Kirjoitukset avainsanalla arki

kuva: Annele Rantavuori

Olen kasvanut perheessä, jossa naiset osaavat, jaksavat ja selviävät. Mitä haastavampi tilanne, sitä suurempi on selviämisen palkinto. Äitini kestovitsi oli, miten nainen luotiin miehelle avuksi. Osa luomisjärjestystä on siis, että tarvitaan nainen, kyvykkäämpi, miehelle avuksi. Silti jos olisin voinut antaa äidilleni mitä tahansa, niin olisin antanut lepoa. 

Molemmat mummini elivät läpi sodan eri puolilla maata. Isäni oli pieni poika, kun hänen isänsä lähti pohjanmaalta sotaan. Eikä hän kovin vanha ollut, kun sodan kauhut läpi elänyt, selkänsä rikkonut paappani palasi kotiin. Maatalon raskaisiin töihin hän ei juurikaan enää kyennyt, vaan vastuu talon töistä jäi vaimolle ja pojille. Lukuisat mummin kutomat tekstiilit jälkikasvun kodeissa muistuttavat naisesta, joka oli loppuun asti itsenäinen ja aikaansaava.

Toinen mummini taas lähti pienten lastensa kanssa kaksi kertaa sotaa pakoon. Toisella kertaa iso talo ja hyvin hoidetut maat jäivät lopullisesti rajan taakse. Äitini syntyi evakkomatkalla kaukana kotoa hyvin erilaiseen Suomeen. Miten mummini mahtoikaan selvitä evakkoajasta vauva mahassa, seitsemän pienen lapsen kanssa vieraissa nurkissa? Millaista on ollut katsoa kodittomana tulevaisuuteen, vauva sylissä, koko maailman järkkyessä ympärillä.

En koskaan nähnyt mummiani ja hän onkin jäänyt yhtä etäiseksi, kuin isän puolen paappani. Mustavalkoisista kuvista olen lukuisia kertoja katsonut vakavia ihmisiä ja miettinyt, millainen katse heillä on ollut? Miltä heidän lähellään on tuntunut? Mutta kaikki, mitä tiedän on muiden elämän läpisuodattamaa. Olen toisten kertomusten varassa, joista aavistelen heidän mukanaan tullutta perintöä.   

Äitini äiti väsyi kaikkien koettelumusten keskellä ja sairasti pitkään vuoteenomana seitsemän tyttären ottaessa koko ajan yhä enemmän vastuuta. Äiti jätti jäähyväiset omalle äidilleen vain 24-vuotiaana esikoinen sylissään. Sukupolvien ketjussa jäi paikka tyhjäksi aivan liian varhain. Viime kesänä, viimeisinä päivinään hän kasvimaata tehdessämme muisteli omaa äitiään, joka narulla vaati mittaamaan kasvimaan rivit suoriksi. Viimeiseen asti hän kantoi mukanaan mallia, miten asiat tulisi tehdä, miten meillä toimitaan.

Tämä on perintö, jonka sain. Perintö, jossa ei ole varaa olla haavoittuvainen. Kyyneleet niellään ja tehdään, mitä täytyy. Mitä muutakaan silloin joskus on voinut! Olen oppinut peittämään pelkoni, kipuni ja väsymykseni. Olen kasvanyt ylivastuullisuuteen ja toisten miellyttämiseen. Osaan auttaa muita, mutta en pyytää apua. Päästän muita lähelle, mutta pidän itseni kaukana. Hyvää parisuhdematskua, eikös!?

Rättiväsynyt tyttäreni kiukuttelee ja lösähtää maahan. Nyt juuri kun olisi aika pestä hampaat ja mennä sänkyyn, niin voimat loppuvat. Joudun puremaan huuleeni, etten komenna häntä ikävään sävyyn. Tajuan, että ilmeeni ja äkäinen kehonkieleni on huomattu. Kun olen päässyt kiukusta yli iskee itsesääli. Melkein sanon sen taas: -Minä en olisi koskaan voinyt tehdä mummille noin!

Yritän repiä myötätuntoa jostain, mutta minuakin väsyttää. Ekaluokkalaiseni on tänäänkin jaksanut niin paljon. Ei ihme, että väsyttää. Otan pikkuisen syliin ja itkemme molemmat. Me ollaan vaan väsyneitä sanon ja silitän hiuksia. Jotain aukeaa. Tuntuu kuin tässä samassa sylissä olisi monia muitakin. Pieni käsi silittää poskeani. Huomenna me jaksetaan taas. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Mikä on paras tapa käyttää kymmenen minuutin torkkuaika, ennen kun herätys soi uudelleen ja pitää nousta ylös ja mennä aamutoimiin? Jos itse on herännyt ja toinen nukkuu, yksi parhaista tavoista on minusta se, että hivuttautuu lähemmäs toista, olemaan aivan iho ihoa vasten. Ja sitten asettuu olemaan ihan hiljaa toista aistien.

Se on ihmeellisen hyvä kokemus. Toinen on lämmin, paitsi esimerkiksi jalkaterää, jos se on ollut peiton ulkopuolella, tai olkapäätä. Silloin sekä viileä että lämmin iho tuntuvat. Toisen ihon kosketus tuntuu lämpötiloina.

Ihon kosketus tuntuu myös painalluksena, erilaisena paineena omaa itseä vasten. Keho skannaa toisen sillä tavalla. Se on aina vähän tuttua ja vähän jännittävästi tuntematonta – keholla ei ole kummoinenkaan muisti painalluksen tunteesta. Pikemminkin mielessä on kuva toisesta, ja aavistus siitä, miltä hänen pitäisi siksi tuntua. Mielikuvan ja tunnun asettuminen yhteen on tutkiskelevaa aistimista.

Toisen uninen tuoksu tuntuu lähellä. Sitä ahnehtii keuhkoihinsa ja ajattelee, että siinä sekä tuntee että hengittää rakastettuaan. On sille varattu hetki tästä alkavasta päivästä.

Ja kun keskittyy hengittämiseen, huomaa, että on jo jonkin aikaa hengittänyt ihan samaan rytmiin kuin toinen siinä sylissä. Koska on asettunut olemaan hiljaa ja aistien, on asettunut toisen rytmiin, ja hengityksen rytmi kulkeutuu selän ja kylkien läpi tasaisen vakaana keinuntana omaan itseen. Synkroninen hengitys, hiljainen läheisyys.

Koska hengitys on samalla taajuudella, todennäköisesti sydämen sykekin on hakeutunut samantasoiseksi. On tilanne, joka voi olla vapaa ylimääräisistä pyrkimyksistä, mistään tekemisestä. Minusta se on samaan aikaan syvän levon tila ja havaitsemisen tila. Minä löydän itseni siinä, ja rakastettuni.

Se on erikoislaatuinen hetki päivässä, ajan ulkopuolella. Olen lykännyt muun ajan alkua yhden torkutuksen mitan. Sen verran olen luonut etuoikeutettua omaa maailmaa ulkopuolisen maailman edelle.

Se hetki on vähän kuin katsoisi taidetta aivan rauhassa, tai maistelisi lasin erityistä viiniä tai näkisi huikean auringonlaskun. Erityinen, itselle otettu hetki.

Eläköön herätyskellon torkutus-toiminto, annat meille joka-aamuisen rakastetun lepohetken.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unsplash, Markus Spiske

Tiedättehän insinöörit, nuo keksijät, jotka tekevät maailman helpommaksi keksinnöillään. Lapsiperhearkihan on sellainen insinööriaivon taivas. Minä ainakin koko ajan etsin helpoutta arkeen.  Itse olen miettinyt tarkkaan oman arkeni kohdat, jolloin hermoni eniten kiristyvät ja olen kehittänyt niihin ratkaisut. 

Jonkin aikaa vietin aamuja penkoen laatikoita, saalistaen parittomia sukkia ja päätyen etsimään tarvittavalla hihapituudella siunattua paitaa ties mistä, kunnes tajusin valmistautua viikkoon valmiiksi.  Taaperon huoneen nojatuolissa odottaa viikkoa kasa T-paitoja, pitkähihaisia, leggareita, pikkareita ja sukkia. Niistä kasoista on aamuisin helppo valita vaatteet sotkeutumatta kaikenmaailman mekkoihin ja neuleisiin, jotka eivät arkeen kuulu. 

Kärryihin istumaan kieltäytyvän taaperon laitan valitsemaan istumisen ilman turvavöitä tai turvavöillä. Valinnanvapauden edessä hän häkeltyy ja istuu polleana ilman turvavöitä kärryissään.

Arki-iltojen väsymykseen ratkaisuni on kylpyamme. Vanhempi mahtuu taaperon ja hyvältä tuoksuvien kylpysuolojen kanssa samaan kylpyyn. Siinä samalla saan itse rentoutua veden syleilyssä ja energiatasoiltaan kaakossa liitelevä taapero saa leikkiä sydämensä kyllyydestä vesileluilla.

Toinen tapa purkaa aina yhtä innokkaan taaperon energiaa on ehdottaa teekutsuja. Siinähän se ilta vierähtää taaperon tuodessa kuppi kerrallaan astiastoa esille, ja osallistuva vanhempi voi toivoa aina uutta tarjottavaa yksi ruokalaji kerrallaan.

Ainakin meidän perheemme päiväunille rauhoittuminen ei ole niin linjakasta kuin päiväkodissa, joten jos viikonloppuisin ei ole energiaa neuvotella päiväunien tärkeydestä, niin silloin teemme autoretken päiväuniaikaan. Ja kas, ongelma on ratkaistu! Sitä voi ajella vaikka Drive-in hampparipaikkaan ja tilata kahvia.

Macgyver voisi olla minusta ylpeä, tai niin on ainakin meidän perheen insinööri. Kaikkein kivoimmalta tuntui, kun perheen toinen vanhempi arvosti nojatuolin päällä olevia vaatekasoja, joista kuulemma on kiva valita yhteensopivia asukokonaisuuksia.

Terveisin, Ulla
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Mitä minulla on taskuissa ja laukun pohjalla? Kumosin yhden usein käyttämäni olkalaukun sisällön lattialle, kun etsin sieltä muistitikkua. Tikku löytyi, mutta löytyi paljon muutakin.

Muun muassa:

 

Ruotsalainen sadan kruunun seteli, vanhentunut.

Käytetty yhden matkan julkisen liikenteen lippu Berliinistä.

Talonvaltaajien pamfletti, Berliinistä.

Kalkkikivi, linnun tai sydämen muotoinen, Hiidenmaalta.

Pieni joululahjan kortti, osoitettu vanhemmiltani minulle ja rakastetulleni.

Rajanylitysdokumentti Moldovasta Transnistriaan.

Tosite autonvuokrauksesta Visbyssä viime keväällä.

Fiesta des Suds -festivaalin ohjelma kahden vuoden takaa Marseillesta.

Albaniankielinen ravintolassa näytettävä lappunen, jossa lukee ”Ilman lihaa”.

Ruokakaupan ostoskuitti Espanjasta, Costa Blancalta, 28,70 euroa.

Ruokakaupan kuitti Kreikasta, 43,60 euroa.

Ravintolan kuitti Pietarista, Petrogradskajalta.

Lufthansan tiskiltä saatu matkatavaroiden tunnistetagi.

Tiukasti kolmioiksi käärittyjä kirja- ja levykauppojen muovipusseja eri kaupungeista.

Lippu Camera Obscuraan Cadizissa.

Konfettia Tukholmasta.

Kuitti apteekista lauantailta.

 

Rakastettuni vitsailee, että minulla on useita takkimuseoita. Päällystakkien taskuissa ja vuorissa on samanlaisia asioita kuin tuossa laukussani.

Minusta se on hyvä kuvaus, takkimuseo. Kaikki nuo tavarat, lipukkeet, laput, kuitit ja asiat ovat merkityksellisiä. Siksi, että ne kuuluvat merkityksellisiin hetkiin.

Kävin apteekissa, koska rakastetullani oli nousemassa flunssa, ja juomasekoituspussit sen loiventamiseen olivat loppu. Kävin apteekissa, ja mietin hyllyn äärellä, mistä mausta hän pitääkään eniten.

Camera Obscurassa kävimme häämatkalla, vuosia sitten jo. Laukun sivutaskussa on säilynyt se englanninkielinen esite ja lippu, mutta me menimme saksankieliseen näytökseen, koska se sattui alkamaan juuri siellä ollessamme. Oli kirkkaan aurinkoinen päivä. pimeän tornihuoneen sisällä pyöreälle kuperalle levylle piirtyi valkohehkuinen kaupunki ja ihmiset, jotka kävelivät sen katuja pienennettyinä kuin sadussa.

Visbystä vuokratulla autolla menimme pohjoisimmalle hiekkarannalle Fårössä. Siellä ei ollut ketään muita kuin me, ja lintujen jälkiä tuulen pyyhkimässä hiekassa.

Ja niin edelleen. Nämä ovat jälkiä kahdesta rakastavasta. Meidän jälkiämme.

Valikoituja Arkisia tapahtumia, juhlavia hetkiä, elämää; pienten erikokoisten paperien sekamelska laukussa on yhdestä näkökulmasta roskaa, toisesta näkökulmasta dokumentteja. Ne eivät ole mitään taikaesineitä. Menneiden hetkien iloiset asiat eivät ole puristettuina niihin – mutta jollain tapaa minä arvostan niitä.

Se kaikki, mitä tapahtui samaan aikaan kuin tuo silppu ja lipukkeet muodostuivat ja siirtyivät minulle, on minulle kallisarvoista. Se on elämääni, jota olen elänyt rakastuneena ja jota elän tässä rakastuneena. Jotain siitä ulottuu hivenen esineiden maailman puolelle. Niistä tulee symbolisia. Siksi ne eivät ole roskaa minulle.

Jollain vanhalla kuitillakin on arvo siksi, että kun katson, mistä se on, muistan välittömästi jotain siitä hetkestä. Hetki on kallis, jos se on vietetty rakastettuni kanssa tai häntä ajatellen. Rakkaudella on sellainen aikajänne, jossa sekä tapahtunut että tämä hetki ja tulevakin ovat läsnä kaikki, sekoittuneina. Rakkauden aika-avaruus.

Olen tietysti romantikko. Tämä on romanttista tavaroiden ja asioiden käsittelyä. Koska olen rakastunut romantikko, olen jollain tapaa vakavissani noiden kappaleiden äärellä. Siksi laitan ne takaisin laukkuun. Se on harmitonta, ja jotenkin vain saa sydämeni lämpimäksi. Rakkaudessa on lupa hassahtaa.

Lattialle putoilevat konfetit olen luvannut kerätä pois. Siihen on varaa kaltaisellanikin: minulla on koko kourallinen niitä. Vasta kun jäljellä ovat viimeiset, siirryn säilytysmoodiin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat