Kirjoitukset avainsanalla arki

Kuva: Mark Duffel // unspalsh.com

Ensimmäiset 18 vuotta elämästä sitä elää toisten määrittämällä tavalla. Jos päätyy vanhemmaksi, on elämässä edessä toinen 18 vuoden ajanjakso, jolloin joku muu määrittää tavan, jolla tulee elää. Vanhemman tulee olla Esimerkki.

Vanhemman tulee olla Esimerkki.

Kaikkialla muistutetaan, kuinka Esimerkki vaikuttaa siihen, millainen lapsesta kasvaa. Kaikki epäterveellinen ja vaarallinen on siis jälleen pannassa. Aika monet asiat elämässä ovat epäterveellisiä tai vaarallisia.

Limua ei kannata juoda lasista, vaan kahvimukista.

Pian sitä löytää itsensä mökkimatkalla tuijottamassa intensiivisesti taustapeiliä. Kun muksun silmäluomet viimein lupsahtavat kiinni, voi hanskalokerosta viimein kaivaa sinne salakuljetetun karkkipussin. Limua ei kannata juoda lasista, vaan kahvimukista. Kiroilemaan oppii äänettömästi.

Huvittavinta on, että vanhempien keskittyessä olemaan Esimerkkejä, alkaa perheessä vuosia kestävä leikki, jolloin kaikki noudattavat yhteisiä sääntöjä, vain kun kaikki ovat paikalla. Teinit iloitsevat, kun on käty eli kämppä tyhjä, mutta eivät arvaakaan, että kaikista paras käty on silloin, kun lapset ovat poissa.

On ymmärrettävää, että vanhemmat eivät halua lastensa toistavan omia virheitään. Esimerkkinä voi kuitenkin olla myös siinä, että joskus voidaan olla yhdessä turvallisesti vastuuttomia – jättää siivoamatta, syödä herkkuja, vaikka ei ole karkkipäivä, riehua, kiljua ja sotkea, jos se on hauskaa. Sitä kaikki kuitenkin tekevät, kun valvonta pettää.

On ymmärrettävää, että vanhemmat eivät halua lastensa toistavan omia virheitään.

Asioita, joita lapset tekevät, kun vanhemmat ovat poissa:

  1. syövät herkkuja
  2. valvovat myöhään
  3. nukkuvat pitkään
  4. jättävät siivoamatta
  5. näkevät kavereita
  6. unohtavat rutiinit
  7. ovat täysin rappiolla

Mitä luulet, että vanhemmat tekevät, kun lapset ovat poissa? Aivan.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Monet hyvin yksinkertaiset asiat merkitsevät rakkaussuhteessa erittäin paljon. Ja monien yksinkertaisten asioiden takana on monimutkaisten vaikutusyhteyksien summa.

Eräs yksinkertainen asia on käsi kädessä käveleminen. Yksinkertaisimmillaan kysymys on siitä, että jos on mahdollista, eli kädet ovat kantamuksista vapaat, pitävätkö ihmiset toisiaan kädestä vai eivät.

Joko kuljetaan käsi kädessä tai ei.

Minusta käsikkäin kulkemisessa on voimakas sisäinen ja ulkoinen signaali. Sisäinen on minulle tärkeämpi. Se on yhteydentunne.

Kädet ovat hyvin herkät, ihminen aistii käsiensä kautta tavattomasti asioita: pintojen tuntuja, lämpöä, painetta, liikettä. Ei ole ihme, että käsikkäin kulkeminen tuntuu sisäisesti. Se ei ole mikään mekaaninen kytkös, käsi kädessä. Se on tunnusteleva jatkuva kosketus, ja meidän kahden välinen sidos ja yhteys välittyy siinä kosketuksessa, kun kuljemme jossain, missä vain.

Hänen kätensä tuntuu aivan tietynlaiselta. Se tuntuu tietynlaiselta paljaana ja tietynlaiselta lapasen läpi. Hänen otteensa ja minun otteeni ovat omanlaisensa yhdistelmä. Ne ovat meidän kätemme, ja ”kouriintuntuvalla” tavalla osoitus meistä yhdessä.

On ihanaa huomata, miten liki automaattisesti kädet hakeutuvat yhteen, kun kävellään jonnekin.

Jos kävelee käsi kädessä, pitää hakeutua aika lähekkäin, täytyy hakeutua samaan rytmiin ja pysytellä siinä: seurailla omaa ja toisen tahtia. Täytyy haluta noita asioita.

Kävelläkseen käsi kädessä siihen täytyy olla halua.

Ulkoinen signaali, jonka käsi kädessä käveleminen lähettää, on se, että kaksi haluaa olla lähekkäin. On kytkös, joka on läheinen.  On jotain hellyyttä. Kosketus näyttää sen. Ja kun se on julkista, nähtävillä näin, se tarkoittanee, ettei se nolota tai hävetä tai tunnu turhalta. Se tarkoittaa, että tuolla pariskunnalla keskinäinen yhteys näyttää tällä tavalla ylittävän rajan yksityisestä julkiseen.

Samaa on halaamisessa julkisesti, ja syleilemisessä ja suutelemisessa. Käsikkäin kulkemisessa on kuitenkin jotain omanlaistaan yksinkertaista viattomuutta, jossa on merkittävää voimaa. Lapsi pitää vanhemman kädestä kiinni kulkiessaan, hakee tukea ja kiinnepistettä uusissa paikoissa. Rakastaville toinen toisen käsi on kiinnepiste, siten kuin toinen toiselleen on kiinnepiste koko maailmassa ja olemassaolossa muutenkin.

Toisen kädestä ottaminen on oman inhimillisyyden näyttämistä ja oman herkkyyden tunnustamista. Siinä on vähän unelmointiakin, niin kuin katselisi kuutamoa ja tähtitaivasta. Ja kaikki tämä arkisessa tavallisessa eleessä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Rakkaussuhteen tärkeä voimavara on pakattuna yhdessä nauramiseen. Mitä enemmän nauretaan yhdessä, sitä parempi. Sitä helpottavampaa on elää kaiken vakavan ympäröivän keskellä. Nauraminen vapauttaa.

On tehty tutkimuksia (esimerkiksi tämä), joiden perusteella parit, jotka nauravat tavallista enemmän yhdessä, pysyvät todennäköisemmin yhdessä. Kyse on nimenomaan jaetusta naurusta, siitä joka tuo rakastavaiset ja ylipäätään pariskunnat yhteen.

Minä ajattelin tätä, kun mietin suhteemme erilaisia tukipilareita. Se, että naurattaa yhdessä, on niin mukavan tuntuista ja siitä saa niin paljon voimaa, että pidän sitä aika korkeassa arvossa.

Kun voi nauraa yhdessä, on vähän kuin meillä olisi siivet.

Nauruhan on mitä mielenkiintoisin ilmiö. Sillä on monenlaisia yhteyksiä psyykkiseen hyvinvointiin ja mielen toimintaan. Arkinäkökulmasta siinä on minusta erityisen tärkeää suhteellistamisen voima: nauraminen laittaa asiat perspektiiviin. Turhan suuriksi pullistuneet asiat ja paineet palaavat takaisin paikoilleen ja homma kevenee.

Kun nauretaan yhdessä, perspektiivi on meidän yhteinen: tärkeää on se, mitä tapahtuu tässä ja nyt, mikä huvittaa meitä ja saa meidät nauramaan. Tämä meidän välinen yhteys on tärkeää, se on hauskaa ja kaikkein keskeisintä. Nauramme siinä samalla meinä olemisen ilosta. Se on osa sitä yhdessä nauramista. Muu on muuta, ulkopuolista.

Vaikea ihan tarkasti osoittaa, mistä se nauru tulee, kun se tulee. Mutta siihen liittyy ainakin hykerryttävä tunne, jota rakastettuni herättää. Mielestä tulee kevyt ja sellainen vissypullomainen efekti tapahtuu: tarvitaan aika pieni impulssi, joku kiva ilme tai meidän inside-juttu, jonka hän kertoo minulle, tai joku ele, ja minussa purkautuu hupailu kuin avaisi korkin rivakasti. Hassuus tulee kuin kuplakuohu.

Monesti rakastettuanikin se naurattaa.

Hän on sitä paitsi niin hyvä kertomaan juttuja, ja esimerkiksi matkimaan eläimiä ja muuta, ja osaa puhjeta helposti nauruun sellaisen parissa. Ja kaiken mahdollisen erityisen huvittavan parissa. Hän kykenee myös nauruhepuliin, joka on tarttuva. Hepulit ovat yhdessä nauramisen aatelia.

Tosi usein nauramme tavalla tai toisella minulle, ja se on kiinnostavalla tavalla turvallista ja rikastavaa.

Minusta tuntuu, että rakastettuni nauraa usein.

Ehkä se kertoo siitä, että hänellä on näissä tilanteissa varaa nauraa. Ja meillä on varaa nauraa yhdessä.

Toivon hartaasti, että me käytämme niitä varoja edelleenkin mahdollisimman avokätisesti. Että mennään nauraen huomisiin! Vaikka sen ei tieteellisesti osoitettaisikaan olevan hyödyllistä, meillä on usein kauhean hauskaa ja naurattaa. Ja se kai on joka tapauksessa epäämättömän arvokasta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Pääsispä jo pyöräilemään. Pääsispä jo pyöräilemään yhdessä! jotenkin tuntuu, että elämänlaadussa on pieni pussittava kohta tässä pakkastalvessa, kun fillarit seisovat tallissa.

Pyörä liittyy rakastettuuni ja rakkauteeni romanttisin säikein. Olen tullut häntä tapaamaan pyörällä, olemme erkaantuneet pyöräillen tahoillemme. Joka kerran, kun olen pyöräilemässä, tunnen ja mietinkin, että olen joko menossa jonnekin vain kohta palatakseni hänen luokseen tai jo matkalla hänen luokseen. Ja voin polkea vähän tiuhempaan, niin olen perillä nopeammin.

Pyörä kaventaa kaupungin etäisyydet rakkaudesta lyövälle sydämelle. Korttelit viuhuvat ohi, sorapolut sorahtavat, ja hiukan kuin lentäen tavoitan hänet.

Tykkään pyöräillä yhdessä hänen kanssaan. Tuntuu vallattomalta ja reippaalta, hengästyttää mukavasti hiukan, ja me taitamme taivalta. Voidaan ottaa pyörät alle ja mennä käymään siellä, missä huvittaa. Voidaan ajaa vähän toista reittiä ja katsella, mitä eteen tulee. Kuullaan linnut, kun kevät koittaa, ja voidaan pysähtyä keskelle pyörätietä ruovikossa, iltasella, tai satakielen laulupuun alle. Yhden kerran pyöräilimme aamuyöllä kotiin omista häistämme. Olemme pyöräilleet kappaleen matkaa ketun kanssa ja mäyrän kanssa.

Muistumia pyörällä ajetusta yhteisestä Helsingistä.

Pyörän satulassa me teemme kaupungista meidän paikkamme, sopivan suurpiirteisesti. Kiinnitämme kaupungin katulyhdyllä pyöränrunkoihimme baarin edessä. Väistämme sadetta sarvista taluttaen metroon.

Hänen takanaan on kiva ajaa, koska hän näyttää takaa niin kivalta. Hänen sivullaan on kiva ajaa, koska hänen profiilinsa näyttää niin kivalta. Armas suloinen ihana pyöräilevä rakastettuni.

Yritän aina päästä iltaisin ajamaan häntä vastalle, kun hän on tulossa töistä tai harrastuksistaan, koska on niin mahtavaa nähdä hänen pyöränvalonsa suoran päässä. Olen oppinut tunnistamaan hänen lamppunsa kaukaa. Hän loistaa valona minulle.

Jos on ollut pitkä päivä, reppu on raskas ja viimeiset ylämäet painavat, ajetaan rinnakkain ja minä saan antaa selästä vähän työntöapua. Se saa minut tuntemaan itseni iloiseksi. Jos on tuima vastatuuli, silloinkin voi joskus auttaa. Tällaiset asiat saavat tuntemaan läheisyyttä.

Tällaiset asiat, jotka ovat meidän elämämme piirteitä, saavat tuntemaan, että meillä on oma paikkamme täällä. Tuntuu, että maailma on myös meitä varten.

Pyöräillessä on leikin tuntua maailmassa liikkumisessa. Samanlaista ei ole jäisellä jalkakäytävällä liukastellessa.

Mutta kohta on lehmuksissakin lehti, ja leppeät tuulet. Ajan hänen vierelleen ja sanon, että näytät kivalta. Jäästä on jäljellä vain jäätelö – mennään ottamaan sellaiset rantakahvilasta. Ja kaupunki huokaisee renkaiden alla.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat