Tällainen ylisukupolvinen hyväksyntä ja ilon jakaminen on helpottavaa, ja enemmän. Se on onnellisuuden vahvistin, joka saa rakkauslaulut soimaan tosi paljon kirkkaammin.

Varmastikin ilman mitään tästä olisin voinut olla onnellinen ja elää elämääni. Ainakin sen voin sanoa, että äidit ja anopit ovat kuitenkin tässä tapauksessa vaikuttaneet siihen, että onnellisuus on tullut suuremmaksi ja huolettomammaksi, kuulaammaksi.

Kun minun lapseni rakastuvat ja kokeilevat rakkaussuhteitaan, toivon tulevina vuosina voivani olla yhtä valmis jakamaan sitä iloa, niitä tuskia, niitä epäilyksiä, sitä innostusta ja olemaan samalla tavalla onnellinen siitä palosta ja lennosta ja elämästä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat