Kirjoitukset avainsanalla vuorovaikutus

Kuva: Jake Hills, Unsplash

Spotify pyöräytti korviini Julia Raution kappaleen Sun ois pitäny taistella must. Kappaleen sanoituksessa kertoja toteaa exälleen muun muassa, että tämän olisi pitänyt taistella hänestä, tarttua kiinni tiukemmin. Että tämä päästi hänet lähtemään liian helposti. Kertoja kuvaa kuinka jäi makaamaan rappukäytävään, jotta toinen olisi lähtenyt perään. Niin ei kuitenkaan käynyt ja nyt kertoja katuu lähtöään ja kaipaa entistä kumppaniaan.

Minulle ei ole luontevaa juosta toisen perään. Taistelen kyllä suhteen puolesta ja teen aina kaikkeni sen eteen, en kuitenkaan yksin vasten toisen tahtoa. Jos kumppanini ilmaisee haluavansa päättää suhteen, miettineensä sen tarkkaan ja olevansa siitä täysin varma, niin minä en jää juoksemaan perään tai pyytämään muuta. Tahdon suhteen, jossa kumpikin tahtoo olla ja, jonka eteen kumpikin on valmis tekemään töitä. Se ei tarkoita, etten välittäisi toisesta. Se ei tarkoita, etten välittäisi suhteesta. Se ei tarkoita, että tahtoisin eroa tai, että ero olisi minulle edes helppoa. Se on vain minä hyväksymässä kohtaloni tilanteessa, jossa ei muuta vaihtoehtoa anneta, tilanteessa, jossa en tahdo pitkittää tuskaa, jonka kerrotaan olevan vääjäämättömästi edessä.

Ymmärrän toki, ettei erosta aina puhuta vain tilanteissa, kun se on täysin loppuun mietittyä. Tiedän, ettei eroa julisteta ja paikalta rynnätä vain niissä tilanteissa, kun mitään muuta mahdollisuutta ei nähdä. Huusin aikoinaan itsekin lapsena riitojen jälkeen äidilleni "Tuu tänne! Tuu tänne! Tuu tänne!" vain käskeäkseni "Mee pois! Mee pois! Mee pois!" heti hänet nähdessäni. Kerroin kerran riitatilanteen ollessa jo kaukana äidilleni, että tahdoin hänen tulevan käskyistäni huolimatta. Nähdä, että hän tulee joka tapauksessa. Tuntea, että hän rakastaa niin kovasti. Yli kiukkuni ja huutonikin. Ymmärrän, että joskus tahtoo tuntea, että joku rakastaa niin kovasti. En kuitenkaan kykene suhtautumaan täysin samoin, kun kyseessä on oma rakkaussuhteeni. En tahdo enää itse varmistaa rakkautta niin. Enkä osaa odottaa sitä toiselta. Tahdon voida luottaa kumppanini sanaan. Kunnioittaa hänen tahtoaan. En uskalla tai tahdo leikkiä eron kokoisella sanalla.

Tiedän, että on suhteita, joissa monet riidat päättyvät eron julistukseen. Suhteita, joissa juostaan perässä rappukäytävään. Suhteita, joissa koitetaan paeta, jotta toinen pitäisi kiinni. Ihmisiä, joille se on luonteva ja sopiva tapa olla, enkä tahdo heidän tapaansa tuomita. En kuitenkaan itse osaisi elää niin. Tahdon viimeiseen asti ilmaista omat toiveeni, kysyä onko toinen varma ja, etteikä jotain muuta mahdollisuutta ole. Mutten osaisi juosta perään, jos senkin jälkeen toinen lähtisi juoksemaan tai jos mitään ei olisi ehditty sitä ennen sanoa. Tahtoisin uskoa hänen sanoihinsa sekä tekoihinsa ja antaa siis tilaa tai astua syrjään.

Ymmärrän, että joillekin on tärkeää tuntea, että toinen pitää kiinni ja rakastaa. Tiedän, että joillekin lähteminen on hyvä tapa sellaista selvittää. Tahdon kuitenkin myös muistuttaa, etteivät kaikki osaa juosta rappukäytävään takaisin hakemaan. Painottaa, ettei sekään kerro aina taistelutahdon tai rakkauden puutteesta vaan voi myös olla osoitus luottamuksesta sekä kunnioituksesta. Kannustaa, että ennen kuin jää sinne katumaan pysähtyy miettimään, voisiko olla itsekin valmis kääntymään. Miettimään voisiko silloin olla muitakin tapoja varmistaa rakkauttaan.

Kunnioittavin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Tarja Kinnunen

Kyyninen lausahdus nuoruudesta poikaystävän suusta kuultuna on pyörinyt mielessäni viime päivinä:  -Siksihän parisuhteessa ollaan, että on joku jota syyttää. Muistan vieläkin, miten ahdistavalta se kuulosti. Nyt mietin olisiko siihen kannattanut suhtautua realistisena huomiona. Omassa perheessäni tutkijakoulutuksen saaneelle isälleni usein naureskeltiin, joskin hyväntahtoisesti, hänen perusteellisuudelleen ja hitaudelleen. Havaintoni mukaan näin tapahtui myös muissakin tuttavaperheissä. Lapsuudesta muistan miesten suhtautuneen rooliinsa rennon humoristisesti. Toisenlaisiakin nyansseja kuvioissa todennäköisesti oli.

Nykyään näen miten vahingollisia tällaiset roolitukset ovat. Isän rooli ei liene kovin houkutteleva miehelle, joka on kasvanut perheessä, jossa isä on syyllinen. Elämä on tuonut eteeni myös tilanteita, joissa perheen äiti kantaa syyllisyyden taakkaa. Ja suree ja kärsii. Kukapa haluaisi toimia perheen roskiksena oli se sitten verhottuna miten humoristiseen sävyyn tahansa.

On tärkeätä erottaa perheen roskiksena toimiminen siitä, että kuulee ja näkee toisen tunteet. Esimerkiksi lapsen paha olo ja negatiiviset tunteet täytyy ottaa vastaan, mutta roskiksena oleminen ei ole sitä. Kyllä lapsenkin täytyy oppia kunnioittamaan toisia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Itselleni tämä on ollut tärkeä oivallus. Saan ja minun pitää vaatia kunnioitusta myös äitinä. Tunteiden käsittely ei ole toisen hyväksi käyttämistä, eikä syyllisyyden vierittämistä toisen niskaan omasta olostaan. Sillä siitähän siinä on kyse.

Pitkässä suhteessa roolit lukittautuu helposti. Toinen syyttää ja toinen syyllistyy. Kumpikaan rooli ei liene kovin palkitseva, vaan johtaa puolustautumiseen. Syyttäjä pelkää ehkä enemmän ja siksi suojautuu syyttämällä. Syyllinen taas joutuu asetelmaan, jossa on vaikea toimia muuten, kuin puolustautumalla. Negatiivinen vuorovaikutuskehä on valmis ja syvenee kerta kerralta. Huomio on siirtynyt asiasta ihmiseen. Ei puhuta miten ja miksi, vaan kuka ja kenen syy. Asetelma on vahingollinen ja ratkaisemattomana tuhoava.

Mieleeni piirtyy kuva kahdesta ihmisestä jumittuneena vastakkain, pääsemättä eteenpäin. He ovat niin sotkeutuneita toisiinsa ja negatiivisten tunteiden verkkoon, että näkökulma jää kapeaksi. Itseään toistavaksi samaksi sotkuksi. Alun rakastava symbioosi on muuttunut vihan kahlitsevaksi vankilaksi. Se syntyy jos ei ole rohkeutta, luottamusta ja tilaa kasvaa. Pelko ohjaa toimintaa ja alkukantaiset vaistot suojautumisen tarpeesta on herätetty. Tässä kohtaa ei järjellä ole sijaa, eikä etuotsalohkon toiminnanohjauksella aikaa.

Monet meistä keikkuvat elämässä pelon ja luottamuksen välillä. Kun on tarpeeksi monta kertaa saanut turpaansa, niin ei ole ihme, että pelko valtaa alaa. Pelon ohjaamina myös suojamekanismimme ovat aktiivisia ja johtavat meitä väärään suuntaan, vääriin valintoihin. Pelot on uskallettava kohdata, jotta saa katkaistua vallan niiltä. Luottamus täytyy valita, uudestaan ja uudestaan. Haluanko uskoa hyvään? Luotanko, että toinen vierelläni yrittää parhaansa?

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Hyvää pohdintaa. Tuota syyllinen- kuviota mietin itse aikoinaan vanhempien kuoleman jälkeen, äiti oli ollut meidän perheen räyhäävä juoppo ja siis syyllinen. Vasta joitakin vuosia vanhempien kuoleman jälkeen tajusin, miten isä oli pitänyt äitiä ja minua avuttomina ja osaamattomina, ollut se läheisriippuvainen joka ei nähnyt omassa toiminnassaan vikaa, olihan meillä täydellinen sylkykuppi perheessä. Isähän oli se hyvä ihminen - ja kadotti itsensä toisen rinnalla kokonaan..

Kun osaisi aina nähdä oman osuutensa, tarkastella kuviosta lähinnä sitä eikä toisen osuutta. Koska niille toisten valinnoille ei kuitenkaan mitään voi, ainoastaan omilleen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Olen tässä mietiskellyt sidosta, joka minun ja rakastettuni välillä on, ja sen merkitystä siihen, kuka minä oikeastaan identiteetiltäni olen. Vaikutus on hyvin suuri. Tämä rakkaus on rakentanut minusta ihmisen, joka elää näin ja jonka persoona ilmenee tällä tavoin.

Minusta erityisesti tuo rakentumisen ajatus on antoisa. Rakkaus ja parisuhde rakentavat tilaa, jossa parisuhteen osapuolet elävät. Millaiset ihmiset ja millainen rakkaus, sellainen tila.

Rakkaus on niin väkevää, että se luo uutta ja muuttaa ihmistä. Minun rakastettunikin on väkevä, ja hän ja rakkaus itsessään vaikuttavat minussa.

Sielun veljien ihanassa kappaleessa lauletaan talon rakentamisesta sydämeen. Kielikuva on muodostunut minulle tärkeäksi. Se kuvastaa juuri tuota tilallisuutta, ulottuvuuksia, joissa rakastetaan ja persoonana toteudutaan, ja toisekseen rakentumisen dynamiikkaa, jossa sinä ja minä rakennamme, toimimme ja teemme tekijöinä. Rakkaus ei ole sattumanvaraista ajautumista, vaan aktiivista, tekemistä.

Joten me teemme tätä rakkautta, ja kuljemme näissä rakkauden huoneissa ja kerroksissa, katsellen ulos maisemiin, joita meiltä näkyy. Ja talo elää, ja kasvaa, aukeaa uusin tavoin ja tiloin rakkauden prosessissa, rakastaessa.

Se, mitä teen, on sitä, mitä olen. Se, mitkä mahdollisuudet minussa saavat toteutumisen alaa, pääsevät esille ja kasvamaan. Ja rakastettuni houkuttelee minusta esiin uusia mahdollisuuksia ja avaa uusia näköaloja.

Bottom line: ilman rakastettuni en olisi se, kuka olen nyt. Se on tärkeä havainto. Se saa oivaltamaan syvällisesti sen, miten merkityksellinen rakkaus on ihmiselle. Se on nykyisyyden ehto, ja minun itsenäni toteutumisen ehto elämässä, jota elän.

Meidän kulttuurissamme ja ajassamme korostetaan yksilöllisyyden näkökulmaa. Rakkauden läpi tarkasteltuna voisi sitten ehkä sanoa, että yksilöllisyys on pitkälti vuorovaikutuksessa muodostettua, rakkaussuhteessa muotoutunutta.

Minä, minä, minä: rakastava, rakastettu, rakkaudessa.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Yksi seikoista, jotka yhdistävät minua ja rakastettuani, on syvä kiintymys sanoihin, tekstiin, kielelliseen ja kirjalliseen ilmaisuun. Se on oikeastaan yksi niistä asioista, jotka vetivät meidät yhteen, ja kielen taioin me olemme toisemme toisiimme punoneet.

Juuri tänä iltana olimme katsomassa Juha Hurmeen Lemminkäinen-näytelmää kaupungilla. Hurmeen kyky kirjoittaa on niin mahtava! Nautimme ja nauroimme makeasti. Välillä katselin rakastettuani vieressäni, koska hän oli niin hirmuisen kauniina siinä. Sitten ajattelin, miten valtavan onnelliseksi minut on tehnyt se, että saan jakaa hänen kaltaisensa ihmisen kanssa kaikki tällaiset tekstit.

Näytelmässä sanottiin, että kieli on tavallaan meidän ulkopuolellamme, ja toisaalta meidän sisällämme. Kielen kautta ajatuksia koetetaan muotoilla ja toiselle välittää. Ne tulevat meihin sanoissa ja sanomisen tavassa.

Että jakaa toisen kanssa ilon sanojen mahdollisuudesta ja täysosumista, on nautinnon jakamista. Me kahdestaan paikallistamme maailmaa ja sen loputonta komiikkaa ja vakavuutta aika paljon sanojen kautta. Tekstinsirpaleiden, ajatuksen mittaisten tekstien, säkeiden, iskusanojen, riimin sointujen ja vanhojen mainosten nostalgisten sloganien kautta. Osoittelemalla ja jakamalla niitä toisillemme, jakamalla sanat maailmassa me jaamme keskenämme maailmaa.

Minulle on myös nautinto saada seurata sitä, miten hauskasti, kirkkaasti ja oivaltavasti rakastettuni käyttää kieltä. Miten tarkasti hän kykenee käyttämään sanoja.

Hänen sanojensa kautta minä seuraan hänen ajatuksiaan, niitä pitkin yritän hänen sisäiseen maailmaansa. Kun hän puhuu tai kirjoittaa minulle, toinen kokonainen havainnon ja mielteiden maailma on minulle esillä.

Jotta voi nauraa samalle asialle, se pitää ensin jakaa. Tai että voi innostua samasta ideasta, se pitää yhdessä puhua selväksi. Että hän puhuu minulle, jakaa minun kanssani ja tekee minun kanssani selväksi, tekee minusta hänen omansa.

Minulla itselläni on niin paljon kerrottavaa hänelle. On niin paljon sanottavaa, ja koko ajan sitä tulee lisää. Elämä on niin monipuolinen ja innostava ja värikäs, ja minä tunnen sisälläni niin runsain mitoin, että voisin puhua ja tekstata ja muotoilla lauseita hänelle lähes lakkaamatta. Tasapaino löytyy siitä, että pidän kuitenkin hänen sanoistaan vielä enemmän kuin omistani. Voisin kuunnella häntä paljon pidempään kuin puhua itse.

Niin sanat soljuvat. Yhteisen innostuksen, innoituksen, syvän vakavuuden, hupsuuden, erotiikan virityksen sanat. Onneksi, onneksi meillä on kieli.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat