Kirjoitukset avainsanalla keskeneräisyys

Kuva: Vladas Dirzys/ Freeimages

Saippuakuplia on ollut lapsesta asti jännittävää seurailla. Jotkut sitkeät sinnittelevät ilmassa pitkään kieppuen. Toiset ovat hädin tuskin kupliksi ehtineet haihtuessaan jo näkymättömiin. Lähes henkeä pidätellen meidänkin lapsemme katsovat, miten kuplien puhaltaminen tuottaa tulosta. Ohikiitävän hetken erikokoiset ja -näköiset pallukat kieppuvat näköpiirissämme. Ilo muuttuu haikeaksi huokaukseksi kuplan puhjettua.

Tänä kesänä olen hyvästellyt joitain ihmissuhteita joko eri suuntiin kulkemisen vuoksi tai kuoleman koskettaessa. Ajatus kaiken määräaikaisuudesta on saanut uusia ulottuvuuksia vauvan kasvettua taaperoksi, puun taimen istuttamisen myötä, esikoisen lähdettyä koulutielle, harrastuksen päättyessä, ystävästä etääntyessä ja elämän viime hetkiä hengittelevän poskea silittäessä.

Tunteiden vaihdellessa saattaa huomata, että sisimmästä löytyykin levollisuutta ja rikastumisen kokemus.

Tunteiden vaihdellessa saattaa huomata, että sisimmästä löytyykin levollisuutta ja rikastumisen kokemus. Jotain sellaista, jonka äärellä voi pysähtyä tarkentamaan katsettaan siihen kaikkeen, jota on toisen kautta saanut: ihmisenä kasvamista, kesänviettopaikan, hyvää työtoveruutta, unohtumattoman matkan tai vertaistukea vaikkapa yksinhuoltajuudessa jaksamiseen. On päättymisiä, joihin saa valmistautua rauhassa ja pitkään. Äkillisesti päättynyttä on onneksi lupa sulatella niin kauan kuin tarve on.

Suru ei suinkaan ole aina läsnä. On asioita, joiden päättymisen äärellä laskee aamuja – ehkä tunteja ja minuuttejakin. Ilkeästi toimineen työtoverin vaihtaessa työpaikkaa oma hengitys alkaa kulkea rauhallisemmin. Hammassärky lakkaa vihdoin lääkärin tuolissa. Lapsen itku päättyy.

Ollapa rohkeutta tunnistaa elämänsä paikalleen jämähtäminen ja astua muutokseen mahdollisuuksien mukaan.

Aikaraameissa elämisen ei tarvitse merkitä turvattomuutta tai levottomuutta. On mahdollista asettua rauhassa rakastamaan, antamaan itsestään ja luottamaan. Kaikki ei pääty edes elinaikanamme.  On pitkiä ihmissuhteita, joissa voi oppia luottamaan toisen ihmisen rakkauteen ja uskollisuuteen. Pettymyksen ja loukatuksi tulemisen riski ei välttämättä elä meissä hallitsevana. Jos pelko tai muu kahlitseva tunne elää vahvana, on hyvä uskaltautua miettimään miksi. 

”Aika aikaansa kutakin”, sanotaan. Jonkin päättyessä uutta on vastassamme. Ollapa rohkeutta tunnistaa elämänsä paikalleen jämähtäminen ja astua muutokseen mahdollisuuksien mukaan. Antaa kuplan puhjeta ja nähdä maailma sen takaa. Astua realistisesti ja silti unelmiaan unohtamatta. Ollapa pitkäjänteisyyttä panostaa siihen, joka tuottaa hyvää: lastensa kanssa ajanviettoon ilman ylenpalttista määrää ärsykkeitä, itsetuntemuksen kasvuun, puolison kanssa viipyilyyn, ystävyyssuhteen vastavuoroiseen jakamiseen tai yksinoloon. Siihen, minkä juuri sinä näet tärkeäksi. Mitä se sinulle on?

 

Kuplasta ja kuplan ulkopuolelta tervehtien, Päivi

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Wonderwoman

Istuskelin kahvilan pöydässä, nojailin seinään ja katselin liikennettä ikkunan takana. Rakastettuni otti minusta kuvia.

Olemme lomalla, ja lomalla on aikaa nähdä ja kuulla yhdessä. Silloin on aikaa tulla myös kuvatuksi. Monet viime vuosien kuvat itsestäni ovat matkoiltamme. Kuvista tuli aika kivoja, mielestäni. Rakastettuni sanoi, että näytän niissä kivalta. Se oli iloista.

Kuvattavana oleminen on katsottuna olemista. Toinen katsoo sinuun niin pitkään, että näkee sinussa kuvan ja haluaa ottaa sen. Sitten pitää kokea se hyvänä asiana, ihastelevana ja rakastavana, ja antautua olemaan se kuva. Olisi hyvä, että voisi nauttia siitä hetkestä, jossa toinen näkee sinut, katsoo sinua tarkkaan, ja ottaa kuvasi.

Elämme selfieiden aikakautta. Kaikesta kuvien tulvehdinnasta huolimatta taitaa olla paljon ihmisiä, joista ei kukaan ole pitkään aikaan ottanut tarkasti katsottua ja ihasteltua kuvaa. Se on tosiaan surullista.

Samaan aikaan ei ole helppoa olla kuvassa. Tai siis, se vaatii aika montaa asiaa: tuo nauttiminen katsottuna olemisesta, myöntyminen oman itsen näkemiseen kivana, ihanana, rakastettuna. Ne ovat kaikki yllättävän vaikeita ja takkuisia juttuja.

Hieman sama asia kuin se, kun tulee huoneeseen alasti ja toinen katsoo koko matkan silmät apposen auki, tai kun makaa sängyssä alastomana ja toinen mittailee katseellaan sinua, rakastettuaan. Ne ovat ihania hetkiä, parhaita! kunhan kykenee hyväksymään ne – hyväksymään itsensä paljaana ja katseen kohteena.

Ollakseen hyvä rakastamaan, pitää olla kykyä rakastaa omaa itseään. Sellaisessa ei kyse ole itseriittoisuudesta tai itsekeskeisyydestä. Kyse on siitä kokemuksellisesta kokonaisuudesta, jossa kaksi rakastavaa kohtaa toisensa. Vai miltä vaikuttaa rakastaja, joka haluaa piilottaa itsensä?

Syntyy savua, mutta ei kovin paljon tulta eikä lämpöä, jos kaksi ihmistä kohtaa omaa itseään häpeillen tai peitellen tai oman itsensä katsomista tiukasti säädellen.

Kehollisuuteen, juuri tässä kehossa olemiseen liittyy merkillisen sitkeästi häpeän tunne. Omaa itseä on helpompaa hävetä kuin olla häpeämättä. Sille kannattaa tehdä jotain.

Kannattaa vaikka asettua toisen kuvattavaksi ja tunnustella, miten se tuntuisi kivalta ja houkuttelevalta. Ehkä pyytää aivan, että ”ota kuvia minusta”.

Toisen kuvaaminen on rakkauden teko. Kuvaamisen salliminen on rakkauden teko sekin, mutta vielä enemmän itselle kuin toiselle.

Nyt kun on kevät, olen taas katsellut, miten linnut riiaavat. Ne näyttävät jokaisen sulkansa, kuumottuneesti. Linnut ovat eläneet evoluution tiellä moninkertaisesti pidempään kuin me. Niiltä kannattaisi oppia moniakin asioita. Mutta ehkä myös tuo ”Ei kainostelulle” ja ”katso minua, minä olen kaunis/komea/korea. Kuvauksellinen.”

Ansaitseehan rakastettu nimenomaan loistavana hehkuvan rakastajan. Kiva kuvissa on vielä kivempi sylissä. Joten jos vielä emmityttää, niin sitten kuin linnut: punarinnan ja mustarastaan asennetta!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Innostuva pelkuri, joka pakenee paikalta

Olen innostuja, jonka vauhti on alussa kovaa. Se, joka väittää uskaltavansa, tietää paremmin ja korottaa äänensä yli muiden. Sisääni kätkeytyy kuitenkin pelkuri, joka tosipaikan tullen väsyy ja pakenee. Tarvitsen kipeästi rohkeutta elää niinkuin uskon. Mutta pelkään paljastaa sisimpääni ja ottaa riskejä. Epäonnistua ja olla heikko.

Olen mestari suojautumaan sanojen taakse. Osaan puhua vaikka kolmen puolesta ja tarvittaessa näyttelen sujuvasti oman, hänen ja terapeutin roolit. Parhaimmillaan sanoitan jotain tärkeää ja avaan uusia väyliä. Pahimmallaan vain nostan itseäni ja suljen sisimpäni. Miten äänekäs ehdottomuuteni voisi muuttua sitkeäksi uskollisuudeksi?

Kriittinen kyseenalaistaja, joka on jämähtänyt vanhaan

Pohdiskeleva puoleni harkitsee ja tarkastelee asioita eri kulmista. Kun järkeni hallitsee, haluan olla varma. Luottamuspula syntyy, kun vaaditaan vakuutteluja ja lupauksia. Vaikka eihän luottamusta sanoin takaisin voiteta. Epäilyksen syöpä kalvaa sisintä ja etsii todisteita sille, että minua ei rakasteta. Että jään sivuun, toiseksi.

Kriitikko suojaa itseään haukkumalla toista. Jos valokeilassa ovat toisen virheet, niin ehkä minä pääsen pälkähästä. Negatiivisuus ja ongelmakeskeisyys suojaa hyvältä. Se on tuttua ja turvallista. Parhaimmillaan löydän uusia tulokulmia ja korjaan virheitäni. Pahimmillaan löydän vain lisää ongelmia ja hukun omaan kielteiseen yksinäisyyteeni. Miten sisäinen kriitikkoni voisi löytää luottamusta ja toivoa?

Kateellinen pettäjä, joka jättäytyy ulkopuolelle

Löydän itsestäni myös rakkauden nälän ja hyväksynnän kaipuun. Mutta sille ei mikään riitä, joka itseään ei rakasta. Kaikkein vaikeinta on kohdata tätä haavoittunutta ikävöijää. Kateellista, sitoutumiskyvytöntä pettäjää. Hän lupaa yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista saadakseen haluamansa. Vain hyljätäkseen omassa riittämättömyyden kivussaan.

Kuinka osaton, vaille jäänyt hän onkaan, kun hylkää kaikkein läheisimmän. Ohittaa rakkauden, joka olisi tarjolla valiten ulkopuolisuuden ja kodittomuuden. Parhaimmillaan hän kurottautuu toisiin maailmoihin rakentaen ikävällään siltoja myös toisille yksinäisille. Pahimmillaan hän leijuu kuin höyhen ilmassa, irrallisena ja näennäisen vapaana, jättäen jälkeensä haavoitettuja sydämiä. Miten etäinen ikävöijä voisi löytää oman mittaamattoman arvonsa?

 

Valo näyttää varjon, keskeneräisyyteni ja haavani, pimeyteni. Nämä kolme varjoa elävät minussa: kieltäjä, epäilijä ja pettäjä. Hiljaisen viikon ikuiset hahmot. Opettelen sitä, miten tulen niiden kanssa toimeen. Miten kohtaan varjoni.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tarja Kinnunen

Särkymisen lahja. Kirjan nimi hyllyssäni vetää katsettani puoleeni uudestaan ja uudestaan. En ymmärrä, miten särkyminen voi ikinä, koskaan olla lahja?  Miten kukaan voi sanoa noin? Sirpaleet pitkin keittiön lattiaa puhuvat minulle ihan jotain muuta. Särkyminen repii minut rikki ja palasiksi. Se on haava, joka sattuu. Kipu, jota pakenen ja väistelen. Marraskuun pimeässä illassa ei löydy valoa, joka muuttaisi lasinpalaset kauniiksi.

Lasi tippuu pienistä käsistä lattialla ja rikkoutuu tuhansiksi sirpaleiksi pitkin keittiön lattiaa. Se on viimeinen pisara. Tunnen kehossani raivon nousevan. Yritin sanoittaa lapsille ylitse kiehuvaa tunnemyräkkää sisälläni. - En jaksa tätä! Tätä mä en nyt enää tänään jaksa! Kuulostan omissakin korvissani idiootilta. Mutta tänään en pysty nauramaan, vapauttamaan pysähtynyttä tunnelmaa. Lasin särkyminen on minulle liikaa, viimeinen pisara. En ymmärrä, mitä sisälläni tapahtuu.

Muille on niin paljon helpompi olla rento ja lempeä. Töissä annan parastani. Tilanteessa kuin tilanteessa etsin hymyn ja ilon itsestäni. Olen kovin tietoinen siitä, mitä tuon mukanani. Haluan sen olevan hyvää, rakentavaa ja rohkaisevaa. Roolin takana on turvallista ja iloisen ihmisen rooli vieläpä palkitsevaa. Silti jos jossakin haluaisin onnistua, niin äitinä. Ja kyllä, puolisona. Tunnen epäonnistuvani tärkeimmissä tehtävissäni. Keräilen lasinpalasia lattialta ja heitän ne roskiin. Ei niillä mitään enää tee. Parisuhteen voin katkaista, mutta äitiyttäni en voi heittää pois. Mun on pärjättävä näiden rikkinäisten palasieni kanssa.  

Parisuhteessa en voi valita, mitä itsestäni annan. Läheiseni saavat kaikki puoleni, enkä tahdo kestää sitä. Heijastan heihin samaa jatkuvaa vaatimusta, mitä tunnen itseäni kohtaan. Särkyneisyyteni on sietämätöntä. Nämä kuilut sisälläni, joihin säännöllisesti tipun. Sokeat pisteeni ja heikkouteni, joihin hajoan. Tämä säälimätön armottomuus, jolla itseäni ruoskin ajaa minua yhä syvemmälle sisäisiin solmuihin. Ihmisyys, jota tavoittelen on mahdotonta. Se vaatii aina enemmän. Koskaan ei ole tarpeeksi.

En kestä varjoani, keskeneräisyyttäni ja siksi minun on vaikea luottaa, että kukaan muukaan kestäisi. Siksi jään yksin, ilman rakkauden mukanaan tuomaa kauneutta, armoa.

Peittämällä haavani, piilotan myös itseni. Suorittamalla ja miellyttämällä pidän itseni etäällä. Eheänä ja sileänä suljen sisimpäni toiselta. Katolinen teologi Henry Nouwen kuvaa hyvin sitä, miten jokaisen kipu on syvästi henkilökohtaista. Se mikä meitä sattuu on meissä jokaisessa erityistä, ainutlaatuista. Siispä sulkemalla kipuni toiselta, suljen myös syvimmän minuuteni. Sen mikä tekee minusta minut. Onko niin, että todella liityn toiseen vasta haavojeni kautta? Säröt ja palaset ovat kutsu rakkauteen, anteeksiantoon ja jakamiseen. Kutsu täyteen ihmisyyteen toisen haavoittuneen kanssa. Armon todellisuus.

Ann Voskampin kirja Särkymisen lahja on viimeisin lahja äidiltäni. Hänen tapansa rakastaa oli lahjat. Hän antoi aina parasta, mitä keksi. Toisille. Minulle kirja on nyt aarre pelkässä kansikuvassaan. Ajatus ajan tuolta puolen, että tämä solmuni aukeaa vielä. Että on toivoa, että on armoa. Että tämä yhä pimenevä talvi loppuu joskus.

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat