Kirjoitukset avainsanalla keskeneräisyys

Lapin talvisessa ihmemaassa tuli hiihtolenkillä vastaan sydän. Pitihän siitä ottaa kuva, vaikka ei ollut aavistustakaan, että sitä tarvittaisiin näin pian. Kuva: Annele Rantavuori

Hidasta elämää - bloggari ja kirjailija, ihana Susanna Erätuli avasi sydämen merkitystä pisara-ohjelmassa muutama päivä sitten. Hänen viisaat sanansa avasivat jotain ja jäin pohtimaan tämän tutun sananlaskun merkitystä minulle nyt. Ohjelma löytyy areenasta ja kannattaa ehdottomasti katsoa. 

“Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde.” Snl 4:23

Erossa sydän menee haavoille ja niitä haavoja sitten hoidetaan ja lääkitään eri tavoin. Toinen etsii epätoivoisesti syliä, kun taas toinen nuolee haavansa yksinäisyyden muurien suojassa. Niin tai näin, mutta erossa sydän menee kiinni. Virtaus lakkaa, kun sydän jäätyy. Luottamus elämään horjuu, sillä erossa jotain syvää menee aina rikki.

Susanna kuvaa ihan älyttömän hienosti, miten sydän on tarkoitettu tuntemaan. Ottamaan vastaan niin ilon, kuin surunkin, täyttymyksen ja kaipauksen. Niin kuin lapsi ottaa vastaan hyväilyt ja haavat. Olen jo pitkään ajatellut, että elämässä on kyse itsensä antamisesta. Omien vahvuuksien, taitojen ja lahjojen käyttöönotosta ja siten yhteisen, kauniimman maailman rakentamisesta. Rohkeudesta ottaa oman paikkansa. Uskollisuudesta omalle tehtävälle. 

Vain turvasta käsin voi antaa itsensä kokonaisena. Olla näkyvä. Haavoittuvaisenakin.

Omaa sydäntään on myös lupa varjella. Jos annan elämäni lähteen kenen tahansa tallottavaksi, niin se ehtyy ja kuivuu. Eikä silloin virtaa enää mikään. Nykyään ajattelen, että omaa sydäntään on jopa velvollisuus puolustaa, varjella pahalta. Samaan tapaan kuin lentokoneen turvaohjeissa neuvotaan hätätilanteessa pukemaan happinaamari ensin itselle ja sitten vasta lapselle. 

Sillä vasta silloin, kun on lupa puolustautua, on turvassa. Vain turvasta käsin voi antaa itsensä kokonaisena. Olla näkyvä. Haavoittuvaisenakin. Keskeneräisenä. Aitona. Yksinkertaisesti sellaisena kuin on. 

Nyt osaan jo kyyneleidenkin keskellä iloita haavoistani. Ne kertovat, että osaan rakastaa, pystyn vielä tuntemaan. Ikävä kertoo sydämestä, joka on sittenkin elossa.

Ero oli paljon rankempi matka, kuin mitä ikinä pystyin kuvittelemaan. Siltikin, vaikka meidän ero oli hidas ja lempeä. Aikaakin siitä on jo. Kutsu kasvuun, uuteen on niin voimakas. Tuntuu kuin jokainen vaihe haastaisi minua. Nyt osaan jo kyyneleidenkin keskellä iloita haavoistani. Ne kertovat, että osaan rakastaa, pystyn vielä tuntemaan. Ikävä kertoo sydämestä, joka on sittenkin elossa. Sydän, joka tuntee syvästi kivun, tunnistaa myös lämmön. Se on sydän, joka avautuu rakkaudelle, kun on sen aika. 

Siispä haavoittunut sydän älä pelkää, vaan anna haavasi rauhassa muuttua uuden elämän lähteeksi. Sillä kärsimyksestä nousee uusi elämä sille, joka voittaa. Sinä, joka olet valinnut avoimuuden, tuntenut ja lähtenyt liikkeelle, olet jo voittanut. Siitäkin huolimatta vaikka olisit juuri nyt hirvittävän kivun keskellä. Sillä me olemme täällä antaaksemme itsemme. 

Siksi on niin tärkeää kuulla aina välillä tämä: Sinun puolestasi ja sinun kanssasi. Annettu, vuodatettu, kärsitty. Ylihuomenna, tuhkakeskiviikkona, menen iltakirkkoon ja otsaani piirretään tuhkasta risti parannuksen merkkinä. Kumartuessani katumukseen tahdon kasvaa itseni antamisessa. Oppia avaamaan sydäntäni. Antaa elämäni käyttöön, kokonaisena. 

Toivovaisin terkuin,  

Annele

Ps. Jatkossa blogini löytyvät täältä: https://valotpimeyksienreunoilla.wordpress.com/

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Pixabay

Joskus luulin, ettei parisuhteessa voi puhua liikaa. Mutta nykyään mietin, että aivan samoin kuin puhumattomuus erottaa voi liika analysoiminen estää aidon yhteyden. Pahimmallaan sivuosaan jää sen yhteisen elämän eläminen, kun vaan puhutaan siitä elämästä! Liika puhuminen voi sekä etäännyttää toisesta että viedä tilan elämän kokemiselta. Analysoin, kun en uskalla kohdata. Järkeilen, kun en uskalla tuntea. 

Puhuminen on myös tapa käyttää valtaa. Osa lopettaa jankkaamisen vasta, kun toinen on väsytetty kuoliaaksi. Syyllistetty ja nurkkaan ajettu osapuoli suostuu mihin vaan, kunhan se (saatanan) jankkaaminen loppuu! Ja silti asiasta vielä muistutetaan sopivan tilaisuuden tullen. Puhumisen vaatiminen on joskus tosi armotonta touhua. Asioita selvitetään niin kauan, että saadaan itselleen mieleinen lopputulos.

Analysoin, kun en uskalla kohdata. Järkeilen, kun en uskalla tuntea. 

Taitavat puhujat vasta vallankäytön osaavatkin. He määrittelevät pelikentän ja osaavat asettaa itsensä edulliseen asemaan. He tietävät, mistä naruista vedellä, että toinen saadaan puhuttua pyörryksiin. Heidän puheissaan musta muuttuu valkoiseksi ja perusterapeutti huijataan mennen tullen kyyneliin milloin liikutuksesta, milloin säälistä. 

Ei, sanojen taitava käyttäminen ei todellakaan ole tärkein parisuhdetaito. Puhumisen lopettaminen, kuunteleminen ja peiliin katsominen olisi monesti se taito, mitä tulisi opetella. Moni puhumattomaksi keittiödiagnosoitu nimittäin osaa kyllä puhua, mutta ei viitsi, kun vastaanotto on ollut mitä on. Miksi vaivautua vastaamaan, jos vastaukseksi hyväksytään vain omaan pirtaan sopiva vastaus?

Mikä sitten voisi olla puhumista tärkeämpi parisuhdetaito? Mietiskelin useamman päivän tätä ja mietin voisiko se olla rauhan tekemisen taito. Rauha oman sisimpäänsä kanssa ja rauha toisen, erilaisen kanssa. Riita syntyy kuin itsestään, tiedostamattomien ja hallitsemattomien voimien vaikutuksesta, kun taas rauha tehdään tietoisen työn kautta. Kun pystyn olemaan rauhassa itseni ja oman elämäni kanssa, niin voin katsella elämää sellaisena, kuin se on. Minun ei tarvitse suojautua, eikä piiloutua. Rauhasta käsin elämän keskeneräisyys on siedettävämpää. 

Riita syntyy kuin itsestään, tiedostamattomien ja hallitsemattomien voimien vaikutuksesta, kun taas rauha tehdään tietoisen työn kautta.

No, en tietenkään väheksy puhumisen merkitystä. Tunnen sen tarpeen kipeästi itsekin. Ehkä puhuisin mielummin kuitenkin avoimuudesta, joka on kohtaamisen ja aidon yhteyden syntymisen edellytys. Halu rauhaan ja ymmärrykseen. Avoimet silmät, avoin tila ja avoimet kysymykset. Ehkä mahdollisuus tulla esiin omana itsenään, vastata omasta näkökulmastaan käsin johtaisi lopulta myös avoimeen syliin.

Nuorena aikuisena lauloin välillä päivittäin autuaaksijulistuksia ollessani talkoolaisena hiljaisuuden talossa, jossa pidettiin retriittejä. Toiseksi viimeisenä, seitsemäntenä julistuksena, armahtavaisten ja puhdassydämisten jälkeen julistetaan autuaiksi eli onnellisiksi rauhantekijät. Heille luvataan Jumalan lapsen nimi. Mikä turvallinen, ihana kielikuva. En voi olla ajattelematta miten kipeästi kaipaamme rauhantekijöitä, sovinnon kätilöitä, tähän maailmaan. Miten moni parisuhdekin elpyisi, jos osaisimme tehdä rauhan. Elää rauhassa. Oman kokoisina itsemme ja toistemme kanssa. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Vladas Dirzys/ Freeimages

Saippuakuplia on ollut lapsesta asti jännittävää seurailla. Jotkut sitkeät sinnittelevät ilmassa pitkään kieppuen. Toiset ovat hädin tuskin kupliksi ehtineet haihtuessaan jo näkymättömiin. Lähes henkeä pidätellen meidänkin lapsemme katsovat, miten kuplien puhaltaminen tuottaa tulosta. Ohikiitävän hetken erikokoiset ja -näköiset pallukat kieppuvat näköpiirissämme. Ilo muuttuu haikeaksi huokaukseksi kuplan puhjettua.

Tänä kesänä olen hyvästellyt joitain ihmissuhteita joko eri suuntiin kulkemisen vuoksi tai kuoleman koskettaessa. Ajatus kaiken määräaikaisuudesta on saanut uusia ulottuvuuksia vauvan kasvettua taaperoksi, puun taimen istuttamisen myötä, esikoisen lähdettyä koulutielle, harrastuksen päättyessä, ystävästä etääntyessä ja elämän viime hetkiä hengittelevän poskea silittäessä.

Tunteiden vaihdellessa saattaa huomata, että sisimmästä löytyykin levollisuutta ja rikastumisen kokemus.

Tunteiden vaihdellessa saattaa huomata, että sisimmästä löytyykin levollisuutta ja rikastumisen kokemus. Jotain sellaista, jonka äärellä voi pysähtyä tarkentamaan katsettaan siihen kaikkeen, jota on toisen kautta saanut: ihmisenä kasvamista, kesänviettopaikan, hyvää työtoveruutta, unohtumattoman matkan tai vertaistukea vaikkapa yksinhuoltajuudessa jaksamiseen. On päättymisiä, joihin saa valmistautua rauhassa ja pitkään. Äkillisesti päättynyttä on onneksi lupa sulatella niin kauan kuin tarve on.

Suru ei suinkaan ole aina läsnä. On asioita, joiden päättymisen äärellä laskee aamuja – ehkä tunteja ja minuuttejakin. Ilkeästi toimineen työtoverin vaihtaessa työpaikkaa oma hengitys alkaa kulkea rauhallisemmin. Hammassärky lakkaa vihdoin lääkärin tuolissa. Lapsen itku päättyy.

Ollapa rohkeutta tunnistaa elämänsä paikalleen jämähtäminen ja astua muutokseen mahdollisuuksien mukaan.

Aikaraameissa elämisen ei tarvitse merkitä turvattomuutta tai levottomuutta. On mahdollista asettua rauhassa rakastamaan, antamaan itsestään ja luottamaan. Kaikki ei pääty edes elinaikanamme.  On pitkiä ihmissuhteita, joissa voi oppia luottamaan toisen ihmisen rakkauteen ja uskollisuuteen. Pettymyksen ja loukatuksi tulemisen riski ei välttämättä elä meissä hallitsevana. Jos pelko tai muu kahlitseva tunne elää vahvana, on hyvä uskaltautua miettimään miksi. 

”Aika aikaansa kutakin”, sanotaan. Jonkin päättyessä uutta on vastassamme. Ollapa rohkeutta tunnistaa elämänsä paikalleen jämähtäminen ja astua muutokseen mahdollisuuksien mukaan. Antaa kuplan puhjeta ja nähdä maailma sen takaa. Astua realistisesti ja silti unelmiaan unohtamatta. Ollapa pitkäjänteisyyttä panostaa siihen, joka tuottaa hyvää: lastensa kanssa ajanviettoon ilman ylenpalttista määrää ärsykkeitä, itsetuntemuksen kasvuun, puolison kanssa viipyilyyn, ystävyyssuhteen vastavuoroiseen jakamiseen tai yksinoloon. Siihen, minkä juuri sinä näet tärkeäksi. Mitä se sinulle on?

 

Kuplasta ja kuplan ulkopuolelta tervehtien, Päivi

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Istuskelin kahvilan pöydässä, nojailin seinään ja katselin liikennettä ikkunan takana. Rakastettuni otti minusta kuvia.

Olemme lomalla, ja lomalla on aikaa nähdä ja kuulla yhdessä. Silloin on aikaa tulla myös kuvatuksi. Monet viime vuosien kuvat itsestäni ovat matkoiltamme. Kuvista tuli aika kivoja, mielestäni. Rakastettuni sanoi, että näytän niissä kivalta. Se oli iloista.

Kuvattavana oleminen on katsottuna olemista. Toinen katsoo sinuun niin pitkään, että näkee sinussa kuvan ja haluaa ottaa sen. Sitten pitää kokea se hyvänä asiana, ihastelevana ja rakastavana, ja antautua olemaan se kuva. Olisi hyvä, että voisi nauttia siitä hetkestä, jossa toinen näkee sinut, katsoo sinua tarkkaan, ja ottaa kuvasi.

Elämme selfieiden aikakautta. Kaikesta kuvien tulvehdinnasta huolimatta taitaa olla paljon ihmisiä, joista ei kukaan ole pitkään aikaan ottanut tarkasti katsottua ja ihasteltua kuvaa. Se on tosiaan surullista.

Samaan aikaan ei ole helppoa olla kuvassa. Tai siis, se vaatii aika montaa asiaa: tuo nauttiminen katsottuna olemisesta, myöntyminen oman itsen näkemiseen kivana, ihanana, rakastettuna. Ne ovat kaikki yllättävän vaikeita ja takkuisia juttuja.

Hieman sama asia kuin se, kun tulee huoneeseen alasti ja toinen katsoo koko matkan silmät apposen auki, tai kun makaa sängyssä alastomana ja toinen mittailee katseellaan sinua, rakastettuaan. Ne ovat ihania hetkiä, parhaita! kunhan kykenee hyväksymään ne – hyväksymään itsensä paljaana ja katseen kohteena.

Ollakseen hyvä rakastamaan, pitää olla kykyä rakastaa omaa itseään. Sellaisessa ei kyse ole itseriittoisuudesta tai itsekeskeisyydestä. Kyse on siitä kokemuksellisesta kokonaisuudesta, jossa kaksi rakastavaa kohtaa toisensa. Vai miltä vaikuttaa rakastaja, joka haluaa piilottaa itsensä?

Syntyy savua, mutta ei kovin paljon tulta eikä lämpöä, jos kaksi ihmistä kohtaa omaa itseään häpeillen tai peitellen tai oman itsensä katsomista tiukasti säädellen.

Kehollisuuteen, juuri tässä kehossa olemiseen liittyy merkillisen sitkeästi häpeän tunne. Omaa itseä on helpompaa hävetä kuin olla häpeämättä. Sille kannattaa tehdä jotain.

Kannattaa vaikka asettua toisen kuvattavaksi ja tunnustella, miten se tuntuisi kivalta ja houkuttelevalta. Ehkä pyytää aivan, että ”ota kuvia minusta”.

Toisen kuvaaminen on rakkauden teko. Kuvaamisen salliminen on rakkauden teko sekin, mutta vielä enemmän itselle kuin toiselle.

Nyt kun on kevät, olen taas katsellut, miten linnut riiaavat. Ne näyttävät jokaisen sulkansa, kuumottuneesti. Linnut ovat eläneet evoluution tiellä moninkertaisesti pidempään kuin me. Niiltä kannattaisi oppia moniakin asioita. Mutta ehkä myös tuo ”Ei kainostelulle” ja ”katso minua, minä olen kaunis/komea/korea. Kuvauksellinen.”

Ansaitseehan rakastettu nimenomaan loistavana hehkuvan rakastajan. Kiva kuvissa on vielä kivempi sylissä. Joten jos vielä emmityttää, niin sitten kuin linnut: punarinnan ja mustarastaan asennetta!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat