Kirjoitukset avainsanalla elämänkokemukset

Kuva: Jaakko Kaartinen

Jos ihmisellä on rakastaja ja hän itsekin rakastaa, siitä pitäisi seurata näkyvää hohtamista. Silloin on elämältään ansainnut sen.

Rakkaussuhteen tulisi johtaa sellaiseen kokemukseen, että saa tuntea olevansa ihana. Kun saa tuntea oman ihanuutensa, hohtaa.

Minusta meidän olisi syytä opetella toivomaan, odottamaan ja vaatimaan osaamme hohtamisesta. Sen pitäisi nousta parisuhteiden ja kaikenlaisten muidenkin rakkaussuhteiden etualalle. ”Auta minut hohtamaan. Annan minun hohtaa!”

Me saimme makuuhuoneemme seinälle Lulu Halmeen teoksen Suomineidon uudet kujeet. Se on aivan tavattoman viisas taideteos, uuden ajan huoneentaulu. Taakse saavat jäädä ankean menneisyyden ”itkut pitkästä ilosta” ja ”kel’ onni on, sen kätkeköön” -latistukset. Niiden sijalle Halme on koonnut muita opetuksia.

Hohda on teoksen keskiössä.

Se on muistutus itselle siitä, miten elämässä voi olla: hohtaen. Ja mielessä sitä seuraa liuta kysymyksiä: mitä minun pitää sitten tehdä, että hohtaisin? Mitä minun pitää uskaltaa toivoa, mitä minun pitää osata pyytää kumppaniltani, miten minun pitää osata kertoa, jotta hän voi sen tehdä, laittaa minut hohtamaan?

Rakastajan sylissäkin vastuu minusta itsestäni on omani. Minä olen vastuussa siitä, mitä minä itselleni uskallan tarvita ja pyytää, ja saada.

Hohda!

Minun rakkaani on aurinko, minä olen kuu ja hohdan hänen paisteessaan. Ehkä minun elämäni olisi toisenlainen, jos olisin oppinut jo aivan nuorena sanomaan itselleni ja toiselle, että minulla on lupa ja oikeus hohtaa. Aikanaan sen estivät ja sitä kampittivat monenlaiset keskeneräisyydet ja pelot. Piti kulkea pitkä matka oppiakseen.

Mutta nyt se on tässä, löytyneenä. Ja me rakastamme ja hohdamme, ja tuo teos meidän seinällämme ei päästä sitä unohtumaan.

Siksi hohtaminen, että tämä rakkaus.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva pixabay

Osallistuin viime lauantaina (lapsettomien lauantaina)  nykyajan iltanuotiohenkiseen tilaisuuteen Hyvän toivon kappelissa. Ilta oli nimetty otsikoin: tarinoita menetyksestä ja lapsettomuudesta.

IIlan emäntänä toimi Anna-Riitta Kässi, helsinkiläinen seksuaalikasvattaja ja doula. Liveklubi oli saanut alkunsa Anna-Riitan omista menetyksen ja lapsettomuuden kokemuksista, työstä menetystä kokevien perheiden parissa sekä  tahattomasti lapsettoman muusikon yhteydenotosta ja ideasta yhteisen illan järjestämiseksi. 

Meitä oli paikalla noin kymmenen naista. Jotkut olivat hiljaa koko illan, joku luki oman runonsa, toinen lauloi, muutama kertoi oman tarinansa. Osalla meillä oli lapsia, osalla ei. Monella oli lapsettomuushoidot kesken. Omat lapseni tosin olivat sitä mieltä, ettei minun kuuluisi oikeastaan mennä koko tilaisuuteen. 

- Äiti, et sä voi mennä sinne kertomaan, että sä sait kaksi lasta, jos ne muut ei ele saaneet yhtään. Niille voi tulla paha mieli.  

- Jos niille tulee paha mieli, siitä olisi hyvä puhua, puhua, puhua - vaikka siellä illassa. Ajattelen, että oma tarinani voisi luoda toivoa siitä, ettei unelmiaan kannatta haudata. Muistan kyllä, että milloinkaan en ole ollut NIIN surullinen kuin lapsettomuusvuosina. Ja surullinen olen ehtinyt olla monella eri tapaa. Tahaton lapsettomuus tiputti minut elämän odotushuoneeseen ja aika syvään merkityksettömyyden kokemukseen. Nyt ajattelen, että odottamisellakin oli oma merkityksensä - mutta tuska tuli siitä, kun ei voinut tietää, loppuuko odottaminen koskaan.  

Illan lopuksi vanhempi nainen muisteli omaa elämäänsä ja kertoi olevansa nyt kiitollinen siitä, että on saanut olla niin vahvasti siskonsa lasten ja lastenlasten elämässä tärkeänä aikuisena. Naisen tarina antoi yhden esimerkin, miten voi liittyä lasten elämään ja tulla vähän niin kuin varaäidiksi. Jos en olisi saanut omia lapsia, olisin varmaan tehnyt samoin kuin tuo nainen.  

Tarinat, runot ja laulut kestivät yhden jaetun hetken. Sitten lähdimme taas omaan arkeemme. Viikon aikana olen miettinyt kuulemiani tarinoita. Illassa tapaamani ihmisten kasvot ovat mielessäni. Uskon, että tällaisille teemallisille tarinailloille olisi tilausta. Sekä kertominen että kuunteleminen, yhteinen jaettu tila voimaannuttavat. 

Se on varmaan niin kuin viisas katolinen pappi Henri J.M.Nouwen on sanonut: Yksityisin on yleisintä. Kun luulee olevansa maailmankaikkeuden ainut miettiessään syntyjä syviä ja kokiessaan jotakin vaikeaa tai hävettävää - juuri se kaikista yksityisin onkin yleismaailmallinen kokemus. Sama ilmiö on olemassa rakkauden ja ilon ja merkityksellisyyden tunteen kanssa.  Merkillistä, että se on juuri noin.

Tahtoo tarinailtoja lisää!!!!

 

Terveisin,

Minna Tuominen

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

“I’ll love you with all the madness in my soul…” Sain joululahjaksi Bruce Springsteenin omaelämänkerran (kiitos, sisko!) ja olen ahminut sitä mielenkiinnolla.

Lukiessa palautui vähä vähältä mieleen, kuinka syvällisesti Brucen levyt ja musiikki vaikuttivatkaan minuun varhaisessa nuoruudessa, 13-vuotiaasta alkaen. Monenlaisetkin jutut siinä vaikuttivat, mutta erityisesti palavuus ja kiihko, joka tuntui vakavalta ja todelliselta.

Ne olivat samalla niitä aikoja, jolloin aloin katsella itseäni entistä tarkemmin, havainnoiden ja miettien, että tällainen minä olen. Millainen sitten? Huomasin olevani muun muassa voimakkaasti tunteva ja kiihkeä ja eläytymiskykyinen. Ne laulut olivat lupaus siitä, mitä elämä voi olla.

Joitain lyhyitä elämänjaksoja lukuun ottamatta, joina koetin vastoin luontoani ja menestyksettä olla stoalaisen tyyni ja hillitty, olen arvostanut ja vaalinut myrskyisästi aistivaa sisimpääni.

Rakkauden suhteen tuo asia tosin teki minut nuoruudessa levottomaksi. Minä myrskyilin jo itse ja mielikuvitukseni oli lentäväinen; pelkäsin, että jos olisin rakastunut aivan päätä pahkaa, koko minuus olisi kadonnut kuohuihin ja tyrskyyn. Sellaiset epätoivoiset rakkaudet, jotka lauluissa toteutuivat sydän karrella, kiehtoivat minua kyllä, mutta aluksi juuri musiikin ja elokuvien ja kirjojen suodattamana.

Sitten kun rakastuin ja rakastin, myrskyisää se kyllä olikin. Tuntui kovasti ja paljon. Toisen ja oman itsen kohtaaminen jäi aina kuitenkin keskeneräiseksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että nuorena tosiaan oli vielä aivan kesken.

Ihminen on sisäisesti teini pitkän aikaa. Lopulta saattaa aikuistua. Jos aikuistuu, voi rakastaa ihan kokonaan. Se ei tarkoita, että myrskyisyys ja tuntevuus vähenisivät. Oikeastaan päinvastoin. Aikuistuminen on merkinnyt minulle sitä, ettei tarvitse enää peljätä oman minuutensa puolesta. Voi tuntea kaikki tunteensa aivan identiteettinsä syvyyksissä saakka. Temperamenttierot ja elämänkohtalot lienevät syitä siihen, että jotkut arvostavat enemmän tyyneyttä ja toiset myrskyä, yhdet rauhaa ja toiset eläväisyyttä.

Minulta nuorena kuullut laulut eivät ole jääneet taa. Ne ovat kulkeneet aina mukanani. Morrisseytä mukaillen, lauluja, jotka saivat kyyneliin ja pelastivat elämäsi, et unohda. Minä olen elänyt elämäni tuntien sisäistä yhteyttä dramaattiseen ja tunteelliseen, etsien vastinetta mielikuvilleni ja kokemusteni painolle.

Kun ajattelen, miten olen elänyt, se on ollut etsimistä: olen etsinyt paikkaa ja tilaisuutta olla niin tunteva kuin minussa aistia riittää. Elämän keskellä sellainen sitten lopuksi aukesikin, yllättäen. Tämä rakkaustarina, jota nyt elän, oli kuin monen monien laulujen summa.

Rakastavaisten matka kulki takakujien kautta valoon ja tästä tuli myös parisuhde. Parisuhteiden pitäisi toimia aika lailla samalla tavalla kuin aikuisuuden: hyvä parisuhde tukee ihmistä sellaisena persoonana ja sellaisin piirtein kuin hän on. Saa kukoistaa ja kasvaa omana itsenään.

Kun rakastettuni alkoi aikanaan katsoa minua, kirjoittaa minulle ja flirttailla kanssani, sanoin että kohta saattaa käydä niin, että sytyn hänestä kokonaan, ja sitten sydämeni palaakin kuin polttouuni. Ja niin se palaa. Katsahdan rintaani, ja siellä tuo tuli kohisee. Minä kohisen.

Aluksi oli 13-vuotias poika ja kiihkoisia rock-biisejä elämästä ja rakkaudesta. Silloin aavistelin, nyt elän. Nyt kaikki hanat ovat auki ja se nyt tuntuu oikealta ja hyvältä.

Oh oh, come take my hand
We're riding out tonight to case the promised land
Oh oh oh oh, Thunder Road

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sain kutsun kasvohoitoon - maksuttomaan 1,5 tunnin mittaiseen hoitoon. Ilolla otin kutsun vastaan. Vaan enpä olisi uskonut, millaisen hoidon sain :D

Nuori ja nätti tyttö kertoi noin tunnin ajan, mitä kaikkea vikaa ihossani on. Ihan oikeasti. En ihan helposti tunne näin, mutta kerron vähän. Tyttö asetti peilin kasvojeni eteen ja kysyi, mitä ongelmia näen ihossani. Hän itse myös vähän auttoi: on uurteita siellä ja täällä ja niin kirjava iho, ettei heidän asteikkonsa riitä ja suu alkaa kaartua alaspäin niin, että näytän koko ajan surulliselta.

Tunsin, miten kehoni alkoi lyyhistyä kasaan ja olo oli kuin lyödyllä. Ihan kerta kaikkiaan paniikinomainen ”pakko päästä pakoon” –reaktio alkoi hiipiä sisuksiin. Sisäisen huudon teki mieli huutaa, että ”etkö ymmärrä, ettei mua voi vähempää kiinnostaa se, miltä mun iho näyttää, mulla on paljon tärkeämpiä asioita mitä miettiä!”. Olin istunut tunnin tuolissa eikä kasvohoitoa oltu vielä aloitettu ja jouduin toteamaan, että olen pahoillani, mutta minun täytyy nyt varmaan mennä. Ja menin myös.

Hoitolasta ulos päästyäni tuli itku. Ja itkin bussimatkan kotiin asti. Tytön kysymys siitä, onko ollut viime aikoina stressiä, osui kipeästi. Toden totta, eroa edeltävä aika avioliitossa, ero ja kaikki mitä sen jälkeen on tapahtunut, näkyy ihollani. Kokemuksen jälkeen tunnen itseni väsyneeksi ja vanhaksi. Ehdin jo matkalla kotiin miettiä, että eipä ihme, ettei vastaan ole tullut uutta kumppaniakaan.

Tänään jouduin katsomaan itseäni ihan kunnolla peiliin, konkreettisesti. Eletty elämä näkyy ja tuntuu. Se näkyy ryhdissä ja kehon koostumuksessa. Se näkyy voimavaroissa ja siinä, mikä tuntuu tärkeältä. Se näkyy pinnalla ja syvällä. Ero näkyy tavassa katsella maailmaa. Kaikki elämänkokemukset ovat vähän kuin linssejä, joita kasataan päällekkäin ja aina maisema vähän muuttuu. Ja sisällä itsessä joku juttu aina vähän vaihtaa asentoa ihan peruuttamattomasti. Ja niin kai pitää ollakin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat