Kirjoitukset avainsanalla Arki

Parisuhteen äärellä ajalla on iso merkitys. Tai ei ehkä niinkään ajalla vaan sillä miten ajan käyttää.

Elämä ja varsinkin perhe-elämä on kiirettä, säätämistä, kriisistä kriisiin elämistä ja ”tulipalojen” sammuttelua. Mutta elämä on muutakin. Se on myös taukoja ja tyhjiä hetkiä. Jos tyhjät hetket käyttää murehtimalla, eilistä ja tulevaa ja hössöttämällä, menevät mahdollisuudet johonkin tärkeään ohi ihan huomaamatta.

Moni kokee omassa arjessaan jatkuvaa syyllisyyttä. Pitäisi olla enemmän lasten kanssa, pitäisi käydä sukuloimassa, täytyisi liikkua ja syödä hyvin ja tehdä töissäkin enemmän. Parisuhteeseen pitäisi panostaa…

Itse ajattelen, että arkielämä on nykyään niin täyteen ahdettua, ettei aidosti pysty tai tuntuu siltä, ettei pysty elämään omien arvojen mukaista elämää. Kysynkin nyt: mikä on elämäsi tärkeiden asioiden järjestys ja elätkö tuon järjestyksen mukaan?

Moni sanoo, ettei ole aikaa tai mahdollisuutta. Mutta itse väittäisin, että usein kyllä on – joskus vain tuijotamme suljettua ovea emmekä osaa katsoa sivuille. Joskus tarvitaan kokonaan uudenlaista tapaa ajatella. Elämän arvokkaat asiat kaipaavat huomiota ja huolenpitoa. Arjen pienissä hetkissä piilee iso mahdollisuus.

Miten parisuhde voi kestää, jos huomio on aina muualla ja kaikki muu on tärkeää? Miltä siitä toisesta mahtaa tuntua, jos asetat hänet aina jonon hännille?

Mitä jos sinulla olisikin kaikki maailman aika? Mitä tekisit ja sanoisit kumppanillesi juuri nyt? Nytku on vielä mahdollisuus. Katua ei kannata tai tuntea syyllisyyttä siitä, mitä oli - se ei auta vaan estää elämästä tässä hetkessä. Tänään on uusi päivä ja uusi mahdollisuus.

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsi kiljuu ja heittäytyy lattialle. Murkku paiskoo ovia. Äiti huomauttelee. Anoppi katsoo merkitsevästi. Pomo tarvitsee raportin, mieluiten heti. Taas yksi ystävätär pyytää kaasokseen. Pyykkikasa muistuttaa Mount Everestia. Mummo kaipailee käymään. Keittiön lattia on tahmea. Kuntosalikortti hautautuu kassin pohjalle. Kummipojan lahja on hankkimatta. Konmaritus on kesken. Eteisestä tuskin mahtuu läpi. Kaikki vaativat minulta jotain. Jokainen. Sinäkin. Varsinkin sinä!

Mielikuvissani näen teidät kaikki vyörymässä ylleni vaatimustenne kanssa. Niiden voima musertaa minut. Silmissä mustenee. Tuntuu, että kaadun.

Sitten yhtäkkiä näen edessäni sinut pieni kukka kädessäsi, tukka vähän sekaisin, huulillasi ujo hymy. Sellaisena kuin sinuun rakastuin. Havahdun ja etsin sinut katseellani. Istut kumartuneena läppärisi ylle. Maksat laskuja verkkopankissa ja otsasi on kurtussa. Haukkaat samalla voileipää, josta koira yrittää myös saada osansa. Nuorimmainen kiskoo sukkaa jalastasi. Vilkuilet kelloa ehtiäksesi treeneihisi edes kerran tällä viikolla.

Kävelen luoksesi ja kosketan hellästi hartiaasi. Nostat katseesi. Sammutat koneen ja nouset ylös. Otat minut syliisi ja painat itseäsi vasten. Olemme lähekkäin varovasti, tunnustellen. Lämpö sulattaa meidät ja otteesi tiukkenee. Tuntuu kuin meistä kahdesta väsyneestä syntyisi yhdessä uutta energiaa.

Vilkaiset kelloon. Suukotat minua kevyesti, virnistät anteeksi pyytäen ja syöksyt treeneihisi. Katson ympärilleni. Kuopus imee tyytyväisenä sukkaasi. Kello raksuttaa. Otan kupin teetä ja istun sohvalle. Ehkä maailma ei sittenkään kaadu. Ainakaan vielä tänä iltana.

 

(Kuva Gerome Viavant)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen pitänyt yhtä avopuolisoni kanssa nyt kolme ja puoli vuotta, emmekä ole vielä kertaakaan riidelleet. Tottahan toki me välillä mökötämme toisillemme tai pahoitamme vahingossa toisen mielen, mutta ääntä emme ole koskaan joutuneet toisillemme korottamaan, eikä yksikään astia ole mennyt keittiössä rikki (ainakaan riidan seurauksena).

Elin ennen suhteessa, jossa riitelimme koko ajan. Siis ihan koko ajan. Hyvä, ettemme olleet toistemme kurkuissa kiinni jo heti herättyämme. Aina sai olla miettimässä sitä, että mitäköhän se toinen tästä tempauksesta tuumaisi. Toisaalta oli ihan sama mitä teki, yleensä aina meni väärin. Tykkäsin välillä myös provosoida, en kiellä sitä. Olimme nuoria ja hölmöjä, ja rakastimme riitelemistä varmasti enemmän kuin loppupeleissä toisiamme. Muistelen näitä aikoja lähinnä huvittuneena, en ollenkaan katkerana.

Tästä syystä olin kuitenkin hieman varpaillani myös tämän nykyisen suhteeni alussa. Hämmästyksekseni huomasin, että asiat joista olin ennen saanut satikutia, ohitettiinkin olan kohautuksella ja lentävällä lauseella: ”No, eihän tuo nyt maailmaa kaada.” Mitä ihmettä? Minua ei uhkailtukaan erolla.

Kerran avopuolisoni suuttui minulle niin, etten minä edes huomannut sitä. Luulin, että hän oli lähtenyt viemään roskia, kunnes havahduin siihen, että hän oli viipynyt reissullaan jo puoli tuntia. Soitettuani hänen peräänsä kävi ilmi, että hän oli pahoittanut mielensä jostain, mitä minä olin sanonut, ja hänen oli täytynyt saada haukata happea. Mutta hän oli jo kotimatkalla, ihan nurkan takana.

Tämä on hyvä esimerkki meidän välisestä riidasta. Joko se on niin pieni, että se menee toiselta kokonaan ohi tai sitten se on niin pikkuriikkinen töyssy, ettei sitä meinaa edes huomata.

Olen istunut tässä tasaisessa kyydissä kohta neljä vuotta. Jossain vaiheessa olen miettinyt, onko kyyti vähän liiankin tasaista, mutta olen tullut siihen tulokseen, että tämä tasainen, se on minun juttuni. Mitä vanhemmaksi tulen (koska olenhan jo tosi vanha), sitä vähemmän minä jaksan enää mitään turhia draamoja elämässäni. Kun tulee mokailtua tai käyttäydyttyä toista kohtaan ajattelemattomasti, on paikallaan myöntää virheensä ja pyytää anteeksi. Näissä tilanteissa olisi kiva saada vastakaikua; saada toiselta anteeksi. Ja ihan parasta olisi, jos näihin juttuihin ei tarvitsisi jäädä vellomaan, sillä elämä jatkuu mokankin jälkeen.

Luulen tämän riidattomuuden liittyvän ainakin minun kohdallani jollain tavalla aikuistumiseen. Olen joskus ihan tosissani miettinyt, että pitäisikö tästä olla jopa huolissaan, kun emme tosiaan koskaan riitele. Mutta ehkäpä tässä nyt vain on kyseessä kaksi aikuista ihmistä, jotka oikeasti välittävät toisistaan. Kaksi aikuista ihmistä, jotka haluavat, että sillä toisella on kaikki mahdollisimman hyvin. Kaksi aikuista ihmistä, jotka eivät vain yksinkertaisesti jaksa tapella.

Jos me avopuolisoni kanssa tahdomme elämäämme draamaa, kyyneliä ja epävarmuutta, katsomme vain pari jaksoa Kauniita ja Rohkeita. On kuitenkin lohdullista tietää, että se loppuu heti, kun painamme Stop-näppäintä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vuosia sitten mietin tuota Mannerheimin Lastensuojeluliiton slogania ja melkein inhosin sitä. Olin kotiäitinä ja arki ei tosiaankaan siinä kohtaa aina tuntunut kovin hehkeältä. Oma olo oli usein hyvin turhautunut ja sellainen, että kaikilla muilla on elämä paitsi minulla. Peilistä katsoi todella väsynyt ja itsestään etääntynyt nuori äiti. Väsymys tekee ihmiselle ihmeitä – kaikki kaunis vääristyy ihan väärään asentoon.

Väsyneessä arjessa ei ollut aikaa tiedostaa, mitä parisuhteelle tapahtui. Tiedostaminen on tapahtunut paljon myöhemmin. Kaikille pienten lasten vanhemmille tekisikin mieli sanoa, että pitäkää niin hyvä huoli toisistanne kuin ikinä osaatte. Ja kaikille muillekin tietenkin, mutta kyllä pikkulapsiarki on parisuhteen kannalta haastavaa, vaikkakin usein myös onnellista aikaa.

Tällä hetkellä tuntuu vaikealta ajatella, etten osannut nauttia niin paljon kuin olisin voinut. Miten en ymmärtänyt ihan tavallisen arjen merkitystä?

Ero pistää koko elämän ihan uusiksi. Se hajottaa vanhan ja pakottaa aivan erityiseen prosessiin. Ero hajottaa myös vanhan arjen. Itse kuvailisin eron jälkeistä aikaa erityistilanteeksi. Se on niin akuutti, kipeä ja sekava tilanne, että siinä on koko ajan jotain uutta, josta pitää selviytyä. Arki ei ole enää tuttua perusarkea vaan jotain ihan muuta.

Itselleni kävi niin, että huomaamattani arki alkoikin uudelleen. Jonain päivänä istuin keittiön pöydän ääressä lasteni kanssa ja tajusin, että mehän ollaankin kokonainen perhe taas. Ja arki toimii aika mukavasti ja meillä on hyvä olla kolmistaan. Joskus tunne kokonaisemmasta perheestä on vähän kuin haamukipu, joka välillä muistuttaa itsestään, mutta menee sitten taas ohi.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että onni todellakin löytyy arjesta. Se että kaikilla on hyvä olla ja arki koostuu pienistä perusjutuista, tuntuu ihan luksukselta. Tiukkojen aikojen jälkeen on helppoa olla kiitollinen tavallisista asioista. Rakkaus asuu arjessa ja meidän arkemme on lastemme lapsuus. Arki ei ole siis mikään pikkujuttu - nautitaan siitä.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat