Kirjoitukset avainsanalla vuorovaikutus

Rakkauden tunnustaminen voi luoda ympärilleen myös lisää rakkautta. Kerta toisensa jälkeen. Kuva: Brigitte Thom, Unsplash

Joskus sanotaan, että rakkaus kuluu tunnustamalla. Saatoinpa aikanaan ajatella niin itsekin. Että se menettää merkityksensä, kun sen tarpeeksi monta kertaa kertoo. Kuitenkin nykyään ajattelen hyvin toisin. Tunnustamalla rakkautta voimme synnyttää sitä entisestään.

Näin aikoinaan humoristisen kuvan, jossa iäkäs pariskunta istuu vierekkäin sohvalla. Yksi kysyy toiselta miksei tämä enää koskaan kerro rakastavansa häntä. Vastauksesi hälle todetaan, että onhan se kerrottu jo kerran ja kuulevansa kyllä jos asia muuttuu. Tavallaan siinä on jotain todella kauniistakin. Sitoutumista. Päätös pysyä yhdessä. Kuitenkin samaan aikaan siinä puuttuu jotain, jota omaan elämääni kaipaan. Toistuva rakkauden kertominen.

Kaipuu toistaa rakkauttaan ei tarkoita tai kumpua epäluottamuksesta tai pelosta. Ainakaan sen ei tarvitse. Se voi kummuta rakkaudesta. Ylitsepursuavasta sellaisesta. Toistuvista hetkistä, joissa näkee miksi toiseen rakastui. Kauniiden piirteiden ja ihastuttavien ominaisuuksien vyöryistä ja onnen tunteista. Se voi kummuta halusta kertoa sen mitä tuntee. Kerta toisensa jälkeen. Sillä sen tuntee ja muistaa. Kerta toisensa jälkeen.

En halua sanoa, että rakkaus, jota harvemmin tunnustetaan olisi yhtään sen heikompaa. Olemme erilaisia ja niin ovat tapamme elää ja tunnustaa rakkauttakin. Jollekin riittää muutamat tunnustukset. Joillekin se syntyy teoista ja toisille aivan muin tavoin. On myös erilaisia hetkiä ja vaiheta. Kausia tunnustaa ja ilmaista. Rakkaus voi kuitenkin olla läsnä. Rakkaus ja sen alinomainen olemassaolo sekä näyttäminen.

Rakkaus ei mielestäni kulu käyttämällä tai kertomalla. Sen merkityksen ei tarvitse vähentyä vaan siitä voi tulla itseään ruokkiva lausunto. Sanat, jotka tuovat ympärilleen yhä enemmän rakkautta. Sanat, jotka on ihanaa sanoa ja kuulla kerta toisensa jälkeen.

Rakkaus. Se ei kulu käyttämällä. Niinpä tahdon sinun tietävän; rakastan sinua, tänäänkin.

Rakastavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Tanssitunneillani olemme tänä syksynä useampaan kertaan keskustelleet siitä, mitä keho tietää ja miten se tahtoo liikkua ilman että sitä tietoisesti ohjailee tai kontrolloi. Kun keskittyy havainnoimaan omaa kehoaan tarkasti, havaitsee, että sillä on jokin suunta ja aika paljon itsenäisen oloista tehtävää kaiken aikaa. Se haluaa ojentautua, kääntyä selältä kyljelleen, vetää kädet syliin, vaihtaa jalkojen asentoa, nousta istumaan, kallistua, vaihtaa paikkaa ja liikuskella. Kaikesta siitä peräkkäisestä ja päällekkäisestä tulee yhdenlainen liikesarja, yhdenlainen vapaa tanssi.

Keholliset impulssit ovat itse asiassa läsnä kaiken aikaa, ja suurempi osa kaikesta meidän tavallisestakin tekemisestämme koostuu liikkeistä ja liikkumisen tavoista, jotka keho toimittaa menemään oman makunsa mukaan. Meidän tietoinen mielemme kohdentuu yleisempiin päämääriin, vaikka menemiseen kotoa kauppaan. Kauppa on päämäärä, kulku sinne puolestaan tapahtuu kehon mieleltä liiemmin kyselemättä.

Sitten on sellaisia elämän alueita, joissa nykytanssin tapaan keho lähinnä suuntautuu ja toimii, ja mieli seuraa ihmetellen ja havaintoja tehden mukana. Rakastaminen on näistä ilmeinen esimerkki.

Joskus minusta on tuntunut tärkeältä vakuuttaa itselleni, että minä rakastan tietoisesti ja syvästi tiedostaen – että tajuan, miten rakastan ja rakastan, koska tajuan jotain erityistä sen syistä. Olen halunnut ymmärtää, mitä rakastan ja miten rakastan, millaisia syitä minulla on ja millaisia perusteita.

Luulen, että olen aikanaan pelännyt kehoani. Siksi on tuntunut paremmalta, eli turvallisemmalta, koettaa rakastaa hallitun analyyttisesti.

Se ei tietenkään ole toiminut. Tuloksena on ollut joko se, että olen väistänyt liian vaarallisen tuntuista rakastamista tai sitten olen etäännyttänyt sen nitistyksiin järkeilemällä.

Nyt olen nämä vuodet tässä rakkaussuhteessani tuon juuri puuhistaan kotiin tulleen Wonderwomanin kanssa rakastanut keho edellä. Luulen, että aikuistuin viimein niin, että saatoin heittää liiat pelot pois. Koetan antaa jokaisena päivänä kehoni suuntautua ja liikkua niin kuin se rakastaa. Näin siis viimein rakastan kehollani, ja mielelläni.

Sen tarkkailu tuottaa monenlaisia viehättäviä hetkiä. Esimerkiksi juuri se, kun yöllä huomaan kääntyneeni tiukasti halaamaan rakastettuani unen keskellä. Keho on hakeutunut lähelle, vaikka mieli oli unien poukamissa. Sen havaitseminen, ja mietiskeleminen siinä toista vasten painautuneena, ennen kuin uudestaan nukahtaa, on aika ihanaa. Voin katsella itseäni kuin ulkopuolelta hetken, ja näen, miten rakastava minä olen; miten rakkaus on minussa, ja miten se liikuttaa minun kehoani ja minua kokoaan.

Tulee mieleeni, kun joskus kirjoitin, että olen rakkauden taivaankappale, joka sinkoutuu kiertoradalla suuren tulisen tähden ympärillä sen vastustamattomassa vetovoimakentässä. Se tähti on hän, ja kappale on minun kehoni ja minun mieleni asuu sillä taivaankappaleella.

Nytkin kehoni tahtoo mennä olemaan rakastetun liepeillä tuolla ja halaamaan vähän. En vastustele. Menen. Onni.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Sini Saavalainen

Raskauteni on nyt suunnilleen puolivälissä. Alun jännitys, innostus ja keskenmenon pelko on vaihtunut vähitellen sen miettimiseen, millainen äiti minusta tulisi. Sosiaalisen median äitiryhmissä on kannustusta ja tsemppausta tupakasta vieroittumiseen ja suositellun raskausruokavalion noudattamiseen. Itse olen nyt raskauden myötä havahtunut älypuhelimen käytön määrään.

Turun Yliopiston ja Kalifornian Irvinian yhteistutkimuksessa saatiin juuri selville, että vanhemman ja lapsen välinen katkeamaton vuorovaikutus parantaa lapsen tunteiden säätelyä. Tätä häiritsee tutkimuksen mukaan esimerkiksi vanhemman liika älypuhelimen käyttö, kiire ja stressi.

Omassa arjessani olen huomannut kaivavani älypuhelimen joskus esiin jopa silloin, kun haluaisin viettää aikaa mieheni kanssa. Viime kuukausina olenkin alkanut opetella tapoja, joilla saan rajattua omaa älypuhelimen käyttöäni. Ensimmäisenä taitona opettelin mykistämään pikaviestiohjelmien ryhmiä. Toisena taitona olen opetellut tietoisesti keskittymistä asioihin, joita pidän tärkeinä ja välttämään jatkuvaa rutiininomaista kännykän tarkistamista. Kun elämässä tapahtuu tärkeitä asioita muussa sosiaalisessa ympäristössä, yritän opetella silloin kännykän pitämistä laukussa tai kokonaan sivussa. Kolmantena taitona, jota olen yrittänyt opetella, on taito pitää pintansa mainosten ja sosiaalisen median luoman paineen alla, erityisesti nyt raskaana ollessa. Vauvatavaroiden markkinoijat, ruokasuosituskriitikot ja vailla asianmukaista koulutusta olevat lääkkeiden ja rohtojen suosittelijat ovat toki haaste raskaana olevalle myös kasvokkain tapahtuvissa kohtaamisissa.

Se täytyy mainita, että sosiaalinen media ja älypuhelin ovat tuoneet myös paljon hyvää elämääni. Se on avannut monia ovia, auttanut verkostoitumaan ammatillisesti, opettanut töissä käytettävän työkalun käyttöä ja sen avulla löysin raskausaikana samassa tilanteessa olevia ja olen saanut vertaistukea. Sen kautta pystyn myös pitämään yhteyttä moneen tuttuun, ulkomailla asuviin kavereihin ja tekemään muutoin yksinäisestä neulomisharrastuksesta yhteisöllisen. Älypuhelin tuonut arkeeni sujuvuutta, auttanut löytämään tuntemattomiin paikkoihin ja muutenkin nopeuttanut ja suoraviivaistanut monia asioita.

Joskus käteeni tarttui vanha kirja, jossa oltiin huolissaan siitä, miten aikakauslehtiin uppoutuminen vie ihmisiltä herkästi aikaa tärkeämmiltä asioilta. Älypuhelin ei ole siis ensimmäinen asia, joka on häirinnyt vanhempien ja lasten välistä vuorovaikutusta. Miettiessäni tulevaa elämää lapseni kanssa, haluan elää läsnäolevan vanhemman arkea. Haluaisin lukea ja liikkua luonnossa enemmän. Raskausajan koen hyväksi ajankohdaksi aloittaa tämä muutos. Vanha viisaus sanoo, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Tätä samaa viisautta haluan soveltaa tulevana äitinä erityisesti älypuhelimen käyttöön.

Terveisin Sini Saavalainen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: <span class="photographer">Stocksnap.io</span>
Kuva: Stocksnap.io

Meillä on tällä viikolla 22.vuotishääpäivä. Kuulostaa aika pitkältä ajalta mielestäni. Vuosimäärät saavat ajattelemaan, että jotain pitäisi jo avioliitosta ymmärtää. (paineita)

Samaan aikaan teen tässä esitelmää parisuhteen tuesta pikkulapsivaiheessa. Eteeni  on osunut erinäisiä tutkimuksia. Niiden perusteella tiedän nyt, että tärkeimmät parisuhdeonnea tukevat asiat pikkulapsiperheissä ovat:

  • Kumppaneiden osallistuminen toistensa elämään; tunnetason tuki, läsnäolo, apu käytännön arjessa
  • Rakentava ja arvostava vuorovaikutus ja ristiriitojen sopiminen
  • Hellyys ja seksuaalisuus (siis, että niitä on ja ainakin riittävästi)

Mietin omaa 22-vuotista taivaltani. Näitä avainmittareita katsoessani, tunnistan ne tärkeiksi ja koen syyllisyyttä, ainakin vähän. Olisin voinut olla kaikissa avainmittareissa parempikin kumppani.  Käytännön arkea on lapsiperhehässäkässä ollut viime vuosina paljon. Jos molemmat eivät olisi osallistuneet arjen pyörittämiseen, olisi suhde varmasti kaatunut tai ainakin katkeroitunut.

Monet kuormittuvat ja tappelevat juurikin kotitöistä ja niiden epäoikeudenmukaisesta jaosta. Tähän osuuteen olen tyytyväinen. Tiedän, että meillä molemmat tekevät parhaansa. Aina ei näytä siltä, sillä joskus jaksamme siivota vain vähän. Olen oppinut hyväksymään väsymystä itsessäni ja kumppanissa. Siivoaminen ei ole prioriteettilistani ykkösasia.

”Tiedän, että meillä molemmat tekevät parhaansa. ”

Vuorovaikutuksesta olemme jauhaneet niin paljon, että sen merkityksen ainakin teoriassa tiedämme.  Koska olemme puhuneet ja puhuneet ja puhuneet, luulen, että me tiedämme missä olemme toisissamme tyytyväisiä ja mitkä asiat harmittavat. Mutta täytyykin hääpäivänä ottaa tämä teema päivitetysti esille: Mihin olet minussa tyytyväinen? Mitä muutosta toivoisit?

Joskus minulta kysytään pitkään suhteen salaisuutta. Ajattelen, että jokaisen parin on luotava oma suhteensa salaisuus (ja nimenomaan keskinäisiä salaisuuksia olisi hyvä olla, sellaisia, joita muut eivätkä tiedä). Ne ovat liimaa ja kipinää. Seksuaalisuuden osa-alueeseen liittyvät viestit ja kokemukset ovat meidän oma juttu, en lähtisi niistä edes muille kertomaan. Miksi suhteemme ulkopuolisten pitäisi tietää meidän fantasioista?

”Miksi suhteemme ulkopuolisten pitäisi tietää meidän fantasioista? ”

Mutta hellyydelle ja seksuaalisuuden vaalimiselle tahtoisin enemmän aikaa. Stressi, ruuhkavuodet ja rahahuolet syövät seksuaalisuuden spontaaniutta. Olenkin miettinyt, että onkohan eläkeläisillä onnellisia seksivuosia kun muita vastuita on vähemmän?

Aikuisuudessa vastuuta on paljon ja olen (jälleen kerran)  oivaltanut, että olen ihan itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani. En ole uhri, vaan voin vaikuttaa suurelta osin omaan elämääni puolisoni valinnoista riippumatta. Päätän itse mitä syön ja liikunko vai en. Pystyn myös vaikuttamaan siihen, kuinka paljon kuormitun negatiivisista ihmisitä. Joitain kannattaa vain vältellä. Nuorempana ihan aidosti ajattelin, että oli äitini vika jos olin tyytymätön. Saman valitusvirren kanssa tulin parisuhteeseen.

Viestini oli karrikoituna: Sinun tehtäväsi on tehdä minut onnelliseksi. Ei ole. Oikeampi kysymys on toisinpäin: Miten minä voin tehdä sinut onnelliseksi? Kerro se minulle!

 ”Sinun tehtäväsi on tehdä minut onnelliseksi.
– Ei ole.”

Nykyisin ajattelen, että puoliso ei voi täyttää kaikkia elämäni osa-alueita – ja siksi olen iloinen esimerkiksi ystävistä, joiden kanssa voin käydä shoppailemassa tai harrastaa tarinateatteria. En ajattele, että minun pitäisi jakaa puolisoni kanssa kaikki elämän osa-alueet. Enkä ainakaan voi vaatia, että hänen pitäisi tehdä minut onnelliseksi. Toivottavasti hän pyrkii siihen vapaasta tahdostaan.

Vastuunottamista on myös se, etten sysää puolisoni päälle tai syyksi kaikkea elämäni kuormaa. Parisuhteeseen me kannamme mukanamme koko eletyn elämän. Osa kipupisteistäni on heijastumaa lapsuudestani ja esimerkiksi työelämän paineista. En voi silloin ajatella, että puolisoni tehtävä olisi kantaa ne. En ajattele myöskään, että voin automaattisesti kiukutella harmitukseni hänelle.

Olen kiitollinen, että hän usein kyllä kuuntelee harminpuuskiani ja pohtii myös kanssani ratkaisuja. Mutta ei hänkään aina jaksa kuunnella. Nykyisin ajattelen, ettei hänen tarvitsekaan olla minua varten kokoajan. Ei kukaan voi jaksaa kuunnella aina ja kokoajan.

Toki miehestäni on ollut ja on iso tuki, silloin kun huolet syöksyvät niskaan. Läsnäolo, kuuntelevat korvat ja olkapää, johon nojata ovat helpottaneet taakkaa.

Mutta, olipahan hyvä taas lukea parisuhdetutkimuksia ja laatia luentoa. Kyllä on hyvä, että meillä tehdään tutkimuksia myös parisuhteista. Eikö?

Muistuttelevin terveisin,
Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat