Kirjoitukset avainsanalla identiteetti

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Sain keskelle päivää Rakastan sinua -viestin. Se oli yksinkertainen ja todellinen viesti, ja kallisarvoinen.

Rakastettuni lähetti sen minulle Whatsupissa. Olin menossa käymään lääkärissä, mistä en yhtään pidä. Vanhojen kokemusten takia sairaalan odotustiloissa istuminen saa tuntemaan kosmista yksinäisyyttä. Vaikka tukkeutuneen nenän tutkiminen ei ole mitenkään dramaattista, tunnen epävarmuutta ja hiljaista huolta, pientä lohduttomuutta.

Hän rakastaa minua – se on parasta mitä minulla on tiedossa. En toivo mitään niin kovin paljon kuin sitä. Siksi se kahden sanan yksinkertainen viesti oli kuin nouseva aurinko. Se on viesti elämän puolelta, kun sairaalassa istuu kyseenalaistumassa.

Mikä minä olen? Mikä tomumaja? Olen rakastettu, hänen rakastamansa. Sillä on merkitystä.

Olen viime viikkoina miettinyt sitä, millaisista asioista kokemus minästä muodostuu. Asiat, jotka ovat huomion etualalla ja joihin aikaa kuluu? Sellaiset asiat, jotka ovat erityisesti väkeviä olemisen kannalta? Näiden yhdistelmät?

Rakastan sinua -viesti ihmiseltä, jota itse janoan ja ajattelen ja kaipaan ja rakastan – sillä on merkitystä minuna olemiselle. Se vaikuttaa suoraan kokemukseeni minästä. Olla se, jota hän rakastaa, laittaa minut kartalle. Se nostaa minut asemaan, joka on etuoikeutetuin, mitä kuvitella saatan.

Millaisia viestejä ihminen voi saada, joilla on samantyyppistä eksistentiaalista voimaa? Olet isäni. Olet ystäväni. Olet erotettu. Olet tervetullut joukkoomme. Jotain tuollaista ehkä?

Ja millään viesteillä, millään tunnustamisilla johonkin rooliin ja statukseen ei ole voimaa, ellemme voi uskoa niihin täysin. Jos me toisaalta uskomme niihin täysin, ne kertovat meille vakaan totuuden siitä, keitä me olemme. Tästä voi päätellä, että minä uskon täysin sen, mitä kumppanini minulle viesti. Hän rakastaa minua. Ja koska voin täysin uskoa sen, se tarkoittaa, etten perimmäisesti epäile itseäni sen suhteen.

Minä huomaan asiaa tällä tavalla pohtiessani, että selvästi koen olevani kelpaavainen hänen rakastamakseen. Olen sopiva ja hyvä. Hänen rakkautensa arvoinen. Hän on fantastisinta mitä tiedän, hänen rakkautensa kallisarvoisinta. Hän rakastaa minua, ja minä olen sen arvoinen. Tämä on sisäisesti aika radikaali asia havainnoida.

Joten kun lähdin sieltä sairaalalta tutkimuksesta ja mietin työpaikalle palatessani tätä edellä mainittua, havahduin taas kirkkaasti siihen, että se, miten olen, heijastelee tätä kokemusta hänen rakastamanaan olemisesta.

Siksi kävelen reippaasti ja nautin pyörällä ajamisesta kaupungin halki, siksi kävelen portaat kuudennen kerroksen toimistolle kaksi rappua kerrallaan enkä käytä hissiä, ja antaudun ajattelemaan mahdollisimman paljon ja koetan elää vakavasti kaikin aistein – koska hänen rakkautensa on niin kallisarvoinen ja elämänvoimainen, että minäkin koetan elää itsessäni sitä kaikkea elämänvoimaista.

”Rakastan sinua” tarkoittaa minulle siis myös että ”sinä olet juuri sinä”. Minä olen juuri minä. Hän saa minut tuntemaan, että olen parhaimmillani omana itsenäni. Hän on huomannut minussa erityistä.

Kun hän sanoo, näyttää, osoittaa, koskettaa sen minussa, minäkin huomaan sen itsessäni, ja haluan säilyttää ja elää sitä läpi. Rakastaa minua. Minä elän.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Juhannuksena läheteltiin tunnelmakuvia perheiden ja sukujen yhteisissä Whatsup-ryhmissä. Minun vanhempani laittoivat meille suloisen päivityksen omastaan. Jääköön se yksityiskohdiltaan yksityisyyden suojiin, mutta se sai minun ajattelemaan siinä juhannuskokon roihua vartioidessani, miten paljon vanhempieni kahdenkeskinen suhde mahdollisesti vaikuttaa omaan rakkauden kokemukseeni ja siihen, millä tavalla minä nyt aikuisena olen onnellinen ja intohimoinen.

Sanoin rakastetulleni myöhemmin, kun me kiipesimme juhannussaunan lauteille, että olenkin romanttinen mies jo toisessa polvessa. Tai oikeastaan kolmannessa, kun ajattelin isovanhempiani.

Rakastumisten tarinat eri sukupolvissa ovat minun sukuni yksi lahja itselleni. Varmaankin äitini on niitä eniten minulle kertonut. Omien vanhempieni rakastumisen kertomuksen olen kuullut monta kertaa ja siitä on tullut osa minunkin itseymmärrystäni. Minä olen peräisin siitä tarinasta.

Olen tosiaan peräisin näistä tarinoista, joissa ihmiset ovat tulleet vastustamattomasti vedetyiksi yhteen. Tämä kaupunki, jossa elän, säilyttää niitä muistoja kaduilla. Joskus keskellä kaupunkia ajattelen hetken sitä, että kuljen parhaillaan vanhempieni opiskelijarakkauden näyttämöllä. Se tuntuu hyvin merkitykselliseltä.

Ylipäätään omien vanhempien ajatteleminen ”heinä kahtena”, parina, rakastavina, on merkityksellistä, ja keskelle sitä ajatusta juuri osuin juhannuskokolla.

Asiat monesti valkenevat oivalluksina. Kyse on syntyvistä ymmärryksistä: havaintojen ja muistojen tarinallistumisesta niin, että ne käyvät järkeen.

Minulle käy järkeen se, että vanhempieni välisen rakkauden tila on kahdenkeskinen, heidän kahdenkeskisensä. Saamani oivallus vanhemmistani oli kuin valokuva heistä, joka näyttää nuo kaksi ihmistä, jotka minulle ovat vanhempia, kaksin, keskenään, toisiaan kohti.

Heidän suhteensa on heidän. Se on heidän aarteensa. Mutta mielessäni oleva kuva siitä on minun aarteeni. Ja ehkäpä se on minulle yksi malli, joka on pohjustanut tätä rakkaussuhdetta, jossa antaudun kahdenkeskisyyteen, ja jossa vaalin aikaa meille kahdelle ja ylläpidän tilaa meille kahdelle.

Olen ajatellut, että rakastaminen näin kuin nyt rakastettuani polttavasti, ihanasti, syvästi, kokonaan rakastan, vaatii aikuisuutta. Olemme siitä puhuneet aiemmin yhdessä. Ehkä se näkyy myös tässä vanhempien rakkauden katselemisessa heidän omanaan, sellaisenaan.

Kun aikuistuu suhteessa vanhempiinsa, heidän voi antaa olla myös nainen ja mies, pelkän äidin ja isän sijaan. Nuo kaksi ihmistä ja heidän kahdenkeskisyytensä. Ja heidän vanhempansa, kaksin, kumppanit. Ja nyt minä ja rakastettuni, meidän kahdenkeskisyytemme tulipunaisessa, linnunlauluisessa onnessa.

Kun mieltää syntyneensä rakkaudesta, on paljon helpompaa elää rakkaudessa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Viikonloppuna kävin Sveitsissä omine nokkineni. Se oli erikoistapaus, koska yleensä matkustamme rakastettuni kanssa kaksistaan – tietenkin niin, koska juuri hänen kanssaanhan haluan maailman jakaa. Tämä matka oli kuitenkin minun yksikseni, ja menin tapaamaan ystävääni, jonka kanssa olemme käyneet pitkän pitkiä keskusteluja elämästä kahden vuosikymmenen ajan.

Rakkausmatka sekin oli; koska rakastettuni oli läsnä poissaolevana. Sveitsi on sydämeenkäyvien maisemien ja paikkojen maa, ja joka harjanteella ja laaksossa ajattelin, että tämän haluaisin hänelle näyttää, tämän pikkujoen veden kirkkautta yhdessä katsella ja tämän kylän siistiä idyllisyyttä hymyillä.

Erityisesti olisin halunnut jakaa kevään. Se oli puhjennut juuri kukkiin ja lehtiin. Kaipausta lievitti taju siitä, että kolmen viikon päästä se kesää ennakoiva kevään vaihe on hiipinyt pohjoiseen ja löytää meidät täältä yhdessä.

Sveitsiläisen ystäväni kanssa kävelimme pitkiä lenkkejä ja puhumistamme puhuimme kvanttifysiikasta ja kenttäteoriasta, sosiologiasta ja filosofiasta sekä perustavimmista ihmisenä olemisen kokemuksista: ihmisestä ja luonnosta, identiteetistä ja persoonuuden kehkeytymisestä läpi elämän, ja toisten ihmisten kohtaamisen vaikutuksesta omaan itseen.

Kolmen päivän keskustelut päättyivät yhteen pitkään kukkulan laelle nousseeseen kävelyyn kylästä, jossa ystäväni perheineen asuu. Oli kirkastuva sunnuntai-iltapäivä. Näkyi poikki Sveitsin sekä Juralle että Alpeille. Oli hyvin vaikuttavaa ja kaunista. Lehmät katselivat laitumilta, haukkoja kierteli taivaalla. Siinä kävellessä ja sitä maiseman kokonaisuutta samalla punnitessa tajusin yksinkertaisen selkeästi ja hyvin voimakkaasti, miten syvästi rakastettuni on limittynyt koko olemukseni kudokseen.

Hän on jollain tavalla purkanut minut auki ja koonnut uudestaan ja jättänyt siinä kätensä jäljen minuun.

Ja se on jatkuva tapahtuma. Paljon voimakkaammin kuin luonnon kosketus tai kokemus elämästä, jonka tuollainen ihmeellinen kevät herättää, hän tekee sen joka päivä. Aivan kuten hän laittaa sormensa minun sormieni lomaan, hän on lomittanut itsensä minun elämääni: siihen, kuka olen. Se lomittuminen tapahtuu, koska olen häntä kohti ja niin auki hänelle. Annan sen tapahtua. Annan hänen tulla minuun, en suojaudu.

Oli jännittävä ja sitten toisaalta rauhallisen iloinen olo seisoa korkealla kukkulalla, josta koko maailma näytti aukeavan, ja kokea oman itsensä tila ja luonne ja paikka siinä maailmassa niin selkeänä.

Sisäisen näkemisen hetki, ehkäpä sitten jokin rakkauden epifania.

 

Minun matkani sai mielessäni eräänlaisen jälkikirjoituksen eilen illalla. Sunnuntaina minä matkustin takaisin Suomeen junalla ja lentokoneella ja taksilla, ja astuin kotiovesta sisälle. Maanantai-illalla luin, miten toisia ihmisiä pakotetaan koneeseen ja pakkopalautetaan takaisin maahan, jossa he joutuvat pelkäämään kaikkea, henkensä edestä.

En ole pitkään aikaan kokenut niin suurta eriarvoisuuden tunnetta; tajua siitä, miten poikkeuksellisen onnekas sattuma on saada keskittyä rakastamaan vapaasti ja liikkua maailmassa tahtoni mukaan sen tunteen perässä, juuri minkään estämättä. Niin sen pitäisi olla jokaiselle.

Häpeän meidän maamme rakkaudettomuuden politiikkaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Rakkaussuhteessa kaksi erillistä ihmistä elää toinen toiseensa kudottuina ja samaan aikaan erillisinä ihmisinä. Se on ristiriita, josta hyvässä tapauksessa elämään syntyy luova tila: tunnen, että me olemme tämä pari ja samalla kysyn, kuka minä perimmiltäni olen. Oman itsen tutkiminen, löyteleminen, muutos ja sisäinen kasvaminen saa tapahtua rakkauden ja parisuhteen synnyttämässä turvallisessa puitteessa.

Yksinkertaisemmin sanottuna, toisen sylissä minä voin olla vapaa. Hyvä rakkaus tekee vapaaksi. Se sitoo suloisin tuhansin pauloin ja vetää puoleensa kuin magneetti kompassineulaa. Se tekee minusta rakastajan ja rakastetun ja juuri siksi, vastoin arkijärkeä, antaa lahjaksi myös tämän kysymyksen: kuka oikeastaan olen, kun olen näin rakastettu ja näin rakastava?

On aika suurenmoista, jos saa aikuisena tuntea, että vaikka minä olen minä, olen juuri oikeanlainen. Ja peräti niin, että nimenomaan siksi, että minä olen minä, olen oikeanlainen.

Sellaista on tarjolla hyvässä rakkaudessa.

Tällaisissa asioissa on kyse psykologisista ilmiöistä ja persoonaan, identiteettiin ja vuorovaikutukseen liittyvistä kokemuksista ja prosesseista – asioista, jotka tuntuvat varpaista hiuksiin saakka, mutta jotka jäävät monesti kovin abstrakteiksi.

Onneksi on liukuportaat. Niissä minun on tosi helppoa päästä kiinni tähän rakkauden, kelpaamisen ja sisäisen katselemisen kokonaisuuteen.

Me olemme varsin erimittaisia. Olen pitkä ja rakastettuni ei. Tämä asiaintila synnyttää seuraavanlaisen efektin: kävelemme käsi kädessä kaupungilla paikkaan, jossa on liukuportaat. Liukuporrasetikettihän edellyttää seisomista oikeassa reunassa, joten asetumme peräkkäin. Aina kuitenkin niin, että jos portaiden suunta on ylöspäin, asetun portaisiin rakastettuni jälkeen, ja jos portaat vievät alaspäin, astun niihin ensin itse: liikkuessaan portaat nostavat tai laskevat edessä seisovaa suhteessa takana tulevaan henkilöön. Kun me kaksi erimittaista rakastavaista menemme rullaportaisiin, niiden liike asettaa meidät hetkeksi samanmittaisiksi. Koska portaat liikkuvat, niissä voi seisoa aloillaan. On tyyni hetki keskellä liikettä. Kun käännymme kohti toisiamme, syleilemme samalla silmien korkeudella.

Minulle, joka olen pidempi, se merkitsee, että saan sen hetken ajaksi halutessani painaa pääni toisen olkaa vasten, kietoa käteni hänen ympärilleen ja kokea olevani levossa suuren rakastajani sylissä. Olemme pysähtyneet siihen halaukseen, ympärillä liike jatkuu, mutta liukuportaissa kaikki seisovat ja liikkuvat hitaammin. On kuin aikaan itsessään olisi tullut tuuleton hetki, hidastuma, notkelma.

Koen rakastettuni muutenkin ihanan väkevänä ja elämänvahvuisena, ja liukuportaiden asetelmassa meidän pituuksiemme tasaantuminen saa sen vaikutelman vahvistumaan. Siinä me olemme ja minä saan olla siinä.

Kampin metroasemalla on Suomen pisimmät rullaportaat. Niissä on minuutti ja kaksikymmentäseitsemän sekuntia aikaa seisoa toisen sylissä. Menemme kylläkin useammin Sörnäisten aseman portaista, ne ovat vajaan minuutin mittaiset.

Sen mittaisia rakkauden liukuporrashetkiä. Niissä on lopulta kohtalaisen paljon aikaa tuntea olevansa sylissä, keskellä vilkasta maailmaa. Hän, minä ja me, rakkauden vetovoima ja avoimesti aistiva kokemus omasta itsestä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat