Kirjoitukset avainsanalla arki

Kuva: Jaakko Kaartinen

Marraskuun koomaharmaat päivät – ei haittaa! Yhtämittainen, jatkuva pimeys ja lehdettömät puut, litisevät mutaiset nurmikot – ei haittaa! Auringonpuutteesta kelmenevät hipiät ja hiipivä voimattomuus planetaarista vääränpuolista kallistuskulmaa vastaan – sekään ei haittaa, olen onnellinen silti. Eilen kävelimme kosteassa kylmyydessä illalla kotiin päin ylämäkeen ja tuuli puri minua vaatteiden läpi. Silti sanoin, että me olemme menossa kesään päin. Rakastettuani nauratti. Minusta kuitenkin tuntui siltä, että siinä ja sillä hetkellä astelimme jo tulevan kesää kohti.

Tämä aika vuodesta voisi kukistaa ihmisen. Tämä on ”miksi minä olen täällä, enkä etelämmässä” -vaihetta. Mutta kun kävelemme yhdessä, minä olen astelemassa kesään. Sellainen minun tunteeni on.

Rakastaminen voi olla tulevaisuuteen suuntautunutta ja toivoa antavaa. Sehän ammentaa toiveikkaasta tulevaisuudesta tähän hetkeen. Siksi tuntuu orastavalta kesältä, lempeästi, marraskuussa.

Keskellä tätä yhdennentoista kuukauden loppuun hiipumista elää oma mielenmaisema. Mahtaako se näyttää sivusta katsottuna siltä kuin leikekuva ajelehtisi suttupapereiden keskellä? Jos, leike on auringonpaisteesta ja siitä vaiheesta, kun voi kuljeskella nurmella ilman sukkia, ja miettii, mennäkö uimaan vai miten muuten vilvoittautuisi.

Siitä alkaen, kun tutustuin rakastettuuni, olen aavistanut kesän. Tutustuttuamme se on tuntunut olevan ovella aina. Ehkä hän on kesä ja minä olen hänen liepeillään. En oikeastaan välitä, miten päin taika toimii, koska se toimii. Voin laittaa liian ohuen takin, koska vaikka tuuli puraisisi, en tuntisi sitä. Sade voi kastella , räntä voi kastella hiukset mustiksi, mutta aurinko kuivattaa ne kyllä. Sisäinen aurinko.

Minun sisimpäni ei anna periksi, se hyrrää rakkauden kesässä. Ensimmäisenä kesänä istuimme kuparinvärisissä auringonlaskuissa kallioilla ja tutkimme, miltä näytämme yhdessä. Miten sellaiset kesäillat voisi kadottaa marraskuuhun? Ei, kesä on kulman takana, se on kirjaimellisesti edessä, kun mennään varpaat kylminä tässä lyhyiden valottomien päivien saatossa.

Kun hän on kanssani, minusta tuntuu kuninkaalta, jonka maassa ei valo lopu. Merkillistä millainen voima ihmisellä on: vuodenaikojen voima.

Kallioleikkauksen syrjällä sammalkin on marrasharmaantunut, ja minä puolestani muistan ruohosipulin tuoksun, kun astelemme ohi. Joten syytä optimismiin on. Varjojen mailla vaeltavat kultaisten sydänten hehkuttamat. Eikä ole ollenkaan niin pimeää.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sysksy tuo mukanaan arjen sekä mahdollisuuden vaikka puuhata kotiaskareita yhdessä liian suurissa neuleissa ja villasukissa. Nekin voivat olla yhteisen arjen onnenhetkiä. Kuva Dan Gold, Unsplash

Syksy on täällä taas ja sen myötä myös arki. Ihana ja arvokas arki. Moni pelkää arkea, erityisesti parisuhteessa. Sen mahdollisesti toistuvaa monotonisuutta ja yllätyksettömyyttä. Minä kuitenkin rakastan arkea ennen kaikkea parisuhteessa.

Lomat ja matkat ovat ihania. Yksin sekä kumppanin kanssa. Arki on kuitenkin se, jota parisuhteesta olen aina eniten kaivannut, kun en ole sellaisessa ollut. Oikein sellaista tavalliseksi ja ihanalla tavalla tutuksi muodostunutta arkea. Rakastan niitä hetkiä, kun istutaan eri puolilla huonetta omia puuhaillessa. Rakastan sitä tunnetta, kun huitelen omilla menoillani, mutta tiedän, että hän on siellä jossain. Hän on osa elämääni tänäänkin, niin kuin minä myös hänen. Rakastan sitä, kun toista ei tarvitse enää jännittää ja hänen olemassaolonsa tuntuu ihastuttavalla tavalla lähes itsestäänselvältä.

Kenties se on jossain määrin juuri se itsestäänselvyys, joka arjessa joskus pelottaa. Se, että toinen alkaa pitämään minua, tai minä häntä, niin itsestäänselvänä, ettei muista enää olla kiitollinen. Ettei pahimmillaan muista enää edes niitä syitä yhdessäoloon lainkaan. Ymmärrän sitä pelkoa, enkä voisi väittää, ettenkö joskus pelkäisi samaa itsekin. Näen kuitenkin useammin itsestäänselvyydessä vahvampana sen kauneuden. Vakan luottamuksen siihen, että toinen on siinä huomennakin. Ajatuksen, että olen hänet ansainnut samoin kuin hän minut. Tunteen, ettei tarvitse pelätä. Se on huojentavaa ja vapauttavaa.

Toinen arjen kauhu on varmaan tavallisuuden ja rutiinien tuoma tylsyys. Tunteiden mahdollinen harmaantuminen, kun aina ympäristö ei tarjoakaan uusia kokemuksia ja niiden tuomaa tunteiden ilotulitusta. Ymmärrän sen pelon oikein hyvin. Kaipaan itsekin elämääni alinomaan vaihtelua. Huomaan eläväni muutoksista ja uutuudenviehätyksen tunteista. En siis voi missään nimessä väittää, ettenkä pelkäisi arjen tylsyyttä joskus itsekin. Kuitenkin, juuri sen vuoksi että elän muutoksesta, luon elämääni alinomaan yhtä jos toista uutta. Arkeni parisuhteeni ympärillä ei koskaan näytä samalta kuin muutamaa kuukautta aiemmin. Se tuo väistämättä muutoksia myös suhteeseemme. Erilaisia tapoja jakaa sekä elää arkea yhdessä. Aina muutosten ei siis tarvitse syntyä juuri suhteesta ja sen muutoksista voidakseen tuoda muutoksia kuitenkin myös siihen ja sen mahdolliseen tunteiden tasaantumiseen.

Elän muutoksista ja tunteiden ilotulituksista. Parisuhteessa, siinä jokapäiväisen elämäni kannalta kenties lähisimmässä ihmissuhteessa, rakastun kuitenkin ennen kaikkea tavalliseen ja rutiininomaiseen arkeen. Se on kuin ankkuri muuten myllertävässä maailmassani. Siellä ihastun pysyvyyteen ja tasaisuuteen. Palan onnesta arkisten askareiden äärellä ja kietoudun tasaisuuteen, kuitenkin pyrkien pitämään samalla huolen siitä, ettei tukahduttava tunteiden tylsistyminen tai vaaralliseksi muotoutunut itsestäänselvyytenä pitäminen pääsisi hiipimään suhteeseen. Pidän kiinni itsestäänselvyytenä pitämisen kauneudesta, mutta muistutan itseäni myös siitä kuinka suhde on jokapäiväistä lahjaa, josta on hyvä olla kiitollinen ja, jonka eteen tehdä töitä. Annan muun elämäni vaihtuvuuden tuoda muutoksia myös suhteen arken sekä rakennen sille muutoksia yhdessä kumppanini kanssa. Suhteen ensimmäisissä hetkissä ja yhteisissä lomissa on oma kauneutensa, mutta arki on se, jossa suhde kasvaa kokonaiseksi. Se on se, missä suhdetta eniten todeksi eletään.

Ihan tavallisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: <span class="photographer">Stocksnap.io</span>
Kuva: Stocksnap.io

Meillä on tällä viikolla 22.vuotishääpäivä. Kuulostaa aika pitkältä ajalta mielestäni. Vuosimäärät saavat ajattelemaan, että jotain pitäisi jo avioliitosta ymmärtää. (paineita)

Samaan aikaan teen tässä esitelmää parisuhteen tuesta pikkulapsivaiheessa. Eteeni  on osunut erinäisiä tutkimuksia. Niiden perusteella tiedän nyt, että tärkeimmät parisuhdeonnea tukevat asiat pikkulapsiperheissä ovat:

  • Kumppaneiden osallistuminen toistensa elämään; tunnetason tuki, läsnäolo, apu käytännön arjessa
  • Rakentava ja arvostava vuorovaikutus ja ristiriitojen sopiminen
  • Hellyys ja seksuaalisuus (siis, että niitä on ja ainakin riittävästi)

Mietin omaa 22-vuotista taivaltani. Näitä avainmittareita katsoessani, tunnistan ne tärkeiksi ja koen syyllisyyttä, ainakin vähän. Olisin voinut olla kaikissa avainmittareissa parempikin kumppani.  Käytännön arkea on lapsiperhehässäkässä ollut viime vuosina paljon. Jos molemmat eivät olisi osallistuneet arjen pyörittämiseen, olisi suhde varmasti kaatunut tai ainakin katkeroitunut.

Monet kuormittuvat ja tappelevat juurikin kotitöistä ja niiden epäoikeudenmukaisesta jaosta. Tähän osuuteen olen tyytyväinen. Tiedän, että meillä molemmat tekevät parhaansa. Aina ei näytä siltä, sillä joskus jaksamme siivota vain vähän. Olen oppinut hyväksymään väsymystä itsessäni ja kumppanissa. Siivoaminen ei ole prioriteettilistani ykkösasia.

”Tiedän, että meillä molemmat tekevät parhaansa. ”

Vuorovaikutuksesta olemme jauhaneet niin paljon, että sen merkityksen ainakin teoriassa tiedämme.  Koska olemme puhuneet ja puhuneet ja puhuneet, luulen, että me tiedämme missä olemme toisissamme tyytyväisiä ja mitkä asiat harmittavat. Mutta täytyykin hääpäivänä ottaa tämä teema päivitetysti esille: Mihin olet minussa tyytyväinen? Mitä muutosta toivoisit?

Joskus minulta kysytään pitkään suhteen salaisuutta. Ajattelen, että jokaisen parin on luotava oma suhteensa salaisuus (ja nimenomaan keskinäisiä salaisuuksia olisi hyvä olla, sellaisia, joita muut eivätkä tiedä). Ne ovat liimaa ja kipinää. Seksuaalisuuden osa-alueeseen liittyvät viestit ja kokemukset ovat meidän oma juttu, en lähtisi niistä edes muille kertomaan. Miksi suhteemme ulkopuolisten pitäisi tietää meidän fantasioista?

”Miksi suhteemme ulkopuolisten pitäisi tietää meidän fantasioista? ”

Mutta hellyydelle ja seksuaalisuuden vaalimiselle tahtoisin enemmän aikaa. Stressi, ruuhkavuodet ja rahahuolet syövät seksuaalisuuden spontaaniutta. Olenkin miettinyt, että onkohan eläkeläisillä onnellisia seksivuosia kun muita vastuita on vähemmän?

Aikuisuudessa vastuuta on paljon ja olen (jälleen kerran)  oivaltanut, että olen ihan itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani. En ole uhri, vaan voin vaikuttaa suurelta osin omaan elämääni puolisoni valinnoista riippumatta. Päätän itse mitä syön ja liikunko vai en. Pystyn myös vaikuttamaan siihen, kuinka paljon kuormitun negatiivisista ihmisitä. Joitain kannattaa vain vältellä. Nuorempana ihan aidosti ajattelin, että oli äitini vika jos olin tyytymätön. Saman valitusvirren kanssa tulin parisuhteeseen.

Viestini oli karrikoituna: Sinun tehtäväsi on tehdä minut onnelliseksi. Ei ole. Oikeampi kysymys on toisinpäin: Miten minä voin tehdä sinut onnelliseksi? Kerro se minulle!

 ”Sinun tehtäväsi on tehdä minut onnelliseksi.
– Ei ole.”

Nykyisin ajattelen, että puoliso ei voi täyttää kaikkia elämäni osa-alueita – ja siksi olen iloinen esimerkiksi ystävistä, joiden kanssa voin käydä shoppailemassa tai harrastaa tarinateatteria. En ajattele, että minun pitäisi jakaa puolisoni kanssa kaikki elämän osa-alueet. Enkä ainakaan voi vaatia, että hänen pitäisi tehdä minut onnelliseksi. Toivottavasti hän pyrkii siihen vapaasta tahdostaan.

Vastuunottamista on myös se, etten sysää puolisoni päälle tai syyksi kaikkea elämäni kuormaa. Parisuhteeseen me kannamme mukanamme koko eletyn elämän. Osa kipupisteistäni on heijastumaa lapsuudestani ja esimerkiksi työelämän paineista. En voi silloin ajatella, että puolisoni tehtävä olisi kantaa ne. En ajattele myöskään, että voin automaattisesti kiukutella harmitukseni hänelle.

Olen kiitollinen, että hän usein kyllä kuuntelee harminpuuskiani ja pohtii myös kanssani ratkaisuja. Mutta ei hänkään aina jaksa kuunnella. Nykyisin ajattelen, ettei hänen tarvitsekaan olla minua varten kokoajan. Ei kukaan voi jaksaa kuunnella aina ja kokoajan.

Toki miehestäni on ollut ja on iso tuki, silloin kun huolet syöksyvät niskaan. Läsnäolo, kuuntelevat korvat ja olkapää, johon nojata ovat helpottaneet taakkaa.

Mutta, olipahan hyvä taas lukea parisuhdetutkimuksia ja laatia luentoa. Kyllä on hyvä, että meillä tehdään tutkimuksia myös parisuhteista. Eikö?

Muistuttelevin terveisin,
Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Tänään vaihdoin rakastettuni polkupyörän katkenneen vaihdevaijerin uuteen. Toisekseen kävin ostamassa taimia pihamaan suureen kukkapenkkiin, jonka olin ideoinut. Ajattelen sen kukkaan ehdittyään tuottavan paljon iloa meille.

Ilo alkaa jo, kun seuraan penkin istutusten kehittymistä ja ensimmäisiä nuppuja, nuppujen aukeamisia, teriöitä, perhosia niissä – ja kun jaan innoissani huomioitani rakastetulleni. Pyörän vaihdevaijerista on iloa vielä aikaisemmin, huomenna, vauhdin huumaa hänelle.

Tällaiset pienet arkiset askareet ja tekemiset ovat rakastamisen ruisleipää. Ne ovat rakastamisen moreeni. Rakastamisen punamultamaali. Rakastamisen kantatieverkosto.

Mitä enemmän ajattelen rakastamista, sitä enemmän minun tekee mieli istuttaa kukkia.

Erään kerran vuosia sitten, kun olin vasta palavasti rakastunut rakastettuuni, kirjoitin hänelle viestiin, että jos hän katsoo ikkunasta ulos torille, se on täynnä punaisia neilikoita. Ne ovat puhjenneet lumen keskelle minun askeliini, kulkiessani siinä ja häntä ajatellessani.

Olen rakastunut, joten näen kukkia kaikkialla. Niitä on kaikkialla! (Rakastettuni kylvämät orvokit ovat levinneet matoksi pihan rinteelle ja sen kallioiden kupeisiin.) Niin kuin rakastaminen on arkea, kukatkin ovat. Tästä näkökulmasta arki on ihanaa!

Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, miten arvokasta minkäkinlainen tekeminen on. Rakastettuni on kannustanut minua esittäessäni idean siitä, että voisin käyttää aikaani enemmän yksityiskohtien tarkastelemiseen: esimerkiksi sen katselemiseen, miten tuuli vapisuttaa olemattoman pieniä lehtiä rantahiekassa kasvavassa matalissa kasveissa. Kun sellaiseen ohjaa huomiotaan, havaitsee loputtomat määrät kaunista, ja sen alkaa ottaa tosissaan, osana omaa elämäänsä.

Toinen juttu on tuo käsillä tekeminen. Vaihdevaijerin vaihtaminen on melko vähäinen juttu, mutta tarjoaa kyllä tilaisuuden ruuvailla auki, pujotella ja kiinnittää, tarkistaa ja säätää ruuveista ja vetimistä. Se on konkreettista, käsinkosketeltavaa suhdetta maailmaan. Apua rakastetun pulaan.

Minusta tuntuu, että tällaista tekemistä tarvitsee voidakseen hyvin. Kuten ruoanlaittokin, jossa yhdistyy sekä kauniiden asioiden tarkastelu (vihannekset, marjat ja hedelmät esimerkiksi) sekä käsillä tekeminen. Ja rakastetun kanssa jakaminen.

Joten ruisleipää, moreenia, punamultamaalia, kantateitä.

Ja siperiankurjenmiekkoja, unikoita, krasseja, ukonhattuja, päivänkakkaroita, joita tänään istutin. Ne ovat penkissään tuolla ja levittävät juuriaan. Sellainen mieli minulla on rakastamisestakin. Haluan että se kasvaa ja kukkii vahvasta mullasta.

Ihminen on sitä, mitä tekee. Ehkä tuollaisessa väittämässä on peränsä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat