Kirjoitukset avainsanalla Perhe

Kuva: Sini Saavalainen

Isäinpäivä on on yksi niistä juhlapäivistä, joihin ihmiset lataavat yleensä paljon odotuksia. Isänpäivään kuuluu monen käsityksissä täydellinen onnellinen perhe, isälle lauletut onnittelulaulut ja harmonista yhdessäoloa. Mutta entä jos isäinpäivä ei olekaan täydellinen? Perheeseen liittyvien juhlapyhien aiheuttamat ristiriidat ovat monen todellisuutta, josta puhutaan vähän.

Omassa perheessani (jolla tarkoitan itseäni, aviomiestäni ja vielä syntymätöntä lastamme) isäinpäivään liittyy monenlaisia tuntemuksia. Moni merkittävistä isähahmoistamme, joille olisimme halunneet jakaa raskausaikaamme on jo kuollut vuosia sitten. Se tuo isäinpäiväämme surua, haikeutta ja vähän katkeruuttakin. Niin monta meille merkittävää edellisten sukupolvien miestä ei ehtinyt tietää koskaan, että saisimme vielä jonain päivänä perheenlisäystä. Isäinpäivään tuo osaltaan lisää surua myös se, että tämä on jo toinen kerta, kun vietämme “tulevien isien päivää” niin että olen raskaana. Kerroin aiemmassa postauksessani keskenmenoistani. Tällaisten päivien läheisyydessä ajattelen joskus sitä, miten epäreilua on miehille, että lapsettomien lauantaita vietetään äitienpäivän aattona, mutta ei uudelleen isäinpäivän aattona. Toisaalta nyt ollessani raskaana ja raskauden edetessä hyvin voimme olla eri tavalla iloisia tilanteesta, kuin viime tai toissa vuonna isäinpäivän tunnelman ollessa lähinnä surullinen.

Samalla koitan muistuttaa itseäni siitä, ettemme koskaan voi tietää, mitä toisten perheiden kulissien takana oikeasti tapahtuu. Monella samassa vaiheessa raskautta olevalle naisella on raskauden myötä parisuhde muuttunut ristiriitaisemmaksi tai jopa päätynyt eroon. Omalla kohdallani raskaus on sen sijaan yhdistänyt minua ja miestäni toisiimme. Ennen raskautta näytti kovasti siltä, että luonnolliset urapolkumme erkanisivat eri puolille Suomea. Raskaus sai minut palaamaan takaisin pääkaupunkiseudulle mieheni luo ja hakemaan töitä sieltä. Olen onnellinen, että saada määräaikaisia töitä täältä jo tänä syksynä. Raskaus on saanut myös kummankin meistä tekemään kompromisseja ja tekoja, jotka yhdistävät ja auttavat meitä rakentamaan vahvaa ja rakastavaa ydinperhettä.

Sen lisäksi, että oma parisuhteemme on vahvistunut, usko ja seurakunta ovat tuonut elämäämme jotain, mikä muistuttaa perhettä tai sukua. Jotkut ihmettelevät, miten pappeudestani huolimatta jaksan vielä käydä kirkossa. Minulle se on paikka, josta saan rauhaa ja eväitä seuraavaan viikkoon, joilla jaksan eteenpäin. Uskonyhteisössä huomaan, miten samankaltainen maailmankatsomus ja arvomaailma yhdistävät. On jotenkin turvallista ajatella, että kirkko ja seurakunta voi tarjota meille sellaisen yhteyden, joka vertautuu monella tavalla perheeseen. Kirkollisessa kielessä puhutaan Jumalasta Taivaan Isänä ja toisista samankaltaisen vakaumuksen omaavista joskus sisarina ja veljinä. Tämä tapa käyttää kieltä lohduttaa ja luo turvaa ja lämpöä myös nyt isäinpäivän aikaan.

Tätä isäinpäivää aiommekin juhlistaa mieheni kanssa iloisissa merkeissä: käymme jumalanpalveluksessa, syömme miehelleni mieluisia ruokia ja vietämme aikaa yhdessä. Vaikka isäinpäivä herättäisikin meissä monenlaisia tunteita, aiomme keskittyä niihin nyt myönteisiin ja viettää kahdestaan (tai kolmestaan) mahdollisimman hyvän isäinpäivän.

Isäinpäivätunnelmissa

Sini Saavalainen

Pappi, sosionomi ja vaimo, joka odottaa tammikuista esikoistaan

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joutilaiden hetkien viljely voi tuottaa kaivattua hyvää (Kuva: Pixabay).

Istun ekaluokkalaisen lapseni kanssa odotusaulassa. Lääkärikäynnin alkuun on vielä aikaa. Pienet jalat heiluvat mukavan maltillisesti vieressäni. Tunnelma vaikuttaa otolliselta ajatustenvaihdolle ja yhdessä jaetulle hetkelle. Älylaitteet olisivat vain tiellä. Päätän repäistä- eli ihan olla vaan. Hetken istumme hiljaa. Sovin itseni kanssa, etten ota puheeksi järkyttävän kuraisia kenkiä. Lausahtaisin sen kuitenkin moitetta äänessäni. Sitä paitsi, mistä minä tiedän kuinka lystiä lapsellani on ollut kenkiä sotkiessaan!

Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä.

Päätyseinän iso ikkuna saa meidät katselemaan samaan suuntaan. Tyttöselläni ei ole kipuja ja hän asettuu ihmettelemään pilviä. Se, miltä pilvet näyttävät mielikuvituksemme muovaamina hauskuuttaa meitä. Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä. Pieni ihminen sanoittaa omaa pohdintaansa. " Toi yks pilvi näyttäis mun pehmopossulta, jos sillä olis vielä joku nenä". Se meidän koulun keittäjä kertoi tänään, että sillä on musta kissa." " Ai niin äiti, ne kirjavat sormikkaat kutittaa mua". Tekemisiin ja suhteisiin liittyy monenmoista oloa. Lapsi kutsuu minua kuulemaan, tätä kaikkea omaansa. 

Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä.

Joutilaisuuden hetkissä nousee pintaan sitä mille arjessa ei aina löydy tilaa. Pintaan päässeelle saatetaan tarvita vielä lisää huomiota. Kun jäsennämme olojamme, tajuamme olleemme tietyissä hetkissä vihaisia, surullisia, tyytyväisiä tai hämmentyneitä. Tunteiden kirjo on läsnä. Tavoitammeko mitä meissä tapahtuu ja miksi? Vaikeassa ei tarvitse möyhiä ja velloa - lupa sen olemassaololle on kuitenkin hyvä antaa. Toisaalta kupliva ilo voi tarjota nosteen, jonka turvin vaikeat asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Olot eivät olekaan tulleet jäädäkseen vaan ovat ohikulkumatkalla.

Katselen lastani. Mietin, miten monenlaisia uudistavat hetket voivatkaan olla. Nyt virkistyn verkkaisasta puheesta ja samasta ikkunasta katselemisesta. Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä. Lääkäri on aikataulustaan myöhässä ja tänään se sopii meille. On niin tärkeää saada vain olla - ja palan halusta varjella tätä hetkeä. 

Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä.

Josko onnistuisin mallintamaan lapselleni vaihtoehtoisia tapoja olla, ajatella ja toimia. Sitä, ettei kaikkea voi tai tarvitse ratkaista. Ei nyt eikä välttämättä lainkaan. Siinä missä elämä on turhankin usein levotonta huisketta haluan vahvistaa toimettomuuden ääntä. Jos vaikka kykenisin kuulemaan mitä nousee esiin kun touhotus taukoaa. Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä. Kunpa lapseni oppisi erottamaan olennaisen, tiedostamaan. Jakamaan leipäänsä ja ymmärtämään, miksi on tärkeää toivottaa toiselle hyvää huomenta. Ajattelen, että tämäkin on "pienen arjen viljelyä", josta Olavi Sydänmaanlakka kirjoittaa teoksessa Lapsen ja nuoren viha.

Elämä on levotonta huisketta, riitaa ja rähinää olisipa se voittopuolisesti jotain muuta. Sitä toivon. Ja tämän toiveen keskellä pohdin myös Anni Alatalon mietteitä sielun väsymyksestä. Miten olla ja käyttää joutenolojaan tuon väsymyksen helpottamiseksi? Kuinka muuttaa tapaansa olla siten, että se voisi useammin johtaa hyvää tekevään? Josko riittävän usein lapseni saisi vahvistusta kokemukselleen, että hän on hyvää seuraa ja iloitsemisen arvoinen.

Lääkäri kutsuu meidät sisään. Pilvet jatkavat leikkiään ja minä peiliin katsomista aikataulujeni kanssa. Jään kurottamaan kohti uutta joutilaisuuden hetkeä.

Lämpimin terveisin, Päivi

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Johanna Lahtinen

Olen jo pitkään haaveillut, että, kun joskus tulevaisuudessa elän perheellisen miehen elämää, niin kotimme olohuoneessa on astia ja sen ympärillä joukko rukouskiviä. Pitkin päivää voisivat kaikki perheenjäsenet pudotella astiaan niitä aiheita, joiden puolesta toivovat rukousta ja illalla sitten niiden puolesta yhdessä lasten kanssa rukoilisimme. Näin lapsetkin voisivat jo tuoda omia asioitaan iltarukoukseen ilman, että niitä täytyy uskaltaa sanoittaa ja ilman, että tarvitsee edes aina suoraan aihetta vanhemmalle ilmoittaa. Perheen yhteinen hiljainen esirukous.

Rukouskivet ovat kiviä (lasisia, oikeita tai vaikka puisia helmiä), joissa jokainen väri edustaa erilaista teemaa. Vihreä on esimerkiksi lapset, kasvu ja toivo. Sininen on muun muassa minä, oma jaksaminen, terveys ja uskonelämän hoitaminen. Punainen puolestaan esimerkiksi ilo, rakkaus, ihmissuhteet, vanhemmat ja puoliso. Keltainen esimerkiksi arkielämä ja rahahuolet. Musta on muun muassa suru ja sairaus. Kirkas tai valkoinen puolestaan sanatonta puhetta Jumalalle. Ihminen voi sitten valita näistä omien rukousaiheidensa mukaan niitä, jotka tahtoo pudottaa yhteiseen astiaan. Lopulta astiassa on kaikkien yhteiset rukousaiheet, joiden puolesta voidaan rukoilla vaikka ihan vain todeten, että "Rakas Jumala, sinä tiedät ne tunteet ja ajatukset, jotka näihin kiviin liittyvät. Kuule niiden äärellä hiljaa lausutut rukouksemme."

Kodissani rukouskivet olisivat aina näkyvillä. Eri värien teemat voisi olla meidän perheelle sopivasti sanoitettu tai vaikka piirrettykin, jos kaikki eivät osaa lukea. Kiviä saisi siirtää yhteiseen maljaan aina, kun siltä tuntuu. Näin lapset voisivat siirtää niitä myös silloin, kun aikuisia ei ole läsnä, jos tahtoisivat pitää jonkin teeman aivan yksityisenä, sillä sellainenkin lapsille sallittakoon. Illalla voisimme muistaa yhdessä kaikkien päivän aikana tulleita rukoustoiveita. Näin lapset oppisivat jo nuorena rukoilemaan myös muiden puolesta, osallistumaan yhteiseen esirukoukseen. Halutessaan iltaisin voisi myös kysyä haluaako joku lapsista kertoa jotain jostain kivestä, jonka on päivän aikana astiaan laittanut; mitä on sen kohdalla miettinyt tai ihan vain, että on sen sinne laittanut. Näin voisi luoda kivienkin kautta lisää väyliä keskustelujen avauksiin. Toki se on samalla myös viestiä meille vanhemmille, mikäli esimerkiksi surusta kertovaa mustaa alkaa näkyä rukousaiheissa usein.

Pidän tästä ajatuksesta monesta syystä. Ensinnäkin koen itse rukouskivet äärettömän luontevaksi, kauniiksi sekä mielekkääksi tavaksi rukoilla. Sen lisäksi koen, että tällä voisin olla tukemassa lasten omaa osallisuutta iltarukousperinteeseen jo varsin varhaisesta iästä alkaen. Koen myös tärkeäksi luoda mahdollisuuksia tuoda asioita henkilökohtaisesti Jumalan eteen, sekä tehdä hengellisestäkin elämästä perheelle yhteistä. Uutena ihastuttavana ajatuksena on myös se, että kivien ollessa aina esillä, voisivat myös vieraat aina halutessaan jättää jonkin aiheen meidän rukouksiimme. Rukous kun on yhteistä.

Olen haaveillut ja suunnitellut tästä pitkään. Vielä perhettä ei ole, mutta olen iloinen, että voin asiaa miettiä jo nyt. Ja kenties laittaa aluilleen vaikka jo varhemminkin, sillä voinhan tätä hyödyntää ennen perhe-elämääkin. Antaa vieraidenkin jättää ajatuksiaan ja pysähtyä yhteisten teemojen ääreen vaikka tarvittaessa harvemmin.

Miltä kuulostaa? Voisiko tämä toimia teidänkin perheessä?

Ainakin punaisin ja valkoisin terveisin, Mio

 

Kommentit (2)

rauhallista joulunaikaa kaikille
1/2 | 

Todella kaunis ajatus, kiitos tasta ideasta! Itsellani on kaksikielinen perhe ja pieni 1-vuotias tytto, ja olen etsinyt tapaa, jolla elaa uskonelamaa hanen kanssaan yhdessa luontavasti, arjessa, ja antaen hanelle sen luottamuksen tunteen, etta Taivaan isa on aina kanssasi, ja minakin olen tassa sinun kanssasi. Hyvaa joulua Sinulle! 

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Hei, kiitos ja ihana kuulla! Toivottavasti esimerkiksi tämän idean kautta löytyy väyliä noihin tunteisiin sekä teidän tapaa elää ydessä uskoa todeksi. Ihanaa ja kaunista joulun aikaa myös teille siinne!

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay

Syyskauden aluksi mediassa on puitu perheiden jaksamista ja alhaista syntyvyyttä. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla tuotiin esille se, miten vanhempien hyvinvointi on seuraavan sukupolven suotuisan kasvun edellytys. Heti seuraavassa lauseessa kuitenkin kysyttiin, onko yhteiskuntamme muuttunut perustavalla tavalla niin, ettei Suomessa ole enää hyvälle vanhemmuudelle tilaa.

Perheen ympärillä käytyä keskustelua on yli sadan vuoden ajan sävyttänyt huoli yhteiskunnallisen muutoksen nopeudesta sekä näkemys eskaloituvan pahoinvoinnin aiheuttamasta tuhosta perheelle. Uutta on se, että vanhempien uupuminen ja alhainen syntyvyys liitetään toisiinsa. Kyse on keväällä alkaneen vanhempien jaksamista selvittävän tutkimushankkeen alustavista tuloksista. Tutkijatohtori Matilda Sorkkila on ollut löydöksestä huolissaan sekä perheiden hyvinvoinnin että alhaisen syntyvyyden näkökulmasta.

Uutta on se, että vanhempien uupuminen ja alhainen syntyvyys liitetään toisiinsa.

Ilmiö on tuttu myös arkityöstäni, parisuhdetapahtumien vertaisryhmistä. Perheiden arki on entiseen verrattuna muuttunut. Tapahtumiin tullaan useimmiten siksi, ettei aika hyvistä aikeista huolimatta meinaa kahden tulonhankkijan lapsiperheissä riittää puolisolle. Jotain halutaan tehdä toisin, muttei aina tiedetä mitä.

Merkittävänä parisuhdetta kuormittavana tekijänä nähdään vallitseva kiireinen elämäntapa, jossa molemmilta vanhemmilta edellytetään täysipainoista työelämään osallistumista. Sen lisäksi tulee vanhempien sekä lasten harrastukset. Työ, vapaa-aika ja perhe kamppailevat samasta ajasta keskenään ja usein lasten tarpeet asettuvat puolisoiden toiveiden edelle.

Merkittävänä parisuhdetta kuormittavana tekijänä nähdään vallitseva kiireinen elämäntapa.

Me ihmiset olemme keskenämme erilaisia. Osa sietää vallitsevaa kiireistä elämäntapaa hyvin, osa on vaarassa uupua taakan alle. Kaikilta ei pidä edellyttää samanlaista suoritusta.

Perheeseemme kuuluu kaksi aikuista ja yksi yläkouluikäinen lapsi. Olen ehtinyt tehdä monenlaisia kokeiluja, millä perheen, työn ja muun elämän saa sopimaan toisiinsa. Olen toiminut erilaisten tiimien luotsina 30-vuotiaasta saakka. Miehelläni on ollut melkein koko työuran ajan matkustamista edellyttävä työ, Silloin kun lapset olivat tarha- tai alakouluikäisiä tein kuuden tunnin työpäiviä. Sen jälkeen siirryin etätyön käyttöön mahdollisimman monena päivänä viikossa. Jotkut palaverit vedin vauva sylissä. Jos mielimme saada syntyvyyden Suomessa nousuun, ilmapiirin perhettä ja lapsia kohtaan täytyy muuttua positiivisemmaksi. Parisuhteen ja lasten tulee voida näkyä vuorollaan vanhempivastuuta kantavien arjessa ja juhlassa. Myös työelämässä. Kyse on ennen muuta asenteesta.

Seuraavaksi tietenkin pohditaan, miten paljon parisuhteessa tarvitaan yhteistä, miten paljon omaa aikaa. Erilaisista suhdetta koskevista toiveista kannattaisi neuvotella heti parisuhteen aluksi. Moni jättää ne käymättä, koska konfliktit tuntuvat epämiellyttäviltä.

Ilmapiirin perhettä ja lapsia kohtaan täytyy muuttua positiivisemmaksi.

Suomalaisten vapaa-aikaa koskevan tutkimuksen mukaan työssäkäyvällä aikuisella on vapaa-aikaa 48 tuntia viikossa. Siitä riittäisi pienin priorisoinnein ja joustoin 10 tuntia parisuhteelle ja 10 tuntia itselle. Jotta suhde voi hyvin ja itse pysyy energisenä, molempiin kannattaa panostaa. Silti kumpaakaan tarvetta ei pidä liioitella. Käytettävissä olevan ajan vähyys korostuu pikkulapsivaiheessa. Juuri silloin olisi tärkeä opetella tekemään molemminpuolisia joustoja. Ja muistaa nauttia elämästä omaan tyyliin: tämä mitä meillä on, on riittävän hyvää.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat