Kirjoitukset avainsanalla eroperhe

Kuva: Annele Rantavuori

Tänään on kenties kesän lämpimin ja kaunein päivä. Tänään he tulevat, tänään hänkin jää tänne. Koko päiväksi, illaksi ja yöksi. Huomista ei ole. Tänään ei ole eroa, vaan yhdessäoloa. Tänään ei ole riitaa ja railoa, vaan tyyntä ja aurinkoista. Taivaalla ei ole pilvenhattaraa. Tänään hän on olemassa. Vaikka emme tiedä miten olisimme yhdessä, niin nyt me vain olemme. Nousen aamulla aikaisin hakemaan mansikoita. Haluan tarjota heille tuoreita mansikoita. Niitä makeimpia, sadon viimeisiä.  

Kun hän tulee, syttyy nuotioon tuli ja saunan piipusta nousee savua. Hän tarkistaa kaivon ja polttopuut, putsaa saunan viemärin. Naapuritkin sen huomaavat, että isäntä on saapunut mökille. Minä rentoudun. Jos jotain sattuu, hän on täällä. Tänään en ole yksin. Laitan Kuningasidean soimaan ja hyräilen mukana uudestaan ja uudestaan: 

"Ootsä olemassa enää, sano jotain et mä herään. En nää sua aamulla enää, ootsä olemassa, ootsä olemassa."

Tämän on mentävä hyvin. Varon menemästä liian lähelle, puhumasta liikaa. Ettei tämän lämpimän päivän lumous särkyisi, ettei hän katoa, puhkea kuin saippuakupla. Sillä hänen pihassaan ei kasva vaahteroita, suuria värikkäitä puita, jotka ulottavat lonkeronsa pitkälle ja kasvavat mihin sattuu. Hänen pihassaan kasvaa suoria ja kapeita mäntyjä, selkeitä puita, jotka eivät vie liikaa tilaa. Hänkin varoo minua. Kun korotan lapsille ääntä keräämättä jääneistä roskista, ne häviävät pian.  

Koko päivän me uimme, saunomme ja grillaamme. Ajamme veneellä pienen järven ympäri niinkuin aina ennen. Kaiken jälkeen olemme tässä samassa veneessä, auringon paisteessa. Käännän kasvoni lämpöön ja painan tämän hetken sydämeen. Tämän lämpimän päivän haluan muistaa. Lasten ilon. Hänen kauniit silmät, vaikka niiden katse ei ulotu enää minuun. 

 Kuva: Annele Rantavuori

Keskellä järveä lapset hyppäävät juuri sopivan lämpöiseen veteen, uudestaan ja uudestaan. Mekin hyppäämme lasten perässä veteen. Heittäydymme uuteen. Hänkin hyppää. Kerrankin on tarpeeksi lämmin. Lämpöä hän on aina tarvinnut. Työnnän pois ajatukset siitä, miksi minun lämpöni ei riittänyt. Haluan olla tässä hetkessä, en mennessä tai tulevassa. Nauramme ääneen. Lasten ilo tarttuu. Tänään heidän maailmansa on koossa ja sydän yhtenä kappaleena. Tänään olemme molemmat tässä, ihan lähellä. Ja me pystymme tähän. Minä pystyn tähän. Kanavoin tunteeni musiikkiin, etten itkisi koko päivää. 

"Nyt ja tässä niin kovin kovin pienessä hetkessä on koko maailma ja ikuisuus. Jos yhden toiveen vielä pyytää vois, seis maailma, seis seis maailma."

Ilta on lämmin ja niin kaunis. Valoa pitkän päivän keränneet lamput syttyvät pimenevässä illassa yksi toisensa jälkeen ja kertovat kesän olevan pian ohi. Lasten nukahdettua istumme vielä pitkään nuotion lämmössä. Hän huolehtii tulesta niinkuin aina. Nuotio loimuaa ja järvi on tyyni. Tämä päivä on totta. Sain tämän täydellisen kauniin päivän perheeni kanssa. Tätä päivää, ilta ja yötä ei mikään voi enää ottaa minulta pois. Sillä aamu sarastaa jo.


 Kuva: Annele Rantavuori

Aamulla tuulee. Sää muuttuu, kylmenee. Vain hetken oli veden pinta tyyni. Niin nopeasti kuluu kesän lämpimin päivä. Tuuli on vielä lämmin ja puhaltaa kohti uutta, pakottaa liikkeelle. Se on niin kova, että aalloista kertyy vaahtokasoja rantaan. Lasten kysyessä mistä vaahto syntyy, vastaan: - Tuulesta, tuuli synnyttää vaahdon. 

"Vaikka kuinka koetin nähdä ja ymmärtää paremmin. Ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin."

Kun auton perävalot vilkkuvat, soitan Pohjolan tuulet-biisiä. Heittäydyn kylmyyttä uhmaten lämpimän tuulen matkaan, kun isän ja lasten loma vielä jatkuu.

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Unsplash

Yritämme vielä lasten takia.

Vanhempani erosivat, kun olin nuori. Olen siis elänyt avioeron läpi lapsen näkökulmasta ja se on antanut minulle vahvan tunnesiteen tuohon usein kuultuun lauseeseen.

Ymmärrän pelon siitä miten avioero voi vaikuttaa lapsiin. Se pitää sisällään niin paljon surua, pelkoa, ahdistusta ja suuttumusta. Se on rankkaa ja voi kääntää koko elämän ylösalaisin. Tietää myös ihmisiä, joihin vanhempien avioeron aiheuttamat tavat tai ahdistukset vaikuttavat vielä vuosien tai vuosikymmenten jälkeen. Ymmärrän hyvin, että se kaikki herättää vanhemmassa huolen ja pelon. Ajatuksen siitä, ettei voi olla itse tietoisesti laittamassa lapsiaan sen kaiken läpi.

Lapset nimittäin tarvitsevat vanhempiaan mahdollisimman hyvinvoivina ja onnellisena. He tarvitsevat esimerkkiä rakkaudesta ja kunnioituksesta myös itseä kohtaan, sekä rohkeudesta tehdä pelottavaltakin tuntuvia ratkaisuja, jos oma tai muiden hyvinvointi on niistä kiinni.

Näen asiassa kuitenkin myös toisen näkökulman. Sen, jossa vanhemmat ovat näyttämässä lapsilleen esimerkkiä parisuhteesta, perheestä ja elämästä. Luomassa mielikuvia ja toimintatapoja, joihin lapsi saattaa huomaamattaankin joskus verrata omia parisuhteitaan. Mutta se ei tarkoita sitä, että avioeron nähneenä lapsena olisin tuomittu aina eroamaan. Minusta se tarkoittaa, että tiedän, ettei pahoinvoinnin keskelle tarvitse jäädä. Yritettyään kaikkensa yhteisen elämän eteen voi joskus joutua toteamaan, että on parempi alkaa rakentamaan elämää omilla poluillaan.

Vanhempien avioeron ei aina tarvitse olla suuri mörkö, jota joutuu kantamaan harteillaan koko loppu elämän tai horisontti, jonka taakse jäänyttä elämää toivoo aina takaisin. Se voi vuosien tai vuosikymmenten jälkeen olla vain yksi osa elämän taivalta. Osa, josta on oppinut ja osa, jota on voinut jopa oppia ymmärtämään.

Aina kannattaa yrittää. Yrittää viimeiseen asti rakentaa yhteistä elämää ja kukistaa ongelmat; etsiä tukea, kuunnella neuvoja ja tarttua kaikkiin käsilläoleviin oljenkorsiin. Mutta jos sekään ei riitä, jos viimeisetkään oljenkorret eivät tuo hyvinvointia takaisin parisuhteeseen, niin on hyvä miettiä olisiko parempaa rakentaa elämää eteenpäin erillään. Ja mikäli elämä erillään tuntuu ainoalta toimivalta tai onnelliselta ratkaisulta, niin en enää miettisi mitä ero voi lapsille aiheuttaa vaan ennemminkin sitä, miten hoitaa ero niin, että lapsillakin olisi mahdollisimman hyvä olla. Lapset nimittäin tarvitsevat vanhempiaan mahdollisimman hyvinvoivina ja onnellisena. He tarvitsevat esimerkkiä rakkaudesta ja kunnioituksesta myös itseä kohtaan, sekä rohkeudesta tehdä pelottavaltakin tuntuvia ratkaisuja, jos oma tai muiden hyvinvointi on niistä kiinni. Lapset toivovat vanhemmilleen parasta, joten he toivovat, että eläisitte sellaisessa parisuhteessa jollaista voisitte heillekin toivoa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen eroperheen lapsi, myös isovanhempani erosivat, kun olin pieni. Ja nyt olen itse eronnut. Ei mikään kovin mairitteleva luettelo. Olen tietysti eroa työstäessäni työstänyt myös sitä, toteutanko tuttua mallia. Olen miettinyt sitäkin, miten eroperheessä annetaan myös positiivinen kuva siitä, ettei liian huonoon suhteeseen tarvitse jäädä vaan siitä voi lähteä.

Se miten ero vaikuttaa lapsiin, on itselleni erityisen kipeä asia. Sitä se on varmasti useimmille eroa harkitseville ja eroon päätyneille. Koska olen itse erolapsi, koen osaavani samaistua siihen, miltä lapsesta voi tuntua. Onneksi erolapsista puhutaan tänä päivänä enemmän kuin 1980-luvulla.

Eroni jälkeen koin hirvittävää tuskaa joka kerran, kun auto kaarsi pihasta pois viedäkseen lapset isänsä luokse. Poikani heiluttivat auton ikkunan läpi ja minä painuin sisälle itkemään. Istuin sohvalla, päivystin puhelinta ja odotin sitä, että lapset tulisivat takaisin kotiin. Olen kertonut siitä, miten jotenkin lakkasin elämästä pitkäksi aikaa. Yksi syy tähän on varmasti ollut ero lapsista.

Ero lapsista oli samalla aikamatka itseeni. Kehooni varastoituneet tunteet alkoivat elää uudelleen. Muistin, miten olin jo hyvin pienenä alkanut itkeä kuullessani laulun sanat: ”Oon viikonloppuisä minä vaan, sain vaimostani eron aikanaan”. Inhosin laulua ja pelkäsin sitä, että vanhempani eroaisivat. Ja erosivatkin, kun olin 8-vuotias.

Vanhempien eron jälkeiset ensimmäiset kuukaudet olivat hyvää aikaa. Ja sitten alkoikin tapahtua. Tuli muutosta muutoksen perään enkä saanut enää otetta mistään. Ihan kuin olisin ajelehtinut kymmenen vuotta itkun, pelon ja jatkuvan epävarmuuden olotilassa. Itkin öisin ja maha oli aina kipeä. Ja pikkuhiljaa muutuin näkymättömäksi. Jos minut olisi nähty, otettu syliin ja lohdutettu, olisi sanottu, että minua rakastetaan, olisin varmasti selviytynyt paljon paremmin. Tuollainen aikuinen voi erolapselle olla kuka tahansa välittävä ja turvallinen aikuinen.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat