Kirjoitukset avainsanalla lapset

Tänäkin aamuna sain herätä omassa sängyssäni turvassa rakkaitteni lähellä. Tänäänkin aloitin päiväni ilman pelkoa siitä, että jokin rikkoisi arjen tavallisuuden. Minun ei tarvitse pelätä, kun kävelen lasteni kanssa kouluun ja päiväkotiin ja jatkan siitä päivän töihin. Voin luottaa, että päivän lopussa olemme yhdessä taas. Elämäni on turvallista, Suomessa on turvallista elää.

Mielessäni on pyörinyt viime päivinä uutiset maailmalta. Viikonloppuna Afganistanissa siepattiin suomalainen nainen ja Manchesterissa tehtiin pommi-isku. Uutiset koskettavat ja ahdistavatkin, tulivat lähelle. Ystäväni joutui muutama vuosi sitten palaamaan avustustyömatkan alkuvaiheessa Afganistanista turvallisuustilanteen heikettyä. Tuo nainen olisi voinut olla hän. Mieheni sukulaisia asuu noin tunnin ajomatkan päässä Manchesterissä, mitä jos he olisivat olleet tuolla.

Siepattu nainen Afganistanissa, mitä hän ajattelee. Hänen elämänsä ei enää ikinä ole samanlaista kuin ennen. Hänen vapautensa on riistetty ja epätietoisuus tulevasta, sitä on mahdoton edes kuvitella. Mielessä pyörivät varmasti murhattujen ystävien kuvat, viimeiset hetket ennen kuin hänet pakotettiin lähtemään paikasta, jota hän ehkä piti jo kotinaan. Hänen elämänsä pysähtyi, mutta meidän elämämme jatkuu täällä samanlaisena kuin ennenkin.

Manchesterin iskujen uhrit ja heidän läheisensä ovat keskellä kaaosta. Miten elämä muuttui iloisesta juhlinnasta kaaokseen ja ahdistukseen vain silmänräpäyksessä. Epätietoisuus ystävien ja rakkaiden voinnista, suru ja tuska menetetyistä läheisistä. Säikähdys ja tunne siitä, että se olisin voinut olla minä. Mikä oikeus minulla on olla edelleen?

Maailmalla tapahtuu paljon pahaa päivittäin ja jatkuvasti. Asiat tapahtuvat jossain kaukana, koskettavat, mutta eivät mene ihon alle. Nämä tapahtumat, jotka osuvat jollain tavalla lähelle, käynnistävät aina uuden ajatusprosessin. Miksi minä saan asua turvassa rakkaitteni kanssa? Pitäisikö minun lakata elämästä, kun jonkun toisen elämä pysähtyy? Voiko vastaavaa tapahtua meille? Mitä minä voin tehdä?

Huomaan, että minun ja puolisoni keskustelut sivuavat usein viime päivien tapahtumia. Suru viipyilee ilmassa ehkä pelkokin. Mitä jos meille tapahtuisi jotain pahaa, peruuttamatonta? Jatkuisiko elämä? Ainakin se muuttuisi. Lapsiani halaan ehkä tiukemmin aamulla kouluun ja päiväkotiin lähdettäessä. Vaikka aina kannan heitä rukouksissani, niin huomaan, että olen kantanut heitä ehkä vähän enemmän viime päivinä.

Rukous kantaa ja Jumala on luvannut olla siellä missä on pimeää. Kärsinyt Kristus on siellä, missä on kipua. Vastoinkäymiset omassa elämässä ja ympärillä laittavat polvilleen. Hillsong United sanoo laulussaan Touch the sky ”I touch the sky when my knees hit the ground”, ”Kosketan taivasta, kun polveni osuvat maahan”. Kun ympärillä kuohuu, niin Jumala on lähellä.

Vaikka yhteisiä hetkiä rakkaani kanssa näin loppukevään sykkeessä tuntuu olevan niukasti, niin olen kiitollinen siitä mahdollisuudesta, että voimme yhdessä kantaa läheisiämme ja kauempanakin olevia rukouksessa. Silloin kun omat mahdollisuudet vaikuttaa loppuvat on yksi joka voi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vietin viime viikolla laatuaikaa tyttäreni kanssa. Ilma oli kaunis ja houkutteli meidät ulos. Kävellessä on mukava jutella ja samalla saa hyötyliikuntaa. Keskustelimme lasten erilaisuudesta. Siis siitä, että samassa perheessä kasvavat lapset voivat olla niin erilaisia. Niinpä! Ihanaa!

Muistan kuinka meidän esikoisemme (juuri tuo tytär kenen kanssa kävelin) oli vauhdikasta sorttia. Sylissä käytiin kääntymässä silloin jos sormeen oli tullut pipi tai elämä oli muuten vaan kolhinut. Mutta muuten vauhti oli kova, elämää piti suorastaan ahmia tutkimalla ja liikkumalla. Seuraava tulokas olikin aivan eri maata. Hän istui sylissäni mielellään, mietti tarkasti kannattaako tästä lähteä ja jos kannattaa niin minne? Harkintaa, harkintaa… Sitten kolmas lapsemme oli jotakin näiden kahden ensimmäisen väliltä. Äidin syli kyllä kelpasi ja siellä viihdyttiin hyvin mutta leikkiin mukaan ei tarvinnut kovin paljon houkutella. Ja hetki kun askel kantoi, oli matkassa mukana pieni jääkiekkomaila.

Varmasti monelle tuttu lastenpsykiatrian erikoislääkäri, lääketieteen tohtori Jari Sinkkonen kertoo kirjassaan Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun, että vaikka hän on koulutettu ja lasten elämään hyvin perehtynyt ammattilainen, niin ammatin tuoma tietämys ei ole kovinkaan paljon vaikuttanut isänä olemiseen. Hän toteaa, että ”vanhemmuus on ennen kaikkea elämistä hetkestä toiseen tavallisessa arjessa eikä omien ja puolison teknisten ja taiteellisten suoritusten jatkuvaa arviointia”. Lohdullista! Analyysejä menneestä voi toki tehdä jälkeenpäin ja ottaa opiksi.

Ajattelen, että erilaisuuden hyväksyminen on oman ja muiden elämän kannalta kuitenkin yksi merkittävin asia. Perheessä, parisuhteessa, koulussa, työssä, ystävyyssuhteessa ja joka puolella me törmäämme asiaan: erilaisuus. On surullista joutua tilanteeseen jossa toinen yrittää vaikka väkisin muuttaa toista. Miten turhaa puuhaa ja aiheuttaa paljon pahaa mieltä. Jotenkin niin se menee, että sitä mitä itse en kestä tai hyväksy itsessäni, sitä en hyväksy toisessakaan. Esimerkiksi minun on vaikea sietää itsessäni toimettomuutta, niinpä en kestä katsella sitä ympärillänikään.

Jos me lapsuudessamme opimme hyväksymään erilaisuuden niin se kantaa hedelmää aikuisenakin ja läpi elämän. Tässä ajassa erilaisuuden sietäminen, kestäminen, hyväksyminen, iloitseminen tai kunnioittamisesta puhumattakaan, olisivat kullan arvoisia ominaisuuksia. Miten me voisimme oppia hyväksymään erilaisuuden? Ainakin asian tiedostaminen on hyvä alku uuden ajattelutavan oppimiselle.

Mitä sinä tästä ajattelet?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tätä tekstiä kirjoittaessani meillä asuva 8-vuotias pikkusöpöliini istuu vieressäni, mussuttaa Fani-palaa ufo-yöpuvussaan (lomarötväilyä!) ja ehdottelee blogiaiheita…”Joko sä oot kirjoittanu rakkaudesta? Entä siitä erojutskasta? Tai joulusta tai eläimistä?”. Ja jatkaa: ”Äiti sä oot niin kivan näköinen, kun sun suu menee tollai, kun sä hymyilet”. Ja itse näyttää niin suloiselta tähtisilmiensä kanssa ja suu korvissa asti.

Lastani katsellessani ajattelin, että miten tuo tuossa voikin joka päivä herättää minussa niin valtavan ilon. Ja hänen isoveljensä samoin. Mikään ei ole minulle rakkaudesta enempää opettanut kuin omat lapset. He ovat tosin opettaneet myös pelosta kaikkein eniten. Äidinrakkaus on kummallinen jatkuvan rakkausvirtauksen paikka; hyväksyvä ja ehdoton.

Joskus on sanottu, että tarvitsemme toista ihmistä siksi, että meissä oleva rakkaus syttyisi ja saisi virrata. Tuo toinen ihminen voi olla kuka tahansa, mutta useimmiten kaipaamme kuitenkin ihan sitä ”omaa” vakkarikaveria, kumppania, jonka lähellä sydän voi tuntua lämpöiseltä ja elävältä. Rakastumisvaiheessa vasta virtaakin niin, että koko olemusta kuumottaa. Sydän voi tietenkin matkan varrella sulkeutua ja muuttua kylmäksi ja virtaus lakata.

Viime päivinä olen saanut tulla kosketetuksi ystävien lemmikkieläimiin liittyvistä some-päivityksistä. Usein lapset mutta myös eläimet ovat niitä, joita on helppo rakastaa. Molemmat ovat aitoja ja viattomia, meistä riippuvaisia ja osoittavat avoimesti rakkauttaan. Ne jotka saavat meissä olevan rakkauden virtaamaan, saavat meidät tietysti haavoittuessaan, sairastuessaan ja kuollessaan suremaan kaikkein eniten.

Rakkaus voi läikkyä auttamisen ilosta, se voi virrata kun kohtaamme iloa tai lämpimät sanat. Toisten rakkaustarinat sykähdyttävät ja koskettavat. On lukemattomia asioita, jotka herättävät sydämen sykkimään lämpimästi.

Mikähän olisi se juttu, jolla rakkaus itseä kohtaan leimahtaisi ilmiliekkeihin?

Mikä saa sinussa asuvan rakkauden heräämään?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

[avatar]

Rakkaus virtaa sisään ja ulos ainakin neljään suuntaan. Ylös, alas, sivulle ja sisään.

Vertikaalinen, pystysuoraan kulkeva rakkauslinja kulkee läpi sukupolvien. Omat vanhempamme ovat heitä aiempien sukupolvien rakkauden tuotoksia. Minä itse olen omien vanhempieni rakkauden ruokkima. Se, miten he ovat minua katsoneet, kuunnelleet, koskettaneet ja hoitaneet, on muokannut suurelta osin sitä, millainen minä olen ja miten minä rakastan muita. Rakkautta saaneena on helppo rakastaa itsekin. Silloin kun evääni ovat puutteelliset, joudun aikuisena opettelemaan parisuhteen perusasioita, kuten toiseen luottamista ja uskoa siihen, että olen riittävä tällaisena. Vastavuoroinen rakkaussuhde antaa onneksi siihen hyvän opettelualustan ja uuden mahdollisuuden.

Olipa vanhemmiltamme saatu rakkaus määrältään tai laadultaan millaista tahansa, tärkeintä on ajatus, että tahtoa ja yritystä siihen on ollut. Että vaikka on ollut vaikeaa ja taidot ja tottumukset hellien tunteiden ilmaisuun ovat olleet vajavaisia, niin vanhempien sydämessä on kuitenkin välkähtänyt rakkaus pientä nyyttiään kohtaan.

Mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä enemmän kääntyy virranjuoksu. Yhä enemmän se olenkin minä, joka tekee rakkaudentekoja vanhempien ja isovanhempien suuntaan. Minä, joka olen ollut hoivan ja huolenpidon vastaanottajana, muutunkin sen antajaksi. Siinä rakkauteni virtaa ylöspäin.

Alaspäin virtaava rakkaus on ehkä helpointa ja selkeintä. Rakkaus omiin lapsiin on alkukantaista ja syvää. Tästä rakkaudesta voivat päästä osallisiksi myös muutkin kuin perheeseeni syntyneet lapset. Vanhemman rakkaus lapseen on itsensä syrjään asettavaa, toisen etua huomioivaa, vastuuta kantavaa ja huolehtivaista. Lapsi taas rakastaa vanhempaansa suurella ehdottomuudella ja lojaalisuudella.

Horisontaalinen, vaakasuoraan virtaava rakkaus on parisuhderakkautta. Vierelläni on Hän, minun ihmiseni, johon turvaan hädän hetkellä ja jonka kanssa koen ihanimmat paratiisikokemukset. Nat King Cole laulaa laulussaan Nature Boy: "The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return". Niinhän se on.
Horisontaaliselta rakkauslinjalta löytyy myös rakkaus ystäviin. Kahdensuuntaisesti virtaava linja sekin.

Tyhjyys missä tahansa näistä kohdista voi tuntua kipuna, joka kulkee mukana aina. Joskus tyhjä tila voi täyttyä, joskus siihen jää ikuinen aukko. Silloin ihminen kantaa sydämessään haavaa, jota muut eivät näe eivätkä sen kipua ymmärrä.

Sisäänpäin virtaava rakkaus kohdistuu itseeni. Itseni rakastaminen tarkoittaa minulle sitä, että pyrin puhumaan itselleni lempeästi. Haluan hyväksyä epätäydellisyyteni ja antaa anteeksi ne mokat ja virheet, joita joka tapauksessa aina välillä teen.

Tämän kaiken rakkauden keskiössä olen minä. Sekä saamassa että antamassa. Joku minua viisaampi ja suurempi ihminen on sanonut, että tärkeämpää kuin tulla rakastetuksi, on rakastaa itse. (En tiedä, onko hän koskaan kokenut vastavuorottoman rakkauden tuskaa...) Sen tiedän, että rakastaminen tekee ihmiselle hyvää. Se lämmittää ja antaa elämälle tarkoituksen. Rakastaessani olen aktiivinen, subjekti. Rakkaus on niin paljon enemmän kuin vain tunne, se on myös tekoja ja valintoja jonkin itseäni suuremman hyväksi.

Rakkaudellisen elämänasenteen ei toki tarvitse liikkua vain näitä pysty- ja vaakasuoria akseleita pitkin, vaan se voi parhaimmillaan kattaa koko kentän. Itselleni on ollut tärkeä Tommy Tabermannin ajatus ”Me tulimme tänne (maailmaan) lyhyelle vierailulle. Jättäkäämme jälkeen siemen, ei haavaa.”

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat