Kirjoitukset avainsanalla keskeneräisyys

kuva: Tarja Kinnunen

Särkymisen lahja. Kirjan nimi hyllyssäni vetää katsettani puoleeni uudestaan ja uudestaan. En ymmärrä, miten särkyminen voi ikinä, koskaan olla lahja?  Miten kukaan voi sanoa noin? Sirpaleet pitkin keittiön lattiaa puhuvat minulle ihan jotain muuta. Särkyminen repii minut rikki ja palasiksi. Se on haava, joka sattuu. Kipu, jota pakenen ja väistelen. Marraskuun pimeässä illassa ei löydy valoa, joka muuttaisi lasinpalaset kauniiksi.

Lasi tippuu pienistä käsistä lattialla ja rikkoutuu tuhansiksi sirpaleiksi pitkin keittiön lattiaa. Se on viimeinen pisara. Tunnen kehossani raivon nousevan. Yritin sanoittaa lapsille ylitse kiehuvaa tunnemyräkkää sisälläni. - En jaksa tätä! Tätä mä en nyt enää tänään jaksa! Kuulostan omissakin korvissani idiootilta. Mutta tänään en pysty nauramaan, vapauttamaan pysähtynyttä tunnelmaa. Lasin särkyminen on minulle liikaa, viimeinen pisara. En ymmärrä, mitä sisälläni tapahtuu.

Muille on niin paljon helpompi olla rento ja lempeä. Töissä annan parastani. Tilanteessa kuin tilanteessa etsin hymyn ja ilon itsestäni. Olen kovin tietoinen siitä, mitä tuon mukanani. Haluan sen olevan hyvää, rakentavaa ja rohkaisevaa. Roolin takana on turvallista ja iloisen ihmisen rooli vieläpä palkitsevaa. Silti jos jossakin haluaisin onnistua, niin äitinä. Ja kyllä, puolisona. Tunnen epäonnistuvani tärkeimmissä tehtävissäni. Keräilen lasinpalasia lattialta ja heitän ne roskiin. Ei niillä mitään enää tee. Parisuhteen voin katkaista, mutta äitiyttäni en voi heittää pois. Mun on pärjättävä näiden rikkinäisten palasieni kanssa.  

Parisuhteessa en voi valita, mitä itsestäni annan. Läheiseni saavat kaikki puoleni, enkä tahdo kestää sitä. Heijastan heihin samaa jatkuvaa vaatimusta, mitä tunnen itseäni kohtaan. Särkyneisyyteni on sietämätöntä. Nämä kuilut sisälläni, joihin säännöllisesti tipun. Sokeat pisteeni ja heikkouteni, joihin hajoan. Tämä säälimätön armottomuus, jolla itseäni ruoskin ajaa minua yhä syvemmälle sisäisiin solmuihin. Ihmisyys, jota tavoittelen on mahdotonta. Se vaatii aina enemmän. Koskaan ei ole tarpeeksi.

En kestä varjoani, keskeneräisyyttäni ja siksi minun on vaikea luottaa, että kukaan muukaan kestäisi. Siksi jään yksin, ilman rakkauden mukanaan tuomaa kauneutta, armoa.

Peittämällä haavani, piilotan myös itseni. Suorittamalla ja miellyttämällä pidän itseni etäällä. Eheänä ja sileänä suljen sisimpäni toiselta. Katolinen teologi Henry Nouwen kuvaa hyvin sitä, miten jokaisen kipu on syvästi henkilökohtaista. Se mikä meitä sattuu on meissä jokaisessa erityistä, ainutlaatuista. Siispä sulkemalla kipuni toiselta, suljen myös syvimmän minuuteni. Sen mikä tekee minusta minut. Onko niin, että todella liityn toiseen vasta haavojeni kautta? Säröt ja palaset ovat kutsu rakkauteen, anteeksiantoon ja jakamiseen. Kutsu täyteen ihmisyyteen toisen haavoittuneen kanssa. Armon todellisuus.

Ann Voskampin kirja Särkymisen lahja on viimeisin lahja äidiltäni. Hänen tapansa rakastaa oli lahjat. Hän antoi aina parasta, mitä keksi. Toisille. Minulle kirja on nyt aarre pelkässä kansikuvassaan. Ajatus ajan tuolta puolen, että tämä solmuni aukeaa vielä. Että on toivoa, että on armoa. Että tämä yhä pimenevä talvi loppuu joskus.

Toivovaisin terveisin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Unsplash, edit Mio

Tänään haluan haastaa sinua. Olet varmasti joskus miettinyt millaisen kumppanin haluaisit. Millainen hän olisi, mitä hän tekisi, miten hän olisi suhteessa. Kenties olet joskus myös verrannut mahdollista kumppaniasi tuohon ihannekuvaasi; asioita joita hänessä on ja joita hänestä uupuu, tai asioita joita et olisi halunnut hänessä olevan. Olet myös voinut huomata kuinka kumppanisi muuttuu vuosien varrella. Kuinka jokin ominaisuus hänessä hitaasti katoaa ajan myötä ja kuinka uusia löytyy, niin hyvässä kuin pahassakin. Tänään haluaisin kuitenkin haastaa sinua katsomaan myös itseäsi. Katsomaan itseäsi toisen kumppanihaaveiden näkökulmasta.

Pyydän, että katsot ensin itseäsi miettien, missä asioissa sinä voisit olla toisen ihannekumppani. Näkemään sinussa ne ominaisuudet joita toinen voisi kumppaniltaan haaveilla. Sillä niitä sinussa on varmasti useita. Monta asiaa, jotka voivat tehdä sinusta jollekin ihannekumppanin. Uskalla nähdä se hyvä itsessäsi.

Sen jälkeen pyytäisin sinua katsomaan turvallisesti myös omaa vajaavaisuuttasi. Uskaltamaan myöntää, ettet ole täydellinen, eikä se haittaa. Uskaltamaan sallia se mahdollisessa kumppanissasi, mutta myös itsessäsi. Ymmärtää, ettet aina hylkää kumppaniasi vaikkei hän vastaakaan kaikkia aiempia haaveitasi tai vaikka hänestä löytyykin myös piirteistä, joista et niin pidä. Sama pätee myös sinuun. Uskalla luottaa, että vaikka et ole täydellinen ja vaikka sinussa on puolia, jotka eivät ole kumppanisi suosikkeja, niin sinusta voidaan silti pitää kiinni, sinua voidaan silti rakastaa enemmän kuin uskotkaan.

Kolmanneksi pyytäisin sinua tarkastelemaa myös niitä muutoksia, joita aika sinussa luo. Pohtimaan mitkä kauniit ja huomaavaiset eleet sinusta mahdollisesti pyyhkiytyvät ajan saatossa, kuinka sinä muutut suhteen edessä ja miten se voi vaikuttaa kumppaniisi sekä arkeenne. Tunnustaa ajan vaikutus myös itsessäsi, ja tarvittaessa työstää sitä.

Viimeiseksi haluaisinkin kysyä sinulta jotain. Kysyä, millainen ihannekumppani sinä siis olet? Entä oletko sellainen kuin haluaisit olla? Voisitko olla? Mitkä ovat hyvät puolesi ja missä tahtoisit kehittyä? Mistä sinun tulee muistaa pitää kiinni ja mistä päästää irti? Me emme ole kumppaneina täydellisiä, eikä meidän tarvitsekaan olla. Meillä on kuitenkin myös oikeus toivoa toiselta, ja samoin myös itseltämme, asioita sekä kehitystä. Voimme tehdä töitä sen eteen, että tiedostamme millaisia kumppaneita olemme. Hyväksyä vajaavaisuutemme, mutta pyrkiä hyvään. Pysähtyä säännöllisin väliajoin miettimään, että millainen ihannekumppani minä olen tänään?

Haastavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Suhyeon Choi, Unsplash

Se oli ihan tavallinen riita edellisessä suhteessa, kun oivalsin jotain merkityksellistä. Tajusin, etten tiedä kuka minä olen itse itselleni. En ole tiennyt pitkään aikaan, jos koskaan. Osaan kyllä kuvailla itseäni; sanoa millaisena muut ymmärtääkseni minut näkevät. Osaan kehuakin itseäni. Sanoilla, joita muut ovat sanoneet. Olen oikeastaan rakentanut koko itseluottamukseni pitkälti juuri muiden sanojen perusteella. En kuitenkaan tiedä kuka olisin jos katsoisinkin itseäni vain itseni kautta, heijastelematta asiaa kenenkään muun silmien läpi.

En väitä, ettenkö nyt olisi oma itseni. Enkä usko, että minä tai arkeni juurikaan muuttuisi, vaikken tarkastelisikaan elämääni ja itseäni muiden silmien kautta. Tahtoisin kuitenkin tietää kuka minä olen itse itselleni. Millaisen ihmisen näkisin, jos katsoisin vain itseäni, enkä sitä heijastusta, jonka näen itsestäni muissa. Tahtoisin luoda oman suhteeni itseni kanssa.

En kuitenkaan tiedä, kuka olisin, jos katsoisinkin itseäni vain itseni kautta, heijastelematta asiaa kenenkään muun silmien läpi.

Oivalsin myös, että vaikka olen viime vuosina ollut onnekas ja saanut elämääni paljon kannustavia ihmisiä, joiden sanat ja tuki ovat tukeneet myönteistä kuvaa itsestäni, niin ei ole kannattavaa pohjata minäkuvaansa muiden mielikuviin. Joskus saa kauniita ja inspiroivia kommentteja, jotka kannustavat pysymään hyvässä "sillä sellainen ihminen minä olen". Mutta toisaalta koskaan ei voi täysin mielyttää kaikkia, joten aina löytyy myös niitä hetkiä, kun joku tuntematon, tuttu tai kaikkein läheisinkin toteaa, kuinka jokin asia turhauttaa tai äsyttää. Niinpä saattaa vain huonon hetken tai vaikka erilaisten mielipiteiden tai toimintatapojen vuoksi kiinnittää itseensä myös negatiivisia mielikuvia "sillä sellainen ihminen minä olen". Kun minäkuva pohjaa muiden sanoihin, niin saataa koko käsitys omasta arvosta heitellä muiden mielen mukaan.

Vuosia sitten, erään vaikean eron jälkeen opettelin elämään yksin. Nauttimaan asioista yksin. Tekemään päätöksiä yksin. Silloinkin, kuitenkin usein katsoin itseäni ja elämääni ikään kuin ulkopuolisena. Kenties nyt minun onkin siis aika oppia tuntemaan itse itseni. Katsomaan itseäni ja elämääni suoraan ja vain itsenäni. Löytämään ihmisarvoni, joka ei ole kytketty kenenkään muiden sanoihin. Tajuta, että on, jotain joka minussa on eikä muutu vaikka muut sanoisivat mitä. Kehut ja moitteet ovat sitten vain liikettä sen ympärillä. Kenties nyt on aika katsoa itseäni syvälle silmiin ja selvittää kuka minä olen, kun kukaan ei katso.

Tutkailevin terveisin, Mio

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Monelle ihmiselle yksinäisyys on todellinen ongelma ja elämänkumppanin kaipuu kipeä asia. Paljon puhutaan siitä, miten ensin pitää oppia olemaan yksin ja olemaan sinut itsensä kanssa ennen kuin on valmis parisuhteeseen. On tietysti hyvä osata olla myös yksinään, toinen kun ei koko ajan voi olla lähimaastossa. Ja huolestuttavaa tietysti on, jos riippuvuus toisesta on niin suurta, ettei erossa voi olla ollenkaan.

Moni kysyykin, kun näitä ulkoapäin tulevia vaatimuksia tulee, että onko minulle edes oikeus kaivata kumppania, sitä omaa ihmistä, jonka kanssa voi jakaa ilot ja surut. Ystävien kanssa voi toki jakaa asioita. Yksi juttu taitaa olla sekin, että verkostomme ovat tänä päivänä jossain määriä hataria. Parisuhteettomuus on varmasti sitä isompi kipu, mitä yksinäisemmäksi ihminen muuten itsensä tuntee.

Olen ihan viime aikoina herännyt miettimään vuorovaikutusta ihmissuhteissa. Niin harvoin tiedämme, mitä ihmisillemme ihan oikeasti kuuluu. Vuorovaikutuksemme lähisuhteissa (deittimaailmassa tämä vasta kukkii ja kukoistaa) nojaa paljon luulemisiin ja oletuksiin, omiin odotuksiin ja pettymyksiin. Henkinen yksinäisyys on varmasti yksi seuraus juuri tästä. Seuraavassa blogitekstissäni kirjoitan aiheesta enemmänkin.

Ja vaikka kavereita olisi kuinka, ei ystävyyssuhde yleensä vastaa fyysisiin tarpeisiin. Kosketuksenkaipuusta särkevän ihon hoitamiseen ei satunnainen hali riitä. Kipuun saatetaan tarvita vierihoitoa, kainaloterapiaa ja kokovartalokosketusta.

Ihminen on aina keskeneräinen. Jos meillä olisi lupa vain valmiina elää parisuhteissa, taitaisimme kaikki elää sinkkuina alusta loppuun asti. Ja sitä paitsi: vaikka kuinka olisi kiviään käännellyt ennen parisuhdetta, saa usein lisää kaiveltavaa, kun kumppani tulee eteen. Oman kokemukseni mukaan kipeimmät kivut nousevat piiloistaan näkyville, kun oikeanlainen peili osuu kohdalle. Siinä tuiverruksessa joskus saattaa hiipiä mieleen ajatus siitä, että yksin eläminen oli sittenkin aika helppoa :)

Ehkä yksinään ja rakkauden odottamisen olotilassa elävä voi miettiä, miksi parisuhdetta kaipaa eli pyrkiä tulemaan tietoiseksi siitä, miksi parisuhde tuntuu niin tärkeältä. Syyt voivat olla mitä tahansa. Sen sijaan että tuomitsee omia vaikuttimiaan parisuhdekaipuulle, voiko ne hyväksyä?

Ei ole väärin kaivata kumppania, liittyminen toisiin on perustarpeemme. Suurin osa meistä kaipaa kuulua johonkin ja jollekulle ihan kokonaan. Elämä hyvässä parisuhteessa on ilo ja jonkinlainen täyttymys – kai sen saa ääneenkin sanoa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat