Kirjoitukset avainsanalla arki

Kuva: Abbie Bernet, Unsplash

Mietin tänään silmäpusseja. Niitä oikein tummia ja matalalle roikkuvia silmäpusseja. Sekä itkeviä lapsia. Junassa, kaupassa tai keskellä kävelykatua itkeviä ja huutavia lapsia. Mietin sitä, kuinka elämä ei ole aina täydellistä ja niitä tunteita, joita se voi meissä silloin herättää.

Me kaikki tiedämme, ettei kenenkään elämä oikeasti ole some-kuvien kaltaista. Aina ei ole ihanaa, kaunista, energistä ja motivoitunutta. Me kaikki tiedämme, että varmasti jokainen on joskus, ellei useinkin, katsonut peilistä suureksi kasvaneita silmäpussejaan. Sillä sellaista se elämä on.

Meistä kaikki ei ole kokenut sitä, kun lapsi, josta on vastuussa, heittäytyy kiukunpuuskaan tai itkuun julkisella paikalla. Meistä lähes jokainen on kuitenkin ollut joskus itse se lapsi, tai vähintäänkin haaveillut aikuisena voivansa tehdä samoin itsekin. Meistä suurimmalla osalla siis ainakin tulisi olla kykyä ymmärtää, että joskus lasten huono hetki osuu siihen hetkeen, kun ollaan menossa. Sillä sellaista se elämä on.

Me ymmärrämme, mutta kuitenkin saatamme olla kauhuissamme kun se osuu omalle kohdallemme. Silmäpussit, hysteerisesti huutavat lapset tai jokin aivan muu. Haluamme häivyttää ne pois tai pyytää anteeksi. Häpeämme. Haluaisin ajatella, että se on turhaa.

Elämä ei ole täydellistä. Se on kokonaista. Rosoineen ja haasteinen. Ei meidän tarvitse sitä hävetä. Sillä sellaista se elämä on.

Kannustavin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Sean Witzke, Unsplash

Joskus on niitä huonoja päiviä. Päiviä, kun kaikki menee pieleen ja ärsyttää. Päiviä, kun väsyttää ja ruokakaan ei maistu hyvältä. Päiviä kun kuulee ja näkee sitä sun toista ikävää tai turhauttavaa. Päiviä, kun ei saa nukuttua tai syötyä tarpeeksi. Päiviä, kun on liian kiire tai ei saa mitään aikaiseksi. Päiviä, kun seinät kaatuu, mieli kaatuu, voimat kaatuu, esineet kaatuu, itse kaatuu ja kaikki kaatuu. Päiviä, kun se kaikki purkautuu kiukkuna, itkuna, turhautumisena, suruna tai kotitöiden laiminlyönteinä. Päiviä, kun ei ole millään tavalla se esimerkillisin kumppani ja sekös vasta ärsyttää ja surettaakin.

Joskus on päiviä, kun kaikki on huonosti, itse mukaan lukien. Silloin tekee mieli kävellä pois. Kaikesta. Piiloon. Tai vaan rojahtaa sohvan nurkkaan ja sulkea silmät. Leikkiä, ettei olisikaan. Itseä tai aikaa. Sitä koko päivää.

Onni on silloin kumppani, joka ei katso vain kiukkua tai turhautumista, ei hermostuneena ravailua tai kotitöiden laiminlyöntejä. Kumppani, joka rauhassa saapuu seuraan sinne sohvan nurkkaan. Painaa pään rinnalle ja vaan halaa. On olemassa ja saapuu sinne ikäväänkin päivään. Näkee ja näyttää senkin taakse.

Aina elämä ei ole niitä hyviä päiviä, onnea ja autuutta. Mutta ei se haittaa, kyllä ne huonommatkin päivät voivat olla yhteisiä.

Kiitollisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Lumi on satanut maahan ja kaikki näyttää toisenlaiselta. Musta, pimeä ja ankea ilta onkin täynnä valoa. Lumileikit ja punaiset posket. Lasten ilo tarttuu. Iltapalapöydässä tarkka selostus lumirakennelmista. Hampaiden pesun jälkeen vielä yksi korttipeli. Minun kotini täynnä läsnäoloa ja naurua. Saan taas kiinni siitä, millaista elämää haluan elää. Iltahalit ja keittiön siivous. Turvasta käsin voin ottaa nyt-hetken vastaan sellaisena, kuin se tulee. Ei tarvitse paeta someen tai siivoukseen, valitukseen tai vihaan.  

Muutto oli minulle lopulta helpotus. Oli kuin olisin antanut pois valtavan sisäisen taakan. Ensimmäiset askeleet olivat hitaat ja raskaat. Voimia kului aivan valtavasti käytännön asioihin. Askel askeleelta, asia kerrallaan ne järjestyivät. Asunto, vuokrasopimus ja muuttoilmoitus muuttivat päätöksen todeksi. Sitten oli hankittava sängyt, patjat ja ruokapöytä. Pelotti miten selviäisin. Riittäisikö rahat? Entä voimat? Pystynkö nukkumaan yksin?

Mutta pian helpotti.

Oma koti muodostui turvapaikaksi, minun alueekseni. Ensimmäisinä kuukausina olin niin onnellinen omasta kodista. Olin muuttanut aikoinaan hänen taloon, hänen reviirilleen. Ja vaikka aina puhuimme meidän talosta, meidän kodista, niin oli sanomattakin selvää, kenen talo se oli. Vihdoinkin minulla oli tilaa ottaa oma paikkani, kasvaa omaan kokooni. Teki mieli järjestää juhlat, mutta se tuntui kielletyltä. Saako erosta iloita?

Toinen iso askel oli asiasta kertominen avoimesti. Sekin oli yllättävän vaikeaa. En tiedä vieläkään mitä loppujen lopuksi pelkäsin. Minulla oli aluksi iso tarve olla piilossa, sivussa. Halusin rauhassa totutella uuteen tilanteeseen. Se tuntui huijaukselta, mutta sallin sen itselleni. Tajusin, etteivät voimani nyt riitä muuhun. Lopulta oli kuitenkin kerrottava. Tultava näkyväksi. Se olikin helppoa. Vain vallitsevan olotilan toteamista.

Kulissien kaataminen teki hyvää. Kun ei tarvinnut pitää kiinni jostain, mitä ei ollut, vapautui energiaa oikeisiin asioihin. Eron tunnustaminen ja konkretisoiminen pakotti kohtaamaan sen, miten asiat olivat. Suru sai nimen ja muodon. Musta, nimetön, kaiken ilon ja voiman nielevä aukko katosi. Sisäiset tukokset aukenivat, kun oikeille, aidoille tunteille tuli tilaa. Elämä alkoi virrata. Kaikkien meidän oli helpompi hengittää.    

Ja nyt nämä kauniit päivät täynnä touhua ja joulun odotusta. Joulukalenterit pitkin poikin liian pienessä asunnossa. Imuri keskellä lattiaa. Teen sen minkä pystyn ja ehdin. Huomaan jaksavani paremmin kuin vuosiin. Oma elämäni on vihdoin hallussani. Joulu on valmis ja me otetaan se vastaan sellaisina, kuin olemme. Se riittää. Minä riitän.

Elämä tuntuu kovin toisenlaiselta, kuin vuosi sitten. Helpommalta. Vapaammalta. Onnellisemmalta.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (10)

Vierailija

Kiitos kirjoituksestasi, itsellä vastaavanlainen tilanne tältä syksyltä ja voin samaistua noihin tunteisiin, siihen helpotukseen, kun saa olla omassa asunnossa lasten kanssa, eikä kokea jatkuvaa ahdistusta! ja näin jälkikäteen en voi kuin ihmetellä, että mistä se voima ja rohkeus viimein tuli, mutta nyt olen onnellinen, näin sen pitikin mennä! 

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos kommentista! Samaistun siihen myös. Sitä todella miettii, mistä se voima ja rohkeus silloin tuli.... Ihanaa Joulun aikaa sinulle ja lapsillesi <3

Bitter lemon

Puit juuri sanoiksi sen, mistä itse ajattelen tulevasta erosta. Kiitos, loit uskoa tuntemattomaan tulevaan. Joka tapauksessa tiedän, että se on parempi kuin nykyinen.

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos rohkaisevasta kommentista! Paljon voimaa ja rohkeutta sinulle! Joskus on vaan päätettävä ja sitten toimittava sen mukaan. Asiat muuttuu, kun itse tekee niitä muutoksia. Iso halaus <3

Vierailija

Samassa tilanteessa itsekin. Oikein odotin kun saan olla taas oma itseni ja saan rentoutua lasten kanssa, ei tarvitse miettiä mitä toinen on mieltä ihan pienistäkin asioista. Ei tartte enää ressata mitä toinen tykkää tai sanoo, ei tarvitse enää odottaa hyväksyntää ja kehua tai arvostusta, koska itse tiedän mitä osaan ja mitä en. Ei tarvitse suorittaa, saa olla sekaista tai siistiä, miten vain haluan.

Ilona K.

Hei, en ole aiemmin lukenut blogiasi mutta tämä kirjoitus osui nyt silmään. Luin myös aiemman postauksen jossa pohdit lasten surua eron keskellä. Haluaisin tuoda oman näkökulmani asiaan.

Pidän sinua erittäin rohkeana, olet tehnyt vaikean päätöksen ja uskon todella, että pitemmän päälle nimenomaan lasten parhaaksi. Itse olen elänyt vaikean lapsuuden riitaisassa kodissa, jossa oltiin yhdessä "lasten takia". (Tällaista en ole kuullut yhdenkään ammattilaisen suosittelevan.) Vielä yli 30-vuotiaana olen tästä aika-ajoin katkera, erityisesti näin joulun alla ahdistus nostaa päätään ja kaikki ne kamalat hetket ovat elävänä mielessä yhä edelleen. Olen myöhemmin ymmärtänyt, että vanhempani eivät voineet antaa parastaan meille lapsille niin myrkyllisessä ilmapiirissä. He eivät ole pahoja ihmisiä, mutta saivat paljon pahaa aikaan voimattomuudellaan ratkaista tulehtuneet välinsä.

Mieheni kanssa olemme sopineet, että jos suhde alkaa olla pelkää vihaa eikä mikään terapia auta, saamme erota. Meillä on hyvä suhde ja moinen tuntuu utopistiselta, mutta itselleni on tärkeää, ettei aihe ole meillä tabu.

Vanhempani ovat yhä yhdessä, kai heillä menee nykyään paremmin mutta silti en jättäisi lapsiani heille hoitoon. Koen etten voi luottaa heidän käytökseensä lasteni lähellä. Jos olisi erikseen mummola ja ukkila, tilanne olisi toinen.

Ihailen rohkeaa valintaasi, sinulla on oikeus olla iloinen ja helpottunut. Lapsesi ovat onnekkaita, kun ovat saaneet kaltaisesi äidin. Kaikkea hyvää elämäänne,

<3 Ilona

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos lämpimästä ja viisaasta kommentistasi. Kauniit sanasi ovat valtava lohtu juuri tänään. Alkoi itkettää jo puolivälissä, kun empatiasi ja kokemuksesi välittyi niin vahvasti <3 On tosi viisasta pitää myös eroa vaihtoehtona. Se tuo suhteeseen väljyyttä ja itsenäisyyttä. Hyvää Joulun aikaa sinulle ja perheellesi!

Onneton

Kiitos tekstistäsi! 💗
Elän itse tilanteessa, jossa olen tuon päätöksen edessä. Vuosien kamppailu parisuhteessa on vienyt voimat, itsetunnon ja lapsetkin jo kärsivät tulehtuneesta tilanteesta. Olen yrittänyt aikani painaa pääni pensaaseen, koska pelkään tuota lähestyvää muutosta. Mietin lähinnä käytännön asioista selviämistä yksin lasten kanssa ja pelkään mahdollisesti tulevaa huoltajuusriitaa.

Tuo fiilis, mitä kuvaat, on juuri sitä, mistä haaveilen. Tahdon oman kodin, tahdon palauttaa itselleni sen ilon ja rauhan. Haluaisin lasteni vihdoin näkevän minut sellaisena kuin oikeasti olen; lämmin, leikkisä ja rakastava. Kuitenkin vatsaani velloo, kun ajattelen järjestettäviä asioita, tulevia riitoja ja tukiverkon uudelleenjärjestelyä. En vielä tiedä, miten siitä selviän, mutta nyt on vaan pakko päästä pian pois. 😢

Oma äitini sairastui vakavasti ja lopulta kuoli elettyään liian pitkään sairaassa suhteessa vain meidän lasten takia. En halua toistaa hänen virhettään, vaan haluan pystyä olemaan elossa rakkaimpiani varten. ❤️

Sain kirjoituksestasi rohkeutta ja voimaa. Suuri kiitos ja ihanaa joulua perheellesi! 🎄

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos kommentistasi ❤️ Taidat elää nyt niitä pahimpia aikoja. Uskon, että pian helpottaa. Minä ainakin pelkäsin etukäteen monia asioita aivan turhaan. Asiat järjestyy, ihmisiä löytyy ja toisestakin voi löytyä uusia, rakentavia puolia. Kuulostaa siltä, että teidän tilanne ei ole enää kenellekään hyvä. Kauniisti sanottu toi olla elossa rakkaimmalle. Lapset erityisesti tarvitsee meitä nyt.

Lähetän sinulle paljon voimia, rohkeutta ja lempeyttä ❤️ Luota sydämesi ääneen. Tiedät kyllä kun on oikea aika toimia ja millä tavalla. Hyvää joulua 💚

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Olen kasvanut perheessä, jossa naiset osaavat, jaksavat ja selviävät. Mitä haastavampi tilanne, sitä suurempi on selviämisen palkinto. Äitini kestovitsi oli, miten nainen luotiin miehelle avuksi. Osa luomisjärjestystä on siis, että tarvitaan nainen, kyvykkäämpi, miehelle avuksi. Silti jos olisin voinut antaa äidilleni mitä tahansa, niin olisin antanut lepoa. 

Molemmat mummini elivät läpi sodan eri puolilla maata. Isäni oli pieni poika, kun hänen isänsä lähti pohjanmaalta sotaan. Eikä hän kovin vanha ollut, kun sodan kauhut läpi elänyt, selkänsä rikkonut paappani palasi kotiin. Maatalon raskaisiin töihin hän ei juurikaan enää kyennyt, vaan vastuu talon töistä jäi vaimolle ja pojille. Lukuisat mummin kutomat tekstiilit jälkikasvun kodeissa muistuttavat naisesta, joka oli loppuun asti itsenäinen ja aikaansaava.

Toinen mummini taas lähti pienten lastensa kanssa kaksi kertaa sotaa pakoon. Toisella kertaa iso talo ja hyvin hoidetut maat jäivät lopullisesti rajan taakse. Äitini syntyi evakkomatkalla kaukana kotoa hyvin erilaiseen Suomeen. Miten mummini mahtoikaan selvitä evakkoajasta vauva mahassa, seitsemän pienen lapsen kanssa vieraissa nurkissa? Millaista on ollut katsoa kodittomana tulevaisuuteen, vauva sylissä, koko maailman järkkyessä ympärillä.

En koskaan nähnyt mummiani ja hän onkin jäänyt yhtä etäiseksi, kuin isän puolen paappani. Mustavalkoisista kuvista olen lukuisia kertoja katsonut vakavia ihmisiä ja miettinyt, millainen katse heillä on ollut? Miltä heidän lähellään on tuntunut? Mutta kaikki, mitä tiedän on muiden elämän läpisuodattamaa. Olen toisten kertomusten varassa, joista aavistelen heidän mukanaan tullutta perintöä.   

Äitini äiti väsyi kaikkien koettelumusten keskellä ja sairasti pitkään vuoteenomana seitsemän tyttären ottaessa koko ajan yhä enemmän vastuuta. Äiti jätti jäähyväiset omalle äidilleen vain 24-vuotiaana esikoinen sylissään. Sukupolvien ketjussa jäi paikka tyhjäksi aivan liian varhain. Viime kesänä, viimeisinä päivinään hän kasvimaata tehdessämme muisteli omaa äitiään, joka narulla vaati mittaamaan kasvimaan rivit suoriksi. Viimeiseen asti hän kantoi mukanaan mallia, miten asiat tulisi tehdä, miten meillä toimitaan.

Tämä on perintö, jonka sain. Perintö, jossa ei ole varaa olla haavoittuvainen. Kyyneleet niellään ja tehdään, mitä täytyy. Mitä muutakaan silloin joskus on voinut! Olen oppinut peittämään pelkoni, kipuni ja väsymykseni. Olen kasvanyt ylivastuullisuuteen ja toisten miellyttämiseen. Osaan auttaa muita, mutta en pyytää apua. Päästän muita lähelle, mutta pidän itseni kaukana. Hyvää parisuhdematskua, eikös!?

Rättiväsynyt tyttäreni kiukuttelee ja lösähtää maahan. Nyt juuri kun olisi aika pestä hampaat ja mennä sänkyyn, niin voimat loppuvat. Joudun puremaan huuleeni, etten komenna häntä ikävään sävyyn. Tajuan, että ilmeeni ja äkäinen kehonkieleni on huomattu. Kun olen päässyt kiukusta yli iskee itsesääli. Melkein sanon sen taas: -Minä en olisi koskaan voinyt tehdä mummille noin!

Yritän repiä myötätuntoa jostain, mutta minuakin väsyttää. Ekaluokkalaiseni on tänäänkin jaksanut niin paljon. Ei ihme, että väsyttää. Otan pikkuisen syliin ja itkemme molemmat. Me ollaan vaan väsyneitä sanon ja silitän hiuksia. Jotain aukeaa. Tuntuu kuin tässä samassa sylissä olisi monia muitakin. Pieni käsi silittää poskeani. Huomenna me jaksetaan taas. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (4)

Vierailija

Kiitos koskettavasta tekstistä. Niin moni asia tuntuu tutulta. Oma vahvuus ja miten se on välillä heikkous. Äitini suvun vahvat naiset ja aina on vaan pärjättävä, vaikka ei jaksaisikaan. Oman pienen lapsen vahvuus ja kuinka opettaa hänelle että vahvuutta on myös olla hetkittäin heikko.

Eritoten tämä kohta kosketti ihan kyyneliin saakka: "Ekaluokkalaiseni on tänäänkin jaksanut niin paljon. Ei ihme, että väsyttää. Otan pikkuisen syliin ja itkemme molemmat. Me ollaan vaan väsyneitä sanon ja silitän hiuksia. Jotain aukeaa. Tuntuu kuin tässä samassa sylissä olisi monia muitakin. Pieni käsi silittää poskeani. Huomenna me jaksetaan taas."

Autoit minuakin, kiitos <3

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos sinulle ihanasta ja rohkaisevasta kommentista! Tämä juuri, mitä nostat, on sitä aivan ydintä. Kuinka opettaa haavoittuvaisuuden hyväksymistä, kun ei sitä oikein itsekään osaa. Yritän ajatella, että opettelemme sitä yhdessä ❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat