Kirjoitukset avainsanalla arki

Kuva: Jaakko Kaartinen

Rakastuneena oleminen on taivaallista aikaa. Taivaallinen aika on vähän toisenlaista kuin muu. Se vaikuttaa loppumattomalta. Joka päivä tuntuu olevan tämä päivä. Tämä juuri nyt tässä.

Tämän viikon trooppisen helteiset päivät ja lämpimät yöt ovat minulle lomaa. Minä olen lomalla ja rakastetullani on töitä tällä viikolla.

Mitä tehdä, kun on yksin lomalla? Minusta tuntui hyvältä ajatukselta olla pari päivää mahdollisimman rennosti. Loma tekee hyvää, koska se antaa hengähdystauon työn vaativuudesta ja luovuudelle tekee hyvää se, että antaa työajatusten kierrellä muissa maisemissa hetken.

Mutta kun nyt olen nämä pari päivää viettänyt tekemällä mahdollisimman vähän – leffoja katsellen, uutisia ja artikkeleja lukien – ne ovat tuntuneet lipsuvan käsistä suorastaan. En ole aivan varma oikeastaan sittenkään, onko tämä hyvä tapa lomailla. Tai käyttää aikaa ylipäätään.

Tällainen nopeiden, tekemisistä tyhjien päivien kokemus on kuitenkin ollut hyvä. Se on havahduttaa muistamaan, miten arvokasta aika on. Taivaallinen aika etenkin on korvaamattoman kallista.

Rakkaudessa joka päivä on nyt. Minulle tämä on rakkauden aikaa ja nämä rakkauden päiviä. Mitä nopeammin ne kuluvat, sitä huonompi. Haluisin tietenkin, että nämä kestäisivät paljon pidempään.

Silloin kun olen rakastettuni kanssa, aika hidastuu. Se varmaan johtuu siitä, että hänessä on niin paljon, että sen seuraaminen luo enemmän kaikkea koettavaa yhteen hetkeen. Hän venyttää aikaa minulle. Ajan kulku hidastuu. Kun käännyn häntä kohti, kellot lyövät hitaammin.

Nämä hellekesän päivät ovat miellyttäviä kokea täällä pohjoisessa. Päivä menee valon nopeudella, läpi huoneiston kiertävän valon nopeudella. Se on kyllä kiehtovaa.

Mutta enemmän minua miellyttävät rakkauden arkiset päivät. Se taivaallinen aika, joka rakentuu jokapäiväisestä elämästä yhdessä.

Ensi viikolla meillä on taas yhteistä lomaa. Silloin lomapäivistäkin tulee rakkauden arkipäiviä. Taivaallisia, vaikka ei tehtäisi juuri mitään erityistä. Parasta, yksinkertaisesti, on olla yhdessä.

Toivottavasti helteet jatkuvat ensi viikollakin. Haluan nähdä, miltä hellepäivän aurinko näyttää hidastettuna. Miltä se näyttää, kun katselen sitä rakastettuni hiusten lomitse. Kun aika melkein pysähtyy hänen lähelleen.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Muutaman päivän sisään olen käynyt pari keskustelua eri ihmisten kanssa siitä, millaisin pienin teoin rakkautta saa vaalittua; pidettyä mielessä kaiken työn, puuhan ja oman elämän keskiössä. Rakastaminenhan on tietoisten tekojen tekemistä ja tietoista edellytysten luomista sille selittämättömälle, mysteeriselle, elämää suuremmalle tunteiden sekoitukselle, jota rakkaus on.

Tänään puhelin aiheesta tyttäreni kanssa pizzaa jakaessamme; erilaisten merkitsevien asioiden pitämisestä esillä, sellaisten, jotka ohjaavat mieltä onnellisuuden suuntaan, rakkauden suuntaan. Miten ne ovat oikeastaan erityisen tärkeitä silloin, kun koetetaan liikkua onnesta syvempään onneen. Viisas tyttäreni sanoi, että suomalaisessa ilmapiirissä näkyy kyllä vieläkin se, että vähään tyytymistä pidetään jonkinlaisena hyveenä. Nuoretkaan eivät ole siitä vapaita.

No, rakkaus ei voi kukoistaa, jos se joutuu toteutumaan tyytymisen ilmapiirissä. Joten tietoisia tekoja tarvitaan, jos rakkautta pitää arvossa.

Minulle haastavinta on sovittaa rakkauden tila työn viemään aikaan. Suurin osa työstä tapahtuu tietokoneella, joka kulkee mukana ja aukeaa toimistolla, kotona, puiston penkillä, kahvilassa, metrossakin joskus ja asiakkaiden neuvotteluhuoneissa.

Olen keksinyt, että näissä ympäristöissä kaikkein keskeisin paikka, johon tuoda rakastettuni, on tietokoneen ruutu. Niinpä hän hymyilee minulle siinä vähän salaperäisenä ja älyttömän hyvännäköisenä, mustavalkoisessa kuvassa, jonka olen ottanut amsterdamilaisessa baarissa.

Minä katselen häntä ja hän katselee minuun aina kun avaan koneeni, ja aina kun kytken esitystilan, hän tervehtii minua valkokankailta ja kuvaruuduilta kaikkialla, minne menen. Hän ei koskaan ole kaukana, ja minun ajatukseni ovat aina hänen lähellään.

Kun avaan kansioita ja tiedostoja, kytken Skypen päälle, kirjoitan työsähköpostin tai rakennan exceliä, hän on kaiken tapahtumisen taustalla, aivan niin kuin hän on elämässänikin jatkuvana läsnäolona ja yhteenkuulumisen tunteena.

Minä olen tämä mies, joka rakastaa häntä, ja sellaisena minä teen myös työni.

Ihmettelen, kuinka harva on keksinyt samaa tapaa pitää rakastettunsa ja rakkautensa silmiensä edessä. Rakkaus on väkevää, luulisi, että se näkyisi paljon useampien näyttökuvissa. Puhelimissa, jotka ovat toinen jatkuvasti tuijotettu laite, kuvia rakastetuista on paljon useammin. (Mikä kuva sinulla muuten on puhelimessasi? Jos se ei ole kuva hänestä, jota rakastat, miksi ei?)

Tietoinen teko on se, että laittaa rakastetusta kuvan näkyviin sinne, minne jatkuvasti katselee. Palkinnoksi saa sen jatkuvan tiedostamattoman siirtymän hänen luokseen, ja siihen hetkeen, josta kuva on. Minä muistan, miten katsoimme liidulla kirjoitetusta ruokalistasta, mitä söisimme. Ympärillä oli eloisaa puheensorinaa. Hän oli minusta niin kaunis siinä vastapäätä istuessaan, että otin hänestä sarjan kuvia. Kuvasin ne mustavalkoisina, että saisin tallennettua sen baarin tumman hämärän ja ylävalot, ja hänen vaaleat piirteensä ja hiuksensa pehmeässä valossa, joka niihin osui.

Hänen silmänsä tuikkivat minulle. Takana ja ympärillä aukeaa terävyysalueen ulkopuolella tila, joka on tämä tila, jossa me koko ajan olemme, meidän mahdollisuuksiemme tila, elämä, jota me elämme. Rakkaus tapahtuu täällä.

 

Terveisin, J

Kommentit (1)

Vierailija

Näin kaunis se on tekstinäkin tämä puhe elämän tärkeimmästä asiasta. Kun ajatus on selvä ja tulee syvältä omasta kokemuksesta ovat sanatkin selvät. Kiitos Jaakko!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pablo Heimplatz, Unsplash

"Meidän suhde alkaa tuntua liian arkiselta."

Lause, jonka moni on varmasti kuullut tai ajatellut jossain kohtaa suhdetta. Arki ja tavallisuus on saapunut suhteeseen. Alun huuma tuntuu jääneen taa ja sitä kaipaisi takaisin. Mitä silloin tehdä?

Täysin ei alun huumaa voi saada takaisin. Ette ole toisillenne enää samalla tavalla vieraita ja uusia. Ensisuudelmaa ei koeta kuin kerran ja jokin kutkutus katoaa, kun tietää että toisen kanssa voi ja saa olla.

Jollain tavalla se kaikki alun kimmellys on kuitenkin olemassa yhä. Koskaan emme tunne toista täysin vaan aina voi oppia toisesta uutta. Toinen on myös yhä juuri niin uskomattoman upea löytö kuin alussakin. Suudelmista puolestaan voi tehdä merkityksellisiä myös muulloinkin kuin ensimmäisellä kerralla ja jotain hienoa on siinäkin, että toinen valitsee olla kanssasi joka päivä uudestaan. Mutta miten tämän kaiken muistaisi? Miten saisi nähtyä turhan arkisuuden taa?

Jollain tavalla se kaikki alun kimmellys on kuitenkin olemassa yhä.

Keksin aikoinaan minä-päivien ohelle ajatuksen me-päivistä. Säännöllisistä päivistä, jotka varaamme kumppanini kanssa vain meille. Päiviä, jolloin ei saa tehdä kotitöitä, keskustella vastuista tai miettiä velvollisuuksia. Hetkiä treffeille ja erityiselle ajalle. Päiviä joiden sisällön voi sopia yhdessä tai vuorotellen. Me olemme päätyneet vuorottelemaan. Siihen, että joka toinen kerta minä mietin mitä tahtoisin kumppanini kanssa tehdä ja joka toinen kerta päätöksen tekee hän. Näin myös voimme oppia toisistamme uutta. Yllättyä, kun toinen valitseekin puuhan ja kohteen, jota emme olisi koskaan osanneet odottaa. Päästä jälleen uuden äärelle, sillä yhdessä nautiskelu ja seikkailu voi tuoda kaivatun mausteen takaisin arjen keskelle.

Mikäli päädytte kokeilemaan me-päiviä (tai minä-päiviä) niin olisi mukava kuulla mitä pidätte ja mitä päädyitte puhaamaan. Kerron itsekin miten meillä kokeilu etenee.

Tutkailevin terveisin, Mio

P.s. Mikäli me-päivien ojelle kaipaa suurempaakin twistiä niin voi kokeilla esimerkiksi ikävä-viikkoa, jolloin toista ei nähdä eikä olla yhteykssissä. Antaa tilaa onnelliselle ikävälle.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Tein tällä viikolla mielenkiintoisen kokeen parisuhteessa. Seurauksena oli miellyttävä kokemus. Suosittelen kaikille saman kokeilemista.

Olimme järjestäneet vappuhulinoita niin kovasti, että olimme vielä seuraavanakin päivänä raukeita. Molemmille tuli illansuussa mieleen ehdottaa, että menisimme iltakävelylle.

On muuten hyvä asia sinällään käydä iltakävelyllä. Käveleminen saa veren kiertämään päässä. Ajatukset kulkevat. Syntyy polveilevaa keskustelua.

Menimmekin. Asumme lintuparatiisin äärellä, tiet ja polut polveilevat tiheikköisen metsän ja puistoaukioiden kautta rantaan. Kuljimme niitä ja kaikkialta meitä ympäröi kevätviserrys ja vihellykset kuin viidakossa.

Kuljimme käsikkäin. Koska minua väsytti, suljin silmät muutaman askelen ajaksi. Sitten päätinkin pitää ne kiinni pidempään. Tuntui yhtäkkiä jännittävältä ja toisaalta lohdulliselta antautua kuljetettavaksi.

Sanoin ääneen, että nyt kuljenkin silmät kiinni.

”Älä kävelytä minua päin puuta.”

Hän sanoi, että olen höpsö ja että rakastaa minua.

Otin paremmin kiinni hänen käsivarrestaan sisäkautta, sellaisen käsikynkässä kulkemisen otteen. Sitten me kävelimme hiekkaista polkua joitain satoja metrejä.

Oli hyvin mielenkiintoista, mitä aistin silmät kiinni. Äänet nousivat etualalle, ja meidän liikkumisemme suhteessa niihin. Äänimaisema oli tavallista kolmiulotteisemman tuntuinen. Kivemmalta silti tuntui aistia luottamuksen tunnetta ja turvallisuuden tunnetta suhteessa rakastettuuni, joka minua kuljetti siinä soivassa maisemassa.

Oli helppoa kävellä silmät kiinni. Ajattelin, että hän on minun rakkaani, ja siksi voin kulkea huoletta. Jos eteen tulisi kuoppa tai soraa tai mitä vain, hän kertoisi ja ohjaisi minua. Minun ei edes tarvitsisi pyytää sellaista apua. Olin hänen kanssaan.

Hänellä on mukava käsi, ja hän piti minusta kiinni suojelevammin ja johdattavaisemmin kuin silloin, kun kävelemme muuten vain käsikkäin. Minusta tuntui, että hän otti vastuun minusta, hymyillen. Tunsin hänen kävelynsä rytmin tiiviimmin, koska ote kytki meidät yhteen. Kuljin hänen tahtiaan, antauduin siihen, ja se tuntui hyvältä.

Ajattelin, että jos tämä on sisäinen kuva minun perusturvallisuudestani hänen suhteensa, minulla on kaikki onnellisesti.

”Jos pidät silmiä kiinni vielä, et näe noita valkovuokkoja vasemmalla”, hän sanoi lopulta. Halusin nähdä valkovuokot, joten avasin silmäni. Sorsa tallusteli niiden lomassa pientä lampea kohti. Katselimme sen menoa yhdessä, lystikästä.

Pellolla näimme kauriitakin. Puhuimme niitä näitä, työpäivien asioita ja tuttujen kuulumisia. Rantakalliolla seisoessa tuli hiukan vilu. Sovittiin, että lähiaikoina mennään valoisalla katsomaan taas kanahaukan pesää yhden metsäsaarekkeen sydämessä. Lopuksi ostimme jäätelöt.

Se oli viikon ihan parasta arkea.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat