Kirjoitukset avainsanalla elämänkokemukset

Kuva: Jaakko Kaartinen

Vastakkain toisiaan ovat rakastavaiset. He katsovat toisiinsa, puhuvat toisilleen, kuuntelevat toisiaan, liikkuvat toisilleen ja leikkivät toistensa liikkeitä vasten. Rakastavaiset ovat rakastajia ja rakastettuja, molemmin puolin. Se on vuorovaikutussuhteista väkevin.

Vaan pohjimmiltaan, kesyttääkö se, vai villiinnyttää?

Rakkaussuhde voi olla vaikka kuinka pitkä, ja se kehittyy ja muuntuu, ja ihmiset siinä kehittyvät ja muuntuvat kasvaessaan. Tätä kasvamista ja muuntumista on jokseenkin totuttu pitämään laimenemisen suuntaisena. Rakastavaiset lopulta tavallaan kesyttäisivät toisensa ja itsensäkin. Aluksi on kenties ollut villiä, mutta sitten rakkaus ”kypsyy” ja niin edelleen.

Rakkaus kyllä on luonteeltaan neuvotteleva vuorovaikutussuhde. Se pitää sisällään lakkaamatonta sovittautumista toista kohti ja itsen tarpeita varten. Mahtoiko joku sanoa, että elämä on kompromissien taidetta? Kompromisseja luodaan rakkaussuhteissa. Mitä pidempään ja mitä syvempään rakastaa, sitä enemmän on sovittautumista.

Mutta tarkoittaako se sitten, että rakastaminen on lopulta kesyttämistä?

Pitää muistaa toinen puoli: mihin rakkaus kannustaa, mihin kaikkeen rakastavaiset antavat toisilleen sytykkeitä ja yllykettä.

Millaiseen kasvuun rakastaminen johtaa?

Villiintyäkseen täytyy uskaltautua. Kesyyntyminen on turvallista. On ehkä sisäisesti helppoa kesyttää toista ja on helpompaa kesyyntyä toiselle, koska se on vaarattomamman tuntuista ja meissä kaikissa on jotain epävarmuuksia ja jonkin verran arkuutta.

Mutta ei se ole välttämätön suunta. Rakastajat ja rakastetut voivat valaa toisiaan myös rohkeudella. Rakkaus voi lahjoittaa ihmiselle uskallusta sellaiseen kasvamisen suuntaan, jossa on enemmän sisäistä vapautta rakastaa villisti ja olla villisti oma itsensä. Villisti, eli ilman sovinnaisuuksien pidäkkeitä, muodollisten odotusten rajoitteita ja aistimisen ja tuntemisen estäviä lukkoja.

Koska kyseessä on ihmisen elämä ja kasvun matka, se tarkoittaa, että myös tämä villiys voi kasvaa, syvetä, verevöityä. Elämällä ja rakkaudella voi olla sellainen suunta myös. Sitä kannattaa etsiä, itselle ja toiselle.

Minun rakastettuni on villiinnyttäjä. Ja hänelle osoitan syvän kiitollisuuteni siitä.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Olen tässä mietiskellyt sidosta, joka minun ja rakastettuni välillä on, ja sen merkitystä siihen, kuka minä oikeastaan identiteetiltäni olen. Vaikutus on hyvin suuri. Tämä rakkaus on rakentanut minusta ihmisen, joka elää näin ja jonka persoona ilmenee tällä tavoin.

Minusta erityisesti tuo rakentumisen ajatus on antoisa. Rakkaus ja parisuhde rakentavat tilaa, jossa parisuhteen osapuolet elävät. Millaiset ihmiset ja millainen rakkaus, sellainen tila.

Rakkaus on niin väkevää, että se luo uutta ja muuttaa ihmistä. Minun rakastettunikin on väkevä, ja hän ja rakkaus itsessään vaikuttavat minussa.

Sielun veljien ihanassa kappaleessa lauletaan talon rakentamisesta sydämeen. Kielikuva on muodostunut minulle tärkeäksi. Se kuvastaa juuri tuota tilallisuutta, ulottuvuuksia, joissa rakastetaan ja persoonana toteudutaan, ja toisekseen rakentumisen dynamiikkaa, jossa sinä ja minä rakennamme, toimimme ja teemme tekijöinä. Rakkaus ei ole sattumanvaraista ajautumista, vaan aktiivista, tekemistä.

Joten me teemme tätä rakkautta, ja kuljemme näissä rakkauden huoneissa ja kerroksissa, katsellen ulos maisemiin, joita meiltä näkyy. Ja talo elää, ja kasvaa, aukeaa uusin tavoin ja tiloin rakkauden prosessissa, rakastaessa.

Se, mitä teen, on sitä, mitä olen. Se, mitkä mahdollisuudet minussa saavat toteutumisen alaa, pääsevät esille ja kasvamaan. Ja rakastettuni houkuttelee minusta esiin uusia mahdollisuuksia ja avaa uusia näköaloja.

Bottom line: ilman rakastettuni en olisi se, kuka olen nyt. Se on tärkeä havainto. Se saa oivaltamaan syvällisesti sen, miten merkityksellinen rakkaus on ihmiselle. Se on nykyisyyden ehto, ja minun itsenäni toteutumisen ehto elämässä, jota elän.

Meidän kulttuurissamme ja ajassamme korostetaan yksilöllisyyden näkökulmaa. Rakkauden läpi tarkasteltuna voisi sitten ehkä sanoa, että yksilöllisyys on pitkälti vuorovaikutuksessa muodostettua, rakkaussuhteessa muotoutunutta.

Minä, minä, minä: rakastava, rakastettu, rakkaudessa.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Jos ihmisellä on rakastaja ja hän itsekin rakastaa, siitä pitäisi seurata näkyvää hohtamista. Silloin on elämältään ansainnut sen.

Rakkaussuhteen tulisi johtaa sellaiseen kokemukseen, että saa tuntea olevansa ihana. Kun saa tuntea oman ihanuutensa, hohtaa.

Minusta meidän olisi syytä opetella toivomaan, odottamaan ja vaatimaan osaamme hohtamisesta. Sen pitäisi nousta parisuhteiden ja kaikenlaisten muidenkin rakkaussuhteiden etualalle. ”Auta minut hohtamaan. Annan minun hohtaa!”

Me saimme makuuhuoneemme seinälle Lulu Halmeen teoksen Suomineidon uudet kujeet. Se on aivan tavattoman viisas taideteos, uuden ajan huoneentaulu. Taakse saavat jäädä ankean menneisyyden ”itkut pitkästä ilosta” ja ”kel’ onni on, sen kätkeköön” -latistukset. Niiden sijalle Halme on koonnut muita opetuksia.

Hohda on teoksen keskiössä.

Se on muistutus itselle siitä, miten elämässä voi olla: hohtaen. Ja mielessä sitä seuraa liuta kysymyksiä: mitä minun pitää sitten tehdä, että hohtaisin? Mitä minun pitää uskaltaa toivoa, mitä minun pitää osata pyytää kumppaniltani, miten minun pitää osata kertoa, jotta hän voi sen tehdä, laittaa minut hohtamaan?

Rakastajan sylissäkin vastuu minusta itsestäni on omani. Minä olen vastuussa siitä, mitä minä itselleni uskallan tarvita ja pyytää, ja saada.

Hohda!

Minun rakkaani on aurinko, minä olen kuu ja hohdan hänen paisteessaan. Ehkä minun elämäni olisi toisenlainen, jos olisin oppinut jo aivan nuorena sanomaan itselleni ja toiselle, että minulla on lupa ja oikeus hohtaa. Aikanaan sen estivät ja sitä kampittivat monenlaiset keskeneräisyydet ja pelot. Piti kulkea pitkä matka oppiakseen.

Mutta nyt se on tässä, löytyneenä. Ja me rakastamme ja hohdamme, ja tuo teos meidän seinällämme ei päästä sitä unohtumaan.

Siksi hohtaminen, että tämä rakkaus.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva pixabay

Osallistuin viime lauantaina (lapsettomien lauantaina)  nykyajan iltanuotiohenkiseen tilaisuuteen Hyvän toivon kappelissa. Ilta oli nimetty otsikoin: tarinoita menetyksestä ja lapsettomuudesta.

IIlan emäntänä toimi Anna-Riitta Kässi, helsinkiläinen seksuaalikasvattaja ja doula. Liveklubi oli saanut alkunsa Anna-Riitan omista menetyksen ja lapsettomuuden kokemuksista, työstä menetystä kokevien perheiden parissa sekä  tahattomasti lapsettoman muusikon yhteydenotosta ja ideasta yhteisen illan järjestämiseksi. 

Meitä oli paikalla noin kymmenen naista. Jotkut olivat hiljaa koko illan, joku luki oman runonsa, toinen lauloi, muutama kertoi oman tarinansa. Osalla meillä oli lapsia, osalla ei. Monella oli lapsettomuushoidot kesken. Omat lapseni tosin olivat sitä mieltä, ettei minun kuuluisi oikeastaan mennä koko tilaisuuteen. 

- Äiti, et sä voi mennä sinne kertomaan, että sä sait kaksi lasta, jos ne muut ei ele saaneet yhtään. Niille voi tulla paha mieli.  

- Jos niille tulee paha mieli, siitä olisi hyvä puhua, puhua, puhua - vaikka siellä illassa. Ajattelen, että oma tarinani voisi luoda toivoa siitä, ettei unelmiaan kannatta haudata. Muistan kyllä, että milloinkaan en ole ollut NIIN surullinen kuin lapsettomuusvuosina. Ja surullinen olen ehtinyt olla monella eri tapaa. Tahaton lapsettomuus tiputti minut elämän odotushuoneeseen ja aika syvään merkityksettömyyden kokemukseen. Nyt ajattelen, että odottamisellakin oli oma merkityksensä - mutta tuska tuli siitä, kun ei voinut tietää, loppuuko odottaminen koskaan.  

Illan lopuksi vanhempi nainen muisteli omaa elämäänsä ja kertoi olevansa nyt kiitollinen siitä, että on saanut olla niin vahvasti siskonsa lasten ja lastenlasten elämässä tärkeänä aikuisena. Naisen tarina antoi yhden esimerkin, miten voi liittyä lasten elämään ja tulla vähän niin kuin varaäidiksi. Jos en olisi saanut omia lapsia, olisin varmaan tehnyt samoin kuin tuo nainen.  

Tarinat, runot ja laulut kestivät yhden jaetun hetken. Sitten lähdimme taas omaan arkeemme. Viikon aikana olen miettinyt kuulemiani tarinoita. Illassa tapaamani ihmisten kasvot ovat mielessäni. Uskon, että tällaisille teemallisille tarinailloille olisi tilausta. Sekä kertominen että kuunteleminen, yhteinen jaettu tila voimaannuttavat. 

Se on varmaan niin kuin viisas katolinen pappi Henri J.M.Nouwen on sanonut: Yksityisin on yleisintä. Kun luulee olevansa maailmankaikkeuden ainut miettiessään syntyjä syviä ja kokiessaan jotakin vaikeaa tai hävettävää - juuri se kaikista yksityisin onkin yleismaailmallinen kokemus. Sama ilmiö on olemassa rakkauden ja ilon ja merkityksellisyyden tunteen kanssa.  Merkillistä, että se on juuri noin.

Tahtoo tarinailtoja lisää!!!!

 

Terveisin,

Minna Tuominen

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat