Kirjoitukset avainsanalla kasvaminen

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Olen ottanut vanhemmuuden hyvin tosissani. Halusin laittaa itseni siihen täysillä. Mielestäni onnistuinkin. Suhde lapsiin kehittyi aivan pienestä pitäen läheiseksi ja tunnerikkaaksi, turvalliseksi kaikkine virheinenikin.

Vanhempana en ajatellut, millaista olisi olla isä uusperhetilanteessa. Sitä ajatusta ei edes ollut olemassa varsinaisella käsitteellisellä tasolla. Sitten kuitenkin niin kävikin. Perheen käsitteen jouduin ajattelemaan aivan uusiksi. Siitä tuli sitten se uusperhe.

Aluksi en tiennyt, mitä tapahtuisi. Arvelin, että tästä eteenpäin ollaan sen varassa, miten onnistumme olemaan. Nyt neljän vuoden jälkeen näyttää siltä, että arvelin oikein, ja että olemme onnistuneet hirmu hyvin.

Me olemme rakastettuni kanssa yksi perhe, mekin. Se on tuntunut arvokkaalta hahmottaa. Tämä on yhtä tärkeä ja kallisarvoinen ja hyvä perhe kuin mikä tahansa. Meidän perheessämme olemme me kaksi, ja sitten tähän kuuluu muita ihmisiä.

Lapseni kuuluvat tähän kumpikin omana itsenään, kumpikin omalla tavallaan. Meidän sukumme kuuluvat omilta etäisyyksiltään, kukin sukulainen omalta radaltaan käsin tähän konstellaatioon. Ja sitten on meidän ystäviämme, jotkut niin läheisiä, että hekin ovat osa tätä perhettä.

Uusi perhekuvio on ensimmäistä selkeämmin ihmisten välisiä suhteita. Sillähän ei oikein ole mitään virallista muotoa. Epävirallisesti voi syntyä vähän mitä vain arvokkaita asioita. Lapsille tulee tavallaan kolmannet isovanhemmat, jos sattuu sopivalla tavalla.

Olen seuraillut, miten lasteni erilaiset temperamentit johtavat omanlaisiinsa uusiin sukusuhteisiin. He ovatkin sen ikäisiä, että on myös helppoa tajuta heidän määrittelevän omia joustavia perhesuhteitaan itsenäisinä ihmisinä.

Uusvanhemmuus on erityisesti kiinnostusta läheisiä ihmisiä kohtaan, heidän kuulumisiaan, sisäisiä matkojaan, tunnelmiaan, tunteitaan. Kun muoto on mennyt rikki, sen voi jättää sivuun kuin kuoren. Tilalla on vain se, mitä on sellaisenaan: tässä on pieni joukko ihmisiä, neljä, jotka ovat enemmän ja vähemmän kääntyneet toisiaan kohti, ja halukkaita jakamaan ja kohtaamaan. Sen kaiken keskellä elää välittäminen ja hyvä tahto ja rakkaus.

Rakastettuni on hyvin aito ihminen siinä mielessä, ettei hän teeskentele tai pukeudu rooleihin. Sellaisena hän on oman suhteensa kahteen teiniinkin rakentanut. Siksi se varmaan on niin hyvin onnistunutkin.

Kun olen tarkastellut hänen ja lasten välistä vuorovaikutusta, tajuan aiemmin rakentaneeni ydinperhettä ja laajempaa perhekuntaa sen ympärillä hyvin jäykän muodon kautta. Ulkoinen muoto tarvittiin, koska sisäisesti en osaltani nuorena aikuisena osannut vain olla ja elää. Siksi syntyi rooleja.

Ero on hyvin suuri siihen, millä tavalla perheen käsite todellisuuteen nyt jäsentyy. Koetamme elää semmoisina ihmisinä kuin kukin olemme ja kunnioittaa toistemme olemista, niin läheisenä ja etäisenä kuin se kulloinkin tapahtuu.

Mitään ei oikein voi eikä kannata verrata keskenään. Jotain voi koettaa laittaa merkille kuitenkin, ja poimia tärkeäksi kokemiaan huomioita, myös perheistä, joissa on elänyt.

Lapseni ovat fiksuja ja ajattelevia nuoria; he tulevat ajattelemaan omat ajatuksensa perheistään vielä moneen kertaan. Minä minuun tulee, ajattelen, että olen onnellinen tässä perheessä. Minä saan tässä perheessä olla ihan oma itseni, ja minusta tuntuu, että nuo muut rakastavat minua tällaisena. Se on hyvä perusta dynamiikalle.

Rakkaus voittaa. Amor Vincit.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mitä syvemmin onnelliseksi itsensä tuntee, sitä alttiimpi on kokemaan muitakin tunteita. Voimakkaasti kokeminen merkitsee voimakkaita tunteita. Voimakkuuden takia moni epäröi rakastamiseen uskaltautumista ylipäätään.

Se on sinänsä ymmärrettävää, sillä mitä syvemmin ja avoimemmin uskaltautuu rakastamaan, sitä haavoittuvampaan asemaan itsensä antaa joutua. Jos haluaa tuntea huimaavaa rakkautta, pitää antaa itsensä mennä, ja kontrollin myös. Silloin saa palaa roihuna, mutta samalla joutuu kohtaamaan omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan.

Epävarmuuksien ja pelkojen äärellä jokainen pyrkii suojautumaan.

Kinastelua voi syntyä turhautumisen ja väsymyksen yhdentekevissä pintajännitteissä, mutta riitelemisessä on aina kyse puolustautumisesta koettua uhkaa vastaan.

Riita on jännitteisen ja uhkaavaksi koetun tilanteen purkautumisen tapa silloin kun muuta ei osata. Riitelemällä suojataan omaa itseä. Enimmäkseen ihmiset suojaavat itseään sellaiselta kokemukselta, että he eivät kelpaa, ja että heitä ei rakasteta.

Kysymys turvallisesta rakastetuksi tulemisen kokemuksesta on peruskysymys ihmislapsen hengissä säilymiselle ja se säilyy syvimpänä psyykkisenä vaatimuksena läpi elämän. Olen sitä mieltä, että tarve saada arvostusta, tulla kuulluksi, saada omaa tilaa, tulla kunnioitetuksi sillä, että toinen pitää lupauksensa, tarve määrätä, tarve olla oikeassa ja muut riidoissa esiintyvät yleiset motiivit juontuvat varsinaisesti rakastetuksi tulemisen tarpeeseen ja alkuperäiseen pelkoon, että jää hylätyksi.

Tähän liittyvät kokemukset ovat meissä syvällä ja niihin on vaikea päästä käsiksi.

Minulle on aina ollut vaikeinta ohittaa riidatta tilanne, jossa koen itse tulevani ohitetuksi: sanon jotain, ja se nollataan tai sitä ei uskota tai sanomani kiistetään. Jos kyse on sellaisesta, mitä olen kertonut itsestäni, tunnen voimakasta ahdistusta ja suuttumusta. Tarvitaan vain muutama epäreilun tuntuinen sinä-viesti, ja minun sisälläni kirskuu.

Toisaalta olen ajatellut ainakin parikymppisestä saakka, että tällainen suuttuminen on tarpeetonta. Ne tunteet, jotka syntyvät, liittyvät minuun ja minun sisäisiin asioihini. Niiden syytäminen toisen päälle riidassa ei synnytä mitään hyvää eikä auta minua itseänikään. Tämän tajuamisesta huolimatta riitelemisen mekanismista eroon pääseminen vaikutti mahdottoman vaikealta. Tuntui siltä, että olen itseni vankina.

Kului vuosia, itse asiassa toista vuosikymmentä, ennen kuin etenin asiassa mihinkään. Vasta kun lähempänä neljääkymmentä vuotta aloin löytää uudenlaisen suhteen omiin vanhempiini, löysin avaimia myös niihin asioihin, jotka olivat minulle itsessäni arimpia. Vanhempani auttoivat siinä. Me kohtasimme uudenlaisella avoimella tavalla, joka oli minulle tavattoman arvokas.

Yhtaikaa eriydyin aikuiseksi ihmiseksi ja toisaalta lähenimme toisiamme. Eriytyminen teki mahdolliseksi nähdä vanhempani kahtena erillisenä ihmisenä, tajuta, että minä seison omilla jaloillani. Siksi oli mahdollista myös palata kokemaan rakastettuna ja hyväksyttynä olemista ilman pakkoa ja pelkoa.

Sillä on ollut merkittävä vaikutus siihen, mitä tapahtuu, kun on riitatilanne. Vaikka alkuperäinen uhan tunne humahtaa voimakkaana, se on hahmotettavissa eikä peitä kaikkea. Voin tunnistaa sen ja ymmärtää, mistä se nousi ja mistä se johtuu. Kykenen ottamaan vastuun omasta tunteestani. Vaikka voin ensin reagoida suuttumalla, voin seuraavaksi päästää irti.

Se on hyvä juttu, koska silloin voin keskittyä kuuntelemaan, mitä toinen sanoo ja ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu. Riidalla on silloin edellytys muuntua keskusteluksi. Se voi johtaa johonkin sellaiseen hyödylliseen, mihin riiteleminen itsessään ei koskaan johtaisi.

Riiteleminen ei ole turhaa, mutta asioiden käsittelemisen voi tehdä fiksummin ja rakentavammin.

Ne asiat, jotka saavat aikaan riidan, ovat kytköksissä minuun ja sinuun pienenä ja haavoittuvana ja huomioimista tarvitsevana. Siksi riita ei ole turhaa. Lienee niinkin, että mitä turvallisemman parisuhteen löytää, sitä rohkeammin uskaltaa antaa riidankin tulla, koska hyvässä rakkaussuhteessa on tilaa aiemmin tukahdutetuille tarpeille tulla esiin ja vaatia huomiota. Muun muassa ja erityisesti niille, jotka jäivät alun perin lapsena suhteessa vanhempiin kesken ja risoiksi.

Mitä paremmin rakastaa, sitä enemmän uskaltaa. Oppimista ei vain kannata jättää siihen, vaan riidasta kannattaa ottaa irti kaikki: mahdollisuus oman itsen kokemusten ja tarpeiden selkeään sanoittamiseen, toisen vastaavien kokemusten ja tarpeiden kuulemiseen. Kyseessä olevien asioiden ymmärtämiseen, ja jos niikseen tulee, toimenpiteistä sopimiseen yhdessä. Siirtymiseen uhan tunnusta dialogiin.

Riitojen handlaamiseen parisuhteissa annetaan kaikenlaisia raikkaita ja hyviä kymmenen kohdan neuvoja. Minä uskallan väittää, että rakkaussuhteessa riiteleminen saadaan vähenemään tehokkaasti sitä mukaa kun osapuolet aikuistuvat suhteessa vanhempiinsa: oppivat kohtaamaan vanhempansa sellaisina kuin he ovat, uskaltavat näyttää itsensä vanhemmilleen ja kertoa omista tarpeistaan heille avoimesti.

Lisäksi pitäisi uskaltaa kertoa vanhemmilleen siitä, mikä heissä on tuottanut itselle pettymyksiä ja toisaalta myös kyetä näkemään heidän ratkaisunsa ja motiivinsa vanhempiensa näkökulmasta. Pitäisi kyetä kuuntelemaan heitä ja ottamaan vastaan se, mitä he kertovat. Pitäisi siis hyväksyä vanhempansa ja itsensä heidän lapsenaan, jotta se suhde vapautuu kasvamaan eteenpäin.

Nämä ovat kaikki vaativia asioita. Siksi niitä juuri pitääkin jumpata.

Kun edistyy oman itsenäistymisensä ja eriytymisensä portailla vanhempiensa kanssa näille main, rakkaussuhteessa on paljon vähemmän tarvetta purkaa ja elämöidä läpi niitä varhaislapsuuden, koulu- ja teini-iän ristiriitoja, jotka omien vanhempien kanssa syttyivät.

Samoin kuin suhde vanhempiin, rakkaussuhde rakastettuun on dynaaminen, elävä suhde. Se on meidän liikettämme elämässä ja maailmassa ihmisinä ja toistemme kanssa. Riidoista oppiminen ja niissä vapautuminen on tärkeää, että kasvu ja liike saa olla mahdollisimman vapaata.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun peruskoulun aikoihin alkaneissa seurustelusuhteissani puhuin tulevista häistä ja ikuisesta rakkaudesta muistuttivat aikuiset, että on hyvä varautua siihenkin, että suhteet saattavat myös päättyä. Se suututti. He eivät ymmärtäneet, että olin löytänyt sen aidon ja ikuisen rakkauden. Kun parisuhteet sitten hetken kuluttua päättyivät, niin aikuiset lohduttivat, että elämä jatkuisi ja uusia ihmisiä löytyisi. Se suututti. He eivät ymmärtäneet, että koko mailma oli juuri päättynyt. Aikuisina katsomme teini-ikäisten parisuhteita usein sympaattisin silmin. Ajattelemme, että kyllä he siitä vielä kasvavat ja tulevat järkiinsä. Mutta pitäisikö? Olen viime aikoina alkanut miettiä, että olisiko meillä itse asiassa sittenkin jotain opittavaa nuorilta. Tässä pohdinnassa on ollut isossa roolissa esimerkiksi Jaakko Kaartinen, joka kirjoitti hyvin siitä kuinka tulisi uskaltaa näyttää rakkauden ilo häpeilemättä. Jos siis sittenkin uskaltaisi aikuisenakin tuntea teinin tavoin; rakastaa valtavalla roihulla, kun sellainen tunne tulee kohdalle. Tuo hetkessä eläminen ja siihen hukkuminen voisi avata ovia johonkin suureen ja kutkuttavaan. Kuka nyt ei kaipaisi edes silloin tällöin arkensa keskelle nuoruusvuosien ensirakkauden huumaa tai ylitse vyöryävää teini-iän lempeä? Toki on varmasti myös syitä siihen miksi kasvamme ja kehitymme. Elämänkokemus voi tuoda jotain hyvää mukanaan. Tässä kohtaa se voi tuoda armahtavaa ymmärrystä siitä, että elämä tosiaan jatkuu myös parisuhteen päättymisen jälkeen. Esimerkiksi Paula Ruotsalaisen koskettava kirjoitus “Kunnes kuolema meidät erotti”, muistutti kauniisti kuinka parisuhteen päättyessä surun jälkeen elämä voi jälleen jatkua, myös kohti uutta rakkautta. Meillä voisi siis olla mahdollisuus poimia parhaimmat puolet molemmista maailmoista. Voisimme ottaa nuoruusvuosien palavan rakkauden ja maustaa sillä arjen täyttämän elämän, mutta myös ymmärtää sen, ettei koko maailma kaadu pysyvästi parisuhteen päättyessä. Niistä voisi syntyä mielestäni varsin kaunis ja armollinen paketti.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsikin sen tietää, mistä parisuhderiidassa on usein pohjimmiltaan kysymys. Hiekkalaatikolta asti strategiana on ollut pistää toisen kannettavaksi se, mitä itsessään ei halua nähdä. ”Itekii teit silleen” tai ”En se minä ollut” ovat myös aikuisten välisen välienselvittelyn perusrepliikkejä.

Kukapa muuten rakastuessaan haluaisi ajatella, että kumppani tulee usein valittua ikävimpien puoliensa perusteella. Toisen tylsimmät piirteet ovat niitä, joita vähiten haluaisin itsessäni ajatella. Valitsen toisen vähän kuin sopivaksi roskakoriksi itselleni. Kätevää.

Siispä hän, jonka on vaikeinta sietää avuttomuutta itsessään, rakastuu sellaiseen, joka on reilusti vähän pihalla, ja tarvitsee ”vahvaa pärjäilijää” rinnalleen. Toiset meistä ovat kasvaneet peittämään vihaisuuttaan, esiintyvät ylikiltteinä ja rakastuvat temperamenttiseen tulivuoreen.

Kovin romanttiselta tämä pimeiden puolien vaihtokauppa ei kuulosta, mutta siinä on oma syvä viisautensa. Parisuhteen peruspointti ei ole tarjota pakopaikkaa pahalta maailmalta. Toimiva suhde auttaa molempia puolisoita kasvamaan omaksi itsekseen ja kestämään maailmaa sellaisena kuin se on – pahana ja hyvänä vuorotellen, parisuhteen ansiosta toivottavasti enemmän hyvänä.

Olemme kaikki joutuneet pistämään joitain persoonamme osia piiloon pärjätäksemme siinä maailmassa, jossa aloitimme elämää. Parisuhdekumppani on kuin peili, josta voimme katsella myös omia kiellettyjä puoliamme.

Onhan helpompaa ensin seurata vierestä toisen rähjäämistä ennen kuin alkaa itse kokeilla sellaista, mikä on ollut kiellettyä. Ylikiltiksi kasvanut voi opetella puolensa pitämistä ja ylivahvaksi kehittynyt pääsee näkemään tarvitsevuutta vaarattomalla tavalla. Turvallisesti, yhteisen kiintymyksen suojissa voi harjoitella olemaan enemmän se, joksi on alun perin syntynyt.

Yleensä kuitenkaan parisuhteessa kasvaminen ei mene niin kuin Strömsössä. Se mihin alun perin eniten toisessa ihastui alkaa ärsyttämään ihan vietävästi. Vahvasta ja turvallisesta kumppanista tulee määräilijä ja herkkä ja eloisa puoliso alkaa näyttämään hermoheikolta. Se kielletty puoli on hyvin pelottavaa ja meillä on suuri houkutus torjua se myös toisessa. Tarvitaan monta vääntöä ja hiekkalaatikkokeskustelua siitä, kuka teki mitä ensin, ennen kuin palikat vähän asettuvat kohdilleen.

Yli kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen minulle tulee vieläkin olo, että mieheni on hetkittäin etäinen ja välttelevä. Pystyn näin ammattilaisena helposti esittämään pätevänkuuloisen syytösryöpyn hänen ongelmistaan parisuhteessamme ennen kuin hän saa suunvuoron. Silloin hän saattaa lakonisesti todeta, että minä itsehän olin juuri ollut ajatuksissani koko illan (mietin tätä blogia!). Pisteet hänelle. Hyvässä hengessä oikaistu näköharha pakotti minut katsomaan itseäni ja omia pelkojani läheisyyden suhteen.

P.s. Aina ei meilläkään mene näin nätisti.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat