Kirjoitukset avainsanalla Perhe

Vuosia sitten tarjosin apua yksin jääneelle pienten lasten äidille. Halusin todella auttaa, sillä hänen tilanteensa tuntui kestämättömältä. Arjen pyöritystä välillä pitkiäkin aikoja yksin, ilman hetken hengähdystä. Vapaina viikonloppuina totaalinen väsymys ja kasa tekemättömiä hommia. Hänen vastauksensa jäi mieleen: - Kiitos, tosi mielellään. Mutta mä en sitten pysty auttamaan sua. En vaan repeä tästä. 

Vastaus hämmensi minua. En nimittäin odottanut vastapalvelusta. Se nyt olisi ollut hassua koko tilanteessa. Kuormittaa kuormittunutta lisää. Mutta sellaiseen rooliin hän oli kasvanut ja tottunut. Elämä heitteli niin, että oli pakko toimia uudella tavalla. Hoitaa vain omat asiansa ja ottaa apua vastaan niihinkin. 

Haluaisin auttaa ja ilahduttaa, koska pelkään, ettei minua muuten hyväksytä. Että se ei riitä, mihin näillä resursseilla pystyn.

Minulle oli iso oivallus ymmärtää lapsuuden perheen roolituksen merkitys ihmissuhteiden kannalta. Se määrittää mielestäni enemmän, kuin vaikka omaa sukupuolta olevan vanhemman malli. Passaajaksi oppinut passaa parisuhteessakin ja palveluksia vastaan ottamaan tottunut, ottaa niitä sujuvasti vastaan myös parisuhteessa. Tahtipuikon heiluttaja haluaa määrätä ja sopeutumaan tottunut sopeutuu. 

Tämä on edelleenkin jotenkin tosi pysäyttävää. Kuinka vähän lopulta muutummekaan? 

Nyt olen itse samassa tilanteessa, kuin ystäväni vuosia sitten. Minun täytyy opetella uusi rooli ja kestää reaktiot, jotka ne synnyttää. Tai se, ettei mitään reaktioita synny. Kun en ehdi tai jaksa tehdä niin paljon kuin itseltäni odotan. Haluaisin auttaa ja ilahduttaa, koska pelkään, ettei minua muuten hyväksytä. Että se ei riitä, mihin näillä resursseilla pystyn. Eikä se kaikille riitäkään. Mutta mitä sitten? kysyn itseltäni ja alan itkeä. Niin, mitä sitten. Voisinko vain päättää riittää itselleni? 

Huomaan tuottavani paljon pettymyksiä, eikä se ole kivaa, kun ennemminkin haluaisin ilahduttaa toisia ihmisiä. Elämä ei enää tarjoile tuttua roolia, mutta opinko enää uutta?

Olen kasvanut perheessä, jossa oli aina tekemistä. Lukemattomat kerrat olen lapsena tiskannut äidin kanssa käsin kahvikuppeja kello kaksi yöllä viimeisten vieraiden lähdettyä. Olisin voinut mennä nukkumaan, mutta en halunnut. Halusin auttaa, sillä koin silloin olevani tärkeä. Äidin rinnalla minulla oli tehtävä ja paikka. Se oli palkitsevaa. Olen laittanut iltapalaa niin piispalle ja tohtorille kuin ilmaista leipää hakeville työttömille, yösijaa tarvitseville ulkomaalaisille ja puhumaan kykenemättömille kehitysvammaisille. Lapsuudenkodissani oli ovet avoinna kulkijan tulla. 

Näillä spekseille en pysty enää samanlaiseen kuin aiemmin. Lapset vievät omansa, menetykset ottavat vielä aikansa ja omasta hyvinvoinnistakin pitäisi huolehtia, että jaksaa. Huomaan tuottavani paljon pettymyksiä, eikä se ole kivaa, kun ennemminkin haluaisin ilahduttaa toisia ihmisiä. Elämä ei enää tarjoile tuttua roolia, mutta opinko enää uutta? Pystynkö muuttamaan vanhaa vai meneekö vain kaikki sotkuun mietin, kun taas olen sanonut ei, en pysty. 

Tosiasia on, että enää en edes halua. Sopeutujan tie on kuljettu loppuun. Ehkä tosiaan olen muuttunut ja toisenlaiset roolit odottavat minua. Sellaiset, joissa saa olla rajallinen ja riittävä.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Loma on vähän niinkuin parisuhde, johon helposti latautuu paljon odotuksia ja toiveita. Epärealistisia mielikuvia elämästä, jota ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan. Loma pakottaa kohtamaan sen, mitä on. Ja miltä se tuntuu. Eikä se ole aina helppoa. Siksi loma myös ahdistaa monia ja sen loppuminen on helpotus. Arki tuo mukanaan touhun ja roolit, joiden taakse on helppo paeta. 

Heti alkuun on silti pakko sanoa, että minulla on takana onnistunut loma. Se oli ihana ja vietin sen pääosin lasten kanssa hyvin rauhallisesti kotona. Valvoin myöhään, nukuin pitkään ja sain tehtyä monia tekemättä jääneitä asioita. Tärkeitä sekä oikeasti niitä välttämättömiä, kuten lasten kanssa lautapelien pelailua, uimista ja saunomista. Hiihtämäänkin päästiin! Ihaninta oli kuitenkin kiireetön yhdessäolo. Eronneena vanhempana loma olikin monin tavoin yksinkertaisempi, kunhan siitä joulusta päästiin yli. (Sekin meni hyvin.)

Loma pakottaa kohtamaan sen, mitä on. Ja miltä se tuntuu. Eikä se ole helppoa. Siksi loma myös ahdistaa monia ja sen loppuminen on helpotus.

Niin, kun asiaan latautuu paljon odotuksia, syntyy myös väistämättä pettymyksiä. Loma paljastaa sen, missä ihmissuhteissa mennään. Kun ei ole arkikiireitä, tulee väistämättä näkyväksi se, mitä läheisille ihmissuhteille kuuluu. Loma voi siksi olla myös pelottavaa aikaa. Toisen odotukset voivat tuntua ylivoimaisilta ja loman mahdolliset seuraukset kauhistuttavat. Tilastot kertovatkin, että eniten eroja syntyy juuri tammikuussa ja elokuussa. 

Vaikka loma oli onnistunut ja odotukset sille oli aika helposti täytettävissä, niin silti sain kiinni siitä tunteesta, kun loma ei mene niinkuin kuvittelee. Siitä pettymyksestä, ettei elämä ole niin helppoa, aurinkoista ja auvoista, kuin facebookin lomakuvat antavat ymmärtää. Lapsiperheessä loma onkin helposti jankuttamista, rajoittamista ja kyllä itkemistäkin. Eilen mietin, miten vaikeaa voikaan olla aamupuuron syöminen! Tai omien vaatteiden korjaaminen lattialta. Ja miten väsynyt olen tähän papukaijana olemiseen, joka kaiken lisäksi menettää aika ajoin hermonsa. 

Tärkeää on, ettei loma olisi vain törmäilyä. Vai pitäisikö puhua loman sijaan yhdessäolosta? Sillä sitähän loma on, aikaa olla yhdessä. Törmäysten ja etäisyyden jälkeen täytyy luoda ja etsiä myös kohtaamisen ja yhteyden hetkiä, rakentaa suhdetta toiseen. 

Tämäkin puoli on elämässä tärkeää ja myös sille pitää olla oma tilansa ja paikkansa. Rajat ja erillisyys ovat läheisyyden edellytys. Elämään kuuluvat myös kielteiset puolet ja kaikkein raskainta on olla aina aurinkoinen. Tiedän sen itse aivan liian hyvin. Tärkeää on, ettei loma olisi vain törmäilyä. Vai pitäisikö puhua loman sijaan yhdessäolosta? Sillä sitähän loma on, aikaa olla yhdessä. Törmäysten ja etäisyyden jälkeen täytyy luoda ja etsiä myös kohtaamisen ja yhteyden hetkiä, rakentaa suhdetta toiseen. 

Miksiköhän on niin vaikea hyväksyä, että molemmat puolet kuuluvat hyvään lomaan ja hyvään elämään? Mikä saa kaipaamaan johonkin ihmeelliseen utopiaan, jossa ei ole ristiriitaisia toiveita, pahaa mieltä tai erimielisyyksiä?  

Tästä artikkelista voi parisuhteessa olevat poimia eroasiantuntija Marika Rosenborgin vinkit parempaan lomaan. Sen eteen työskentelyn voi aloittaa heti, vaikka arki olisikin jo alkanut. Hyvä loma pohjustetaan nimittäin arjessa. Laatuaika on nimittäin turhaa haaveilua, jos yhteys arjessa on katkennut. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Sini Saavalainen

Isäinpäivä on on yksi niistä juhlapäivistä, joihin ihmiset lataavat yleensä paljon odotuksia. Isänpäivään kuuluu monen käsityksissä täydellinen onnellinen perhe, isälle lauletut onnittelulaulut ja harmonista yhdessäoloa. Mutta entä jos isäinpäivä ei olekaan täydellinen? Perheeseen liittyvien juhlapyhien aiheuttamat ristiriidat ovat monen todellisuutta, josta puhutaan vähän.

Omassa perheessani (jolla tarkoitan itseäni, aviomiestäni ja vielä syntymätöntä lastamme) isäinpäivään liittyy monenlaisia tuntemuksia. Moni merkittävistä isähahmoistamme, joille olisimme halunneet jakaa raskausaikaamme on jo kuollut vuosia sitten. Se tuo isäinpäiväämme surua, haikeutta ja vähän katkeruuttakin. Niin monta meille merkittävää edellisten sukupolvien miestä ei ehtinyt tietää koskaan, että saisimme vielä jonain päivänä perheenlisäystä. Isäinpäivään tuo osaltaan lisää surua myös se, että tämä on jo toinen kerta, kun vietämme “tulevien isien päivää” niin että olen raskaana. Kerroin aiemmassa postauksessani keskenmenoistani. Tällaisten päivien läheisyydessä ajattelen joskus sitä, miten epäreilua on miehille, että lapsettomien lauantaita vietetään äitienpäivän aattona, mutta ei uudelleen isäinpäivän aattona. Toisaalta nyt ollessani raskaana ja raskauden edetessä hyvin voimme olla eri tavalla iloisia tilanteesta, kuin viime tai toissa vuonna isäinpäivän tunnelman ollessa lähinnä surullinen.

Samalla koitan muistuttaa itseäni siitä, ettemme koskaan voi tietää, mitä toisten perheiden kulissien takana oikeasti tapahtuu. Monella samassa vaiheessa raskautta olevalle naisella on raskauden myötä parisuhde muuttunut ristiriitaisemmaksi tai jopa päätynyt eroon. Omalla kohdallani raskaus on sen sijaan yhdistänyt minua ja miestäni toisiimme. Ennen raskautta näytti kovasti siltä, että luonnolliset urapolkumme erkanisivat eri puolille Suomea. Raskaus sai minut palaamaan takaisin pääkaupunkiseudulle mieheni luo ja hakemaan töitä sieltä. Olen onnellinen, että saada määräaikaisia töitä täältä jo tänä syksynä. Raskaus on saanut myös kummankin meistä tekemään kompromisseja ja tekoja, jotka yhdistävät ja auttavat meitä rakentamaan vahvaa ja rakastavaa ydinperhettä.

Sen lisäksi, että oma parisuhteemme on vahvistunut, usko ja seurakunta ovat tuonut elämäämme jotain, mikä muistuttaa perhettä tai sukua. Jotkut ihmettelevät, miten pappeudestani huolimatta jaksan vielä käydä kirkossa. Minulle se on paikka, josta saan rauhaa ja eväitä seuraavaan viikkoon, joilla jaksan eteenpäin. Uskonyhteisössä huomaan, miten samankaltainen maailmankatsomus ja arvomaailma yhdistävät. On jotenkin turvallista ajatella, että kirkko ja seurakunta voi tarjota meille sellaisen yhteyden, joka vertautuu monella tavalla perheeseen. Kirkollisessa kielessä puhutaan Jumalasta Taivaan Isänä ja toisista samankaltaisen vakaumuksen omaavista joskus sisarina ja veljinä. Tämä tapa käyttää kieltä lohduttaa ja luo turvaa ja lämpöä myös nyt isäinpäivän aikaan.

Tätä isäinpäivää aiommekin juhlistaa mieheni kanssa iloisissa merkeissä: käymme jumalanpalveluksessa, syömme miehelleni mieluisia ruokia ja vietämme aikaa yhdessä. Vaikka isäinpäivä herättäisikin meissä monenlaisia tunteita, aiomme keskittyä niihin nyt myönteisiin ja viettää kahdestaan (tai kolmestaan) mahdollisimman hyvän isäinpäivän.

Isäinpäivätunnelmissa

Sini Saavalainen

Pappi, sosionomi ja vaimo, joka odottaa tammikuista esikoistaan

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joutilaiden hetkien viljely voi tuottaa kaivattua hyvää (Kuva: Pixabay).

Istun ekaluokkalaisen lapseni kanssa odotusaulassa. Lääkärikäynnin alkuun on vielä aikaa. Pienet jalat heiluvat mukavan maltillisesti vieressäni. Tunnelma vaikuttaa otolliselta ajatustenvaihdolle ja yhdessä jaetulle hetkelle. Älylaitteet olisivat vain tiellä. Päätän repäistä- eli ihan olla vaan. Hetken istumme hiljaa. Sovin itseni kanssa, etten ota puheeksi järkyttävän kuraisia kenkiä. Lausahtaisin sen kuitenkin moitetta äänessäni. Sitä paitsi, mistä minä tiedän kuinka lystiä lapsellani on ollut kenkiä sotkiessaan!

Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä.

Päätyseinän iso ikkuna saa meidät katselemaan samaan suuntaan. Tyttöselläni ei ole kipuja ja hän asettuu ihmettelemään pilviä. Se, miltä pilvet näyttävät mielikuvituksemme muovaamina hauskuuttaa meitä. Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä. Pieni ihminen sanoittaa omaa pohdintaansa. " Toi yks pilvi näyttäis mun pehmopossulta, jos sillä olis vielä joku nenä". Se meidän koulun keittäjä kertoi tänään, että sillä on musta kissa." " Ai niin äiti, ne kirjavat sormikkaat kutittaa mua". Tekemisiin ja suhteisiin liittyy monenmoista oloa. Lapsi kutsuu minua kuulemaan, tätä kaikkea omaansa. 

Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä.

Joutilaisuuden hetkissä nousee pintaan sitä mille arjessa ei aina löydy tilaa. Pintaan päässeelle saatetaan tarvita vielä lisää huomiota. Kun jäsennämme olojamme, tajuamme olleemme tietyissä hetkissä vihaisia, surullisia, tyytyväisiä tai hämmentyneitä. Tunteiden kirjo on läsnä. Tavoitammeko mitä meissä tapahtuu ja miksi? Vaikeassa ei tarvitse möyhiä ja velloa - lupa sen olemassaololle on kuitenkin hyvä antaa. Toisaalta kupliva ilo voi tarjota nosteen, jonka turvin vaikeat asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Olot eivät olekaan tulleet jäädäkseen vaan ovat ohikulkumatkalla.

Katselen lastani. Mietin, miten monenlaisia uudistavat hetket voivatkaan olla. Nyt virkistyn verkkaisasta puheesta ja samasta ikkunasta katselemisesta. Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä. Lääkäri on aikataulustaan myöhässä ja tänään se sopii meille. On niin tärkeää saada vain olla - ja palan halusta varjella tätä hetkeä. 

Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä.

Josko onnistuisin mallintamaan lapselleni vaihtoehtoisia tapoja olla, ajatella ja toimia. Sitä, ettei kaikkea voi tai tarvitse ratkaista. Ei nyt eikä välttämättä lainkaan. Siinä missä elämä on turhankin usein levotonta huisketta haluan vahvistaa toimettomuuden ääntä. Jos vaikka kykenisin kuulemaan mitä nousee esiin kun touhotus taukoaa. Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä. Kunpa lapseni oppisi erottamaan olennaisen, tiedostamaan. Jakamaan leipäänsä ja ymmärtämään, miksi on tärkeää toivottaa toiselle hyvää huomenta. Ajattelen, että tämäkin on "pienen arjen viljelyä", josta Olavi Sydänmaanlakka kirjoittaa teoksessa Lapsen ja nuoren viha.

Elämä on levotonta huisketta, riitaa ja rähinää olisipa se voittopuolisesti jotain muuta. Sitä toivon. Ja tämän toiveen keskellä pohdin myös Anni Alatalon mietteitä sielun väsymyksestä. Miten olla ja käyttää joutenolojaan tuon väsymyksen helpottamiseksi? Kuinka muuttaa tapaansa olla siten, että se voisi useammin johtaa hyvää tekevään? Josko riittävän usein lapseni saisi vahvistusta kokemukselleen, että hän on hyvää seuraa ja iloitsemisen arvoinen.

Lääkäri kutsuu meidät sisään. Pilvet jatkavat leikkiään ja minä peiliin katsomista aikataulujeni kanssa. Jään kurottamaan kohti uutta joutilaisuuden hetkeä.

Lämpimin terveisin, Päivi

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat