Kirjoitukset avainsanalla arki

Kuva: Jaakko Kaartinen

Tänään vaihdoin rakastettuni polkupyörän katkenneen vaihdevaijerin uuteen. Toisekseen kävin ostamassa taimia pihamaan suureen kukkapenkkiin, jonka olin ideoinut. Ajattelen sen kukkaan ehdittyään tuottavan paljon iloa meille.

Ilo alkaa jo, kun seuraan penkin istutusten kehittymistä ja ensimmäisiä nuppuja, nuppujen aukeamisia, teriöitä, perhosia niissä – ja kun jaan innoissani huomioitani rakastetulleni. Pyörän vaihdevaijerista on iloa vielä aikaisemmin, huomenna, vauhdin huumaa hänelle.

Tällaiset pienet arkiset askareet ja tekemiset ovat rakastamisen ruisleipää. Ne ovat rakastamisen moreeni. Rakastamisen punamultamaali. Rakastamisen kantatieverkosto.

Mitä enemmän ajattelen rakastamista, sitä enemmän minun tekee mieli istuttaa kukkia.

Erään kerran vuosia sitten, kun olin vasta palavasti rakastunut rakastettuuni, kirjoitin hänelle viestiin, että jos hän katsoo ikkunasta ulos torille, se on täynnä punaisia neilikoita. Ne ovat puhjenneet lumen keskelle minun askeliini, kulkiessani siinä ja häntä ajatellessani.

Olen rakastunut, joten näen kukkia kaikkialla. Niitä on kaikkialla! (Rakastettuni kylvämät orvokit ovat levinneet matoksi pihan rinteelle ja sen kallioiden kupeisiin.) Niin kuin rakastaminen on arkea, kukatkin ovat. Tästä näkökulmasta arki on ihanaa!

Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, miten arvokasta minkäkinlainen tekeminen on. Rakastettuni on kannustanut minua esittäessäni idean siitä, että voisin käyttää aikaani enemmän yksityiskohtien tarkastelemiseen: esimerkiksi sen katselemiseen, miten tuuli vapisuttaa olemattoman pieniä lehtiä rantahiekassa kasvavassa matalissa kasveissa. Kun sellaiseen ohjaa huomiotaan, havaitsee loputtomat määrät kaunista, ja sen alkaa ottaa tosissaan, osana omaa elämäänsä.

Toinen juttu on tuo käsillä tekeminen. Vaihdevaijerin vaihtaminen on melko vähäinen juttu, mutta tarjoaa kyllä tilaisuuden ruuvailla auki, pujotella ja kiinnittää, tarkistaa ja säätää ruuveista ja vetimistä. Se on konkreettista, käsinkosketeltavaa suhdetta maailmaan. Apua rakastetun pulaan.

Minusta tuntuu, että tällaista tekemistä tarvitsee voidakseen hyvin. Kuten ruoanlaittokin, jossa yhdistyy sekä kauniiden asioiden tarkastelu (vihannekset, marjat ja hedelmät esimerkiksi) sekä käsillä tekeminen. Ja rakastetun kanssa jakaminen.

Joten ruisleipää, moreenia, punamultamaalia, kantateitä.

Ja siperiankurjenmiekkoja, unikoita, krasseja, ukonhattuja, päivänkakkaroita, joita tänään istutin. Ne ovat penkissään tuolla ja levittävät juuriaan. Sellainen mieli minulla on rakastamisestakin. Haluan että se kasvaa ja kukkii vahvasta mullasta.

Ihminen on sitä, mitä tekee. Ehkä tuollaisessa väittämässä on peränsä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: plush design studio, Unsplash

Uusi päivä on kuin lahjapaketti. Lahjaksi saatu ja vielä täysin avaamaton. Emme voi aluksi tietää mitä käärön sisältä paljastuu. Toki voimme tietää mitä olemme toivoneet ja kuinka asioita suunnitelleet, mutta täyttä varmuutta lahjan sisällöstä meillä ei kuitenkaan voi olla.

Päivän edetessä lahjapaketti avautuu pikkuhiljaa. Paperi repeää sieltä täästä ja sisältö alkaa paljastua. Odotettuna tai odottamattomana. Mitä pidemmälle päivämme etenee ja paketti aukeaa, sitä paremmin sen sisällön tunnemme ja illan tullen pakettimme onkin jo aivan auki. Tiedämme sen sisällön, kenties tarkastelemme sitä ja laitamme lopulta tuoreen lahjamme muiden vanhojen lahjojemme mukana hyllyyn, kun seuraavana aamu saapuu jälleen uuden paketin kanssa.

Jokainen aamu tuo meille kaikille omat pakettimme tullessaan ja ajattelen, että intiimeissä suhteissa henkilökohtaisten pakettien lisäksi eteemme saapuu myös yksi yhteinen paketti. Yhteisen elämämme uusi aamu. Senkään sisältöä emme ennalta tunne vaan saamme sitä yhdessä päivän kuluessa availla sekä tutkailla ja lopulta laittaa hyllyyn muiden mukana. Sen sisältö ei muodostu vain yksilön menneisyydestä ja hänen elämään vaikuttavista tekijöistä vaan sitä valmistellaan ja ihallaan yhdessä. Se on suhteen osapuolien summa.

Lahjoista yleensä kiitetään. Se meille on opetettu jo lapsena. "Mitä sanotaan?" Kuitenkin joidenkin lahjojen kohdalla on vaikea muistaa niiden olevan lahjoja. Kortti, koristeelliset paperit sekä kauniit rusetit ovat omiaan muistuttamaan hienosta eleestä, kauniista ajatuksista sekä kiitollisuudesta. Arkisemmat lahjat tuppaavat kuitenkin usein helpommin jäämään näkemättä. Emme muista tunnistaa niitä lahjoiksi tai olla niistä kiitollisia. Paitsi hetkissä, kun huomaamme niiden jo katoavan tai ymmärrämme sen vaaran.

Jokainen aamu on uusi lahja. Yksilölle ja suhteille. Se on lahja, jonka saamme päivittäin ja siksi se erityisen helposti unohtuu, kun mietimme saamiamme lahjoja. Emme tajua nähdä sen kauneutta, kun se aamuin saapuu eteemme. Tahdomme vain saada paperit auki ja sisällön nopeasti selville. Keskitymme sen vikoihin ja puutteisiin. Heitämme sen hyllylleen ja kiirehdimme seuraavaan. Emme pysähdy ihastelemaan, nautiskelemaan tai kiittämään. 

Mitä tapahtuisikaan jos seuraavana aamuna pysähtyisit katsomaan lahjoja joita sait? Henkilökohtaisia ja jaettuja. Jos löytäisit nautiskelevat hetket pakettia availlessa? Jos illalla pysähtyisitkin tarkastelemaan lahjojasi sekä kiittämään niistä kaikista epätäydellisyyksistään huolimatta? Jumalaa, elämää tai mitä tai ketä hahansa koet oleelliseksi kiittää. Sekä tietenkin myös mahdollista kumppania, jonka kanssa yhteisiä paketteja jaat. Mitä tapahtuisikaan jos kiittäisit häntäkin ihan tavallisesta yhteisestä päivästänne?

Kiitollisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Rakastettuni tuli töistä ja tanssitunnilta, ja istuutui nojatuoliin olohuoneessa. Minä asetuin sohvalle viistosti vastapäätä. Vaihdettiin rennosti päivän kuulumisia, ja hän vitsaili yhdessä tyttäreni kanssa, joka vahti keittiössä vegaanisten marenkien paistumista.

Ulkona tuuli kohisutteli puiden latvoja ikkunoiden tasalla, sisällä oli lämmin valo. Oli ihan arkinen iltahetki. Minä istuin ja nautiskelin tunnelmasta.

Sitten rakastettuni venytteli ja veti hiuksensa sormillaan ylös ja taakse, ja minä tunsin, miten lumoutuminen levisi sisälläni. Hänellä on käsittämättömät, taivaalliset hiukset. Ne ovat kuin auringosta ja tulenlieskoista kootut. Barokkikuvanveistäjät olisivat halunneet tallentaa jotain sellaista marmoriin ja pronssiin.

Olkkarissa jatkui sama mukava oleilu, ihan tavallinen ilta, ja sen keskellä minussa läikkyi tämä lumoutumisen tila. ”Sinulla on ihmeelliset hiukset”, sanoin, ja rakastettuni väläytti minulle hymyn.

Rakastuneena olemisessa on merkillistä se, kuinka tavalliseen, leppoisaan arkiseen olemiseen limittyy tuollaisia kultalankoja. Elämä on aika paljon samanlaista kuin kävely tiheässä lehtipuumetsässä oikein kirkkaana kesäpäivänä: siellä täällä valo tunkeutuu kirkkain sätein metsänpohjaan ja osuu kävelijän kasvoille yllättäen, läpäisee lehtipeiton ja ilman. Kuin sataisi valoa. Voi vain hidastaa askeleitaan ja levittää kätensä ihmeissään.

Antautuminen rakastuneena olemiseen on elämisen tapa. Olen tajunnut, että se on kehittynyt eräänlaiseksi kokemukselliseksi katsomukseksi.

En osaa selittää sen syntyä enkä niitä mutkikkaita mekanismeja, joiden kautta rakastettuni saa aikaan minussa tämän valosateen, nämä kultalangat, tämän lumoutumisen. Voin kaikkien näiden vuosien jälkeen vain ihmetellä niitä. Mutta olen oppinut, että ne ovat, ja että ne vaikuttavat siihen, kuka olen ja millaista on olla minä. Uskon näiden kokemusten merkitykseen.

Näistä keskeiskokemuksista käsin koko elämä kehiytyy auki herkkänä ja myönteisenä. Reagoin kauniiseen ympärillä.

Ne marengit sopivat jäätelön kanssa mahtavasti. Me jatkamme iltaa, kaikilla on jotain seuraavaa puuhaa, laitoimme musiikkia soimaan. Pakottamattomasti, merkitykselliset hetket seuraavat toisiaan. Elämä on rikas ja onnellisuudesta tiuha.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Abbie Bernet, Unsplash

Mietin tänään silmäpusseja. Niitä oikein tummia ja matalalle roikkuvia silmäpusseja. Sekä itkeviä lapsia. Junassa, kaupassa tai keskellä kävelykatua itkeviä ja huutavia lapsia. Mietin sitä, kuinka elämä ei ole aina täydellistä ja niitä tunteita, joita se voi meissä silloin herättää.

Me kaikki tiedämme, ettei kenenkään elämä oikeasti ole some-kuvien kaltaista. Aina ei ole ihanaa, kaunista, energistä ja motivoitunutta. Me kaikki tiedämme, että varmasti jokainen on joskus, ellei useinkin, katsonut peilistä suureksi kasvaneita silmäpussejaan. Sillä sellaista se elämä on.

Meistä kaikki ei ole kokenut sitä, kun lapsi, josta on vastuussa, heittäytyy kiukunpuuskaan tai itkuun julkisella paikalla. Meistä lähes jokainen on kuitenkin ollut joskus itse se lapsi, tai vähintäänkin haaveillut aikuisena voivansa tehdä samoin itsekin. Meistä suurimmalla osalla siis ainakin tulisi olla kykyä ymmärtää, että joskus lasten huono hetki osuu siihen hetkeen, kun ollaan menossa. Sillä sellaista se elämä on.

Me ymmärrämme, mutta kuitenkin saatamme olla kauhuissamme kun se osuu omalle kohdallemme. Silmäpussit, hysteerisesti huutavat lapset tai jokin aivan muu. Haluamme häivyttää ne pois tai pyytää anteeksi. Häpeämme. Haluaisin ajatella, että se on turhaa.

Elämä ei ole täydellistä. Se on kokonaista. Rosoineen ja haasteinen. Ei meidän tarvitse sitä hävetä. Sillä sellaista se elämä on.

Kannustavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat