Kirjoitukset avainsanalla persoonallisuus

Kuva: Suhyeon Choi, Unsplash

Se oli ihan tavallinen riita edellisessä suhteessa, kun oivalsin jotain merkityksellistä. Tajusin, etten tiedä kuka minä olen itse itselleni. En ole tiennyt pitkään aikaan, jos koskaan. Osaan kyllä kuvailla itseäni; sanoa millaisena muut ymmärtääkseni minut näkevät. Osaan kehuakin itseäni. Sanoilla, joita muut ovat sanoneet. Olen oikeastaan rakentanut koko itseluottamukseni pitkälti juuri muiden sanojen perusteella. En kuitenkaan tiedä kuka olisin jos katsoisinkin itseäni vain itseni kautta, heijastelematta asiaa kenenkään muun silmien läpi.

En väitä, ettenkö nyt olisi oma itseni. Enkä usko, että minä tai arkeni juurikaan muuttuisi, vaikken tarkastelisikaan elämääni ja itseäni muiden silmien kautta. Tahtoisin kuitenkin tietää kuka minä olen itse itselleni. Millaisen ihmisen näkisin, jos katsoisin vain itseäni, enkä sitä heijastusta, jonka näen itsestäni muissa. Tahtoisin luoda oman suhteeni itseni kanssa.

En kuitenkaan tiedä, kuka olisin, jos katsoisinkin itseäni vain itseni kautta, heijastelematta asiaa kenenkään muun silmien läpi.

Oivalsin myös, että vaikka olen viime vuosina ollut onnekas ja saanut elämääni paljon kannustavia ihmisiä, joiden sanat ja tuki ovat tukeneet myönteistä kuvaa itsestäni, niin ei ole kannattavaa pohjata minäkuvaansa muiden mielikuviin. Joskus saa kauniita ja inspiroivia kommentteja, jotka kannustavat pysymään hyvässä "sillä sellainen ihminen minä olen". Mutta toisaalta koskaan ei voi täysin mielyttää kaikkia, joten aina löytyy myös niitä hetkiä, kun joku tuntematon, tuttu tai kaikkein läheisinkin toteaa, kuinka jokin asia turhauttaa tai äsyttää. Niinpä saattaa vain huonon hetken tai vaikka erilaisten mielipiteiden tai toimintatapojen vuoksi kiinnittää itseensä myös negatiivisia mielikuvia "sillä sellainen ihminen minä olen". Kun minäkuva pohjaa muiden sanoihin, niin saataa koko käsitys omasta arvosta heitellä muiden mielen mukaan.

Vuosia sitten, erään vaikean eron jälkeen opettelin elämään yksin. Nauttimaan asioista yksin. Tekemään päätöksiä yksin. Silloinkin, kuitenkin usein katsoin itseäni ja elämääni ikään kuin ulkopuolisena. Kenties nyt minun onkin siis aika oppia tuntemaan itse itseni. Katsomaan itseäni ja elämääni suoraan ja vain itsenäni. Löytämään ihmisarvoni, joka ei ole kytketty kenenkään muiden sanoihin. Tajuta, että on, jotain joka minussa on eikä muutu vaikka muut sanoisivat mitä. Kehut ja moitteet ovat sitten vain liikettä sen ympärillä. Kenties nyt on aika katsoa itseäni syvälle silmiin ja selvittää kuka minä olen, kun kukaan ei katso.

Tutkailevin terveisin, Mio

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun suukottelin hänen hiuksiaan ja hän hymyili minulle, olin vapaasti onnellinen. Hän rakastaa, ajattelin. Minä luotin häneen.

Sille luottamiselle rakentuu kaikki hyvä, arvelen. Elämä menee eteenpäin sen varassa. Oleminen sellaisena kuin sen tuntee, on luottamiselle perustettu.

Luottamus on välttämätöntä. Samalla on vaikea tarkasti kuvata, mistä siinä on kyse. Tämä on yksi rakkauden salaperäinen piirre.

Luottaminen ei tarkoita, että toisen ajatuksista ja tekemisistä olisi etukäteinen tieto. Luottamukseen ei riitä mikään tieto. Samassa mielessä luottamusta ei voi hakea minkään kontrollin tai vallitsemisenkaan kautta. Luottamus ei palaudu tässä mielessä valtaan. Se on jotain muuta.

Ajattelisin, että luottamus on antautumista: antautumista sen varaan, että rakkaus on, että toinen on.

Avain luottamiseen löytyy silloin siitä, miten kykenee antautumaan. Siinä lienee paljolti kyse turvallisuudesta. Siinä kysellään ennen kaikkea omaa kypsyyttä. Jos tietää, että kykenee seisomaan omilla jaloillaan ja on turvallinen olo oman itsen suhteen, ei ole niin vaikeaa tuntea, että voi turvallisesti antautua luottamaan toiseen.

Tällä tavalla asiat ketjuuntuvat – turvallisuus, antautuminen, luottamus, vapaus onnellisuuteen. Rakkauselämän ulottuvuuksia kaikki.

Tietysti luottamuksessa on kyse päällisin puolin siitäkin, miten toinen lunastaa sen. Käyttäytyykö hän luottamuksen arvoisesti? Mutta tämä onkin mutkikkaampi juttu. Jos rakastaa toista avoimesti, sellaisena ihmisenä millaisena hän kaikkineen toteutuukaan, luottamus on avaraa. Jos sen sijaan on ladannut toisen niskaan omia odotuksia ja käyttäytymisen malleja, joihin tämän pitää luotettavasti kyetä sovittautumaan, luottamus on sen varassa, jaksaako toinen toteuttaa niitä kaikkia odotusten mukaisesti. Joku sellaisissa kuvioissa lopulta särkyy.

Kun kohtasin rakastettuni seitsemisen vuotta sitten, minusta tuntui välittömästi, että saatoin täydellisesti luottaa häneen. Luotin syvästi ennen kuin tunsin häntä oikeastaan lainkaan ja ennen kuin tiedostin, että rakastan. Kun myöhemmin tajusin, että olin rakastunut, se tapahtui sen alkuperäisen erikoisen voimakkaan luottamuksen varassa. En silloinkaan kuvitellut, että olisin mitenkään varsinaisesti tuntenut hänet.

Nyt rakastan häntä rakastuneena ja kumppanina, ja luotan siihen, että tuo ihmeellinen nainen on jotain omaansa, omanlaistaan, villiä ja pitelemätöntä. Minä tiedän hänestä paljon asioita, mutta enimmäkseen hän on mysteeri, niin kuin viidakko tai valtameri. Tuohon pitelemättömään ihmiseen minä juuri luotan, koska minusta se tuntuu turvalliselta. Hän rakastaa minua, koska rakastaa, ja minä saan olla, kuka olen.

Tunnen helppoa luottamusta häneen ihmisenä, hänen persoonansa syvyyteen ja olemisensa omiin kerroksiin. Olen avautunut ja antautunut hänelle. Siitä syntyneessä luottamuksessa minun on tosi helppoa hengittää.

Kun yöllä hänen nukkuessaan toisinaan katselen hänen kasvojaan, tunnen villiä onnea siitä ihmeestä, että hän on siinä, minun vierelläni. Se tuntuu ihmeelliseltä, koska hän on niin ihmeellinen. Kun annan hänelle suukon ohimolle, hän hymyilee keskeltä untaan. Luotan häneen kuin aamun koittoon ja vuodenaikaan. Ajattelen, että hän rakastaa. Olen onnellinen.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun ensimmäistä kertaa menimme syömään yhdessä, lounasta, ihastuin rauhalliseen tapaan, jolla rakastettuni ottaa oman aikansa. Minulle jäi vaikutelma, että aika tottelee häntä eikä toisin päin kuten meillä muilla. Ihmettelin, miten hän kykenee siihen. Sittemmin tajusin, ettei kyseessä ole mikään temppu, vaan se, millainen hän on. Hän ottaa aikansa itselleen. Se on jonkinlaista sisäistä itsemääräytymisen halua ja kykyä, joka vaikuttaa minusta aika harvinaiselta.

Se sama asia tekee minuun vaikutuksen yhä. Hänen persoonansa tekee minuun vaikutuksen.

Nyt me elämme yhdessä ja meidän tapamme olla ovat limittäin ja lomittain toistemme arjessa ja jokaisessa päivässä. Siinä mielessä haluaisin, että olisi koko ajan loma tai viikonloppu, että voisin koko ajan keskittyä olemiseen yhdessä. Saisin olla hänen mysteerinsä äärellä aamusta yöhön.

Me syömme kyllä jotain yhdessä joka päivä. Se tuntuu varmaan siksikin minusta niin kallisarvoiselta, koska tutustumisemme alkoi lounailta. Mutta mahtaako hän itse tietääkään, miten paljon iloitsen siitä, kun katson hänen sormiaan poimimassa leivän palasta lautasen sivusta tai tarttumassa kupin korvaan, tai pitelemässä haarukkaa ja veistä, tai lasia. Hänellä on tavattoman kauniit herkät sormet.

Yhdessä syöminen, tuollainen konkreettinen tekeminen, joka toistuu uudestaan ja uudestaan, suo aina uudelleen mahdollisuuden kysyä itseltään, miksi toisen persoona on juuri sellainen, että se hurmaa. On mahdollisuus ihmetellä ja ihailla toisen persoonaa sellaisessa tilanteessa.

Hänen persoonansa näyttäytyi minulle tuolloin ensimmäisillä lounailla samalla tavalla kuin kevätsää: tulee lämmin, aurinkoinen päivä, joka alkaa sulattaa lunta. Sen tunnistaa kevääksi – ja samalla tietää, että kevät on kokonainen vuodenaika, sen tuhannen tuhannen tuhatta ja miljoonaa tapahtumaa ja yksityiskohtaa. Keväässä voi elää vaikka koko loppuikänsä. Se ei koskaan lakkaa yllättämästä tai tule loppuun nähdyksi.

Kun rakastuin häneen, rakastuin kevääseen ja kesäänkin. Nekin ovat omalakisia, tulevat ja ovat juuri sellaisina kuin ovat. Ne ottavat oman aikansa.

Joo, hänessä on vuodenaikojen piirteitä. Muun muassa eräänlaista juhlavaa vääjäämättömyyttä, josta minä vaikutun.

Hänen piirteensä tuntuvat minusta oikealta, ja sellaisilta, mitä merkillisellä tavalla kaipaan. Vääjäämättömyys, tietty syvä varmuus, sellaiset asiat muun muassa.

Hänen meininkinsä tuntuu minusta juuri oikealta. Minä haluan limittyä ja lomittua siihen, koska se on parasta. Tämä syöminen ja rauhallinen ajan käyttäminen omiin asioihin ja omalakisuus on yksi esimerkki.  On monta muuta esimerkkiä. Niin monia kuin keväissä on päiviä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun rakastuin älyttömän syvästi kumppaniini kuutisen vuotta sitten, aloin laittaa merkille erikoisia pieniä asioita ja muutoksia itsessäni, ja siinä, miten havainnoin asioita.

Esimerkiksi aloin huomata kävellessäni jatkuvasti vastaan tulevia sydämenmuotoisia kiviä, lehtiä, varjoja, valoläikkiä ja sydämiä graffiteissa, tägättyinä seiniin, oviin, rakennustyömaiden aitoihin ja niin edelleen. Aloin kerätä niistä satunnaisesti kuviakin. Niitä on kertynyt joitain satoja.

Toisekseen keväät muuttuivat vaikuttavammiksi. Linnut lauloivat enemmän, kuulin ja huomasin. Löysin myös uudestaan kukat, ja aloin kuvata niitäkin kasvaneella innolla, ihan niiden näkemisen ilosta.

Sydämet, linnut, kukat; ne kaikki alkoivat tuntua merkityksellisiltä ja olennaisilta, ja ovat tuntuneet siitä saakka. Tuollaiset romanttiset, kauniit ja aistivoimaiset jutut sopivat mielialaan. Ne sopivat rakastuneen maailmankuvaan, joka minulle aukeni tällaisena.

Erikoista on ollut sitten vuosi vuodelta huomata, että tämä maailmankuva on säilynyt. Tuntuu siltä, että minä olen muuttunut varsin pysyvällä ja pitävällä tavalla kukkaiseksi, linnunlauluiseksi. Sydän on minusta sopivin symboli kuvaamaan ihmisyyttä siten kuin sitä koen.

Tällainen pitkäaikainen siirros omassa persoonan ja maailman välisessä suhteessa, tavassa hahmottaa ympäristöä ja omaa itseä kiinnostaa minua kovasti. Toisinaan törmään tutkimuksiin, joissa kuvataan rakastumisen ja rakastamisen psykologisia ja elimellisiä vaikutuksia.

Tällä viikolla Yle julkaisi uutisen amerikkalaistutkimuksen tiimoilta. Siinä käytiin läpi pitkään rakastuneena olleiden aivoissa tapahtuneita muutoksia. Aivokuvannuksen perusteella näyttää tosiaan siltä, että ihmiset voivat olla rakastumisen huumassa vuosia ja vuosikymmeniä. Kun se jatkuu pitkään, tila muuttuu elämäntavaksi. Näkökulma elämään muodostuu tuosta rakkaudesta käsin.

Ehkäpä minulle käynyt juuri näin. Ainakin tämä on parasta elämää jota kuvitella voin.

Yritin taannoin kuvata ystävillemme, että minusta tuntuu siltä, kuin olisimme kumppanini kanssa kivunneet jollekin rakkauden ylängölle. Rakastaminen on tämä korkea ilmanala ja me vain elämme sen piirissä, ja mietimme, mitäs nyt haluaisimme tehdä ja toisillemme jakaa. Panemme ympäriltä merkille asioita, kauniita ja tunteita liikuttavia erityisesti. Tunteet tuntuvat voimakkaina ja välittöminä.

Rakkaus on, ja me olemme siinä, sellaista tämä on. Toisinaan mietin, onko muilla samanlaista. Mutta käsittääkseni rakkautta eletään henkilökohtaisesti, oman itsen läpi ja se omanlaisensa hassut ja kivat muotonsa kussakin. Tosin sydämiä monet piirtävät tuonne kaupungille, lumisiin autojen ikkunoihin, bussipysäkkien aikataulujen syrjiin, lähijunan laiturin penkkiin, koulun kentän pukukopin vessan oveen, kämmenselkäänsä, farkkutakin hihaan, näkötornin porrasaskelmaan, koivun runkoon, rantakiveen ja ilmaan. Minä myös.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat