Kirjoitukset avainsanalla Jumala

Kummius on vierellä kulkemista ja hengellistä matkakumppanutta. Se kaikki voi olla osa myös mitä tahansa ihmissuhdetta. Kuva: Kenelle Hayes, Unsplash

Toissa viikolla kirjoitin kummiudesta. Tänään tahdon tarkastella sitä aivan erityisesti yhden kummisuhteeni näkökulmasta. Kummisuhteen, jossa kummilapseni ei ole suinkaan lapsi vaan nykyinen kumppanini

Tapasin kumppanini kanssa viime syksynä teologian opintojen aloittamisen yhteydessä. Jonkin ajan kuluttua hän kysyi tahtoisinko ryhtyä hänen toiseksi kummikseen, kun hän jossain vaiheessa liittyy elämänsä ensimmäistä kertaa kirkkoon ja saa näin ollen kasteen sekä tulee konfirmoiduksi. Olin otettu ja innoissani. Suostuin. Hetkeä myöhemmin sain myös alkaa kutsua häntä tyttöystäväkseni. Ystäväni nauroivat tulisiko hänestä näin ollen jossain kohtaa kummityttöystäväni.

Tammikuussa juhlittiin iloista juhlaa. Kumppanini sai kasteen ja konfirmoitiin. Seurakunta sai uuden jäsenen ja minä uuden kummisuhteen. Kumisuhteen joka on minulle yhtä arvokas kuin jokainen kummi- ja kummasuhteeni. Kummisuhteen, joka jokaisen muun tavoin on elinikäinen ja pysyvä. Suhteen, josta niin ikään täytyy pitää huolta.

Kummius tuo omanlaisen twistinsä parisuhteeseemme. Kummius ei tarkoita, että olisin suhteessa hengellisesti kypsempi. Vaikka kummin tehtävä on huolehtia myös kristillisestä kasvatuksesta, en lastenkaan kohdalla koe olevani kristillisenä kasvattajana hengellisesti kypsempi tai suurempi. Olen kristillinen matkakumppani. Yhteisellä hengellisellä matkalla. Matkalla, jossa kumpikin varmasti oppii sekä kasvaa. Myös toinen toiseltaan.  

Kumppanini kutsuminen kummityttöystäväkseni, sekä se, että hän voi viitata minuun kummisetänään, tuovat huvittavia hetkiä ja huumoria erilaisiin tilanteisiin. Kuitenkin samaan aikaan se muistuttaa jostain tärkeästä. Se muistuttaa siitä, ettei kummisuhde ole aina aikuisen ja lapsen välinen suhde. Kummisuhde on jotain omaa, mikä ei ole sidottu ikään tai muihin ihmisten välisiin suhteisiin. Samalla kummisuhteemme muistuttaa myös siitä, että meistä jokainen voi olla hengellinen matkakumppani läheiselleen. Meidän suhteessamme matkakumppanuus konkretisoituu kummisuhteessa, mutta se voisi olla totta muutoinkin. Toistemme kummityttöystäväksi ja kummisedäksi kutsumisen humoristisuus sekä kummisuhteen tuomat erilaiset perinteet esimerkiksi juhlapyhinä ja kummipäivänä ovat vain meille hyviä muistutuksia myös tuosta hengellisestä matkakumppanuudestamme. Mikä voisi saada teidät mahdollisesti muistamaan omanne?

Yhdessä kulkevin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Johanna Lahtinen

Olen jo pitkään haaveillut, että, kun joskus tulevaisuudessa elän perheellisen miehen elämää, niin kotimme olohuoneessa on astia ja sen ympärillä joukko rukouskiviä. Pitkin päivää voisivat kaikki perheenjäsenet pudotella astiaan niitä aiheita, joiden puolesta toivovat rukousta ja illalla sitten niiden puolesta yhdessä lasten kanssa rukoilisimme. Näin lapsetkin voisivat jo tuoda omia asioitaan iltarukoukseen ilman, että niitä täytyy uskaltaa sanoittaa ja ilman, että tarvitsee edes aina suoraan aihetta vanhemmalle ilmoittaa. Perheen yhteinen hiljainen esirukous.

Rukouskivet ovat kiviä (lasisia, oikeita tai vaikka puisia helmiä), joissa jokainen väri edustaa erilaista teemaa. Vihreä on esimerkiksi lapset, kasvu ja toivo. Sininen on muun muassa minä, oma jaksaminen, terveys ja uskonelämän hoitaminen. Punainen puolestaan esimerkiksi ilo, rakkaus, ihmissuhteet, vanhemmat ja puoliso. Keltainen esimerkiksi arkielämä ja rahahuolet. Musta on muun muassa suru ja sairaus. Kirkas tai valkoinen puolestaan sanatonta puhetta Jumalalle. Ihminen voi sitten valita näistä omien rukousaiheidensa mukaan niitä, jotka tahtoo pudottaa yhteiseen astiaan. Lopulta astiassa on kaikkien yhteiset rukousaiheet, joiden puolesta voidaan rukoilla vaikka ihan vain todeten, että "Rakas Jumala, sinä tiedät ne tunteet ja ajatukset, jotka näihin kiviin liittyvät. Kuule niiden äärellä hiljaa lausutut rukouksemme."

Kodissani rukouskivet olisivat aina näkyvillä. Eri värien teemat voisi olla meidän perheelle sopivasti sanoitettu tai vaikka piirrettykin, jos kaikki eivät osaa lukea. Kiviä saisi siirtää yhteiseen maljaan aina, kun siltä tuntuu. Näin lapset voisivat siirtää niitä myös silloin, kun aikuisia ei ole läsnä, jos tahtoisivat pitää jonkin teeman aivan yksityisenä, sillä sellainenkin lapsille sallittakoon. Illalla voisimme muistaa yhdessä kaikkien päivän aikana tulleita rukoustoiveita. Näin lapset oppisivat jo nuorena rukoilemaan myös muiden puolesta, osallistumaan yhteiseen esirukoukseen. Halutessaan iltaisin voisi myös kysyä haluaako joku lapsista kertoa jotain jostain kivestä, jonka on päivän aikana astiaan laittanut; mitä on sen kohdalla miettinyt tai ihan vain, että on sen sinne laittanut. Näin voisi luoda kivienkin kautta lisää väyliä keskustelujen avauksiin. Toki se on samalla myös viestiä meille vanhemmille, mikäli esimerkiksi surusta kertovaa mustaa alkaa näkyä rukousaiheissa usein.

Pidän tästä ajatuksesta monesta syystä. Ensinnäkin koen itse rukouskivet äärettömän luontevaksi, kauniiksi sekä mielekkääksi tavaksi rukoilla. Sen lisäksi koen, että tällä voisin olla tukemassa lasten omaa osallisuutta iltarukousperinteeseen jo varsin varhaisesta iästä alkaen. Koen myös tärkeäksi luoda mahdollisuuksia tuoda asioita henkilökohtaisesti Jumalan eteen, sekä tehdä hengellisestäkin elämästä perheelle yhteistä. Uutena ihastuttavana ajatuksena on myös se, että kivien ollessa aina esillä, voisivat myös vieraat aina halutessaan jättää jonkin aiheen meidän rukouksiimme. Rukous kun on yhteistä.

Olen haaveillut ja suunnitellut tästä pitkään. Vielä perhettä ei ole, mutta olen iloinen, että voin asiaa miettiä jo nyt. Ja kenties laittaa aluilleen vaikka jo varhemminkin, sillä voinhan tätä hyödyntää ennen perhe-elämääkin. Antaa vieraidenkin jättää ajatuksiaan ja pysähtyä yhteisten teemojen ääreen vaikka tarvittaessa harvemmin.

Miltä kuulostaa? Voisiko tämä toimia teidänkin perheessä?

Ainakin punaisin ja valkoisin terveisin, Mio

 

Kommentit (2)

rauhallista joulunaikaa kaikille
1/2 | 

Todella kaunis ajatus, kiitos tasta ideasta! Itsellani on kaksikielinen perhe ja pieni 1-vuotias tytto, ja olen etsinyt tapaa, jolla elaa uskonelamaa hanen kanssaan yhdessa luontavasti, arjessa, ja antaen hanelle sen luottamuksen tunteen, etta Taivaan isa on aina kanssasi, ja minakin olen tassa sinun kanssasi. Hyvaa joulua Sinulle! 

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Hei, kiitos ja ihana kuulla! Toivottavasti esimerkiksi tämän idean kautta löytyy väyliä noihin tunteisiin sekä teidän tapaa elää ydessä uskoa todeksi. Ihanaa ja kaunista joulun aikaa myös teille siinne!

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vuosia sitten myytiin paljon elämänhallintaoppaita. Elämäänsä tai parisuhteeseensa tyytymättömät ihmiset ostivat kirjoja innolla. Oppaissa oli usein aivan viisaita ja kelvollisia ohjeita. Moni koki, että kirjojen ajatuksista oli ainakin hiukan hyötyä. Osa tietysti hurahti likaa oppaiden maailmaan.

Terävin innostus on ehkä taittunut. Ainakaan kirjoja ei enää myydä elämänhallintaoppaina. Buumi laantui, kun ihmiset huomaisivat, että elämää ei voi hallita. Usein elämässä tapahtuu, kuten Kainuun kirjailija Veikko Huovinen kirjoitti (vapaasti muisteltuna): ”elämässä asiat tapahtuvat joskus ihan huvikseen eri tavalla, kuin olet suunnitellut.”

Jostakin syystä Huovisen ajatus kulkee mukanani sitkeästi. Se on tosi hieno aforismi ja vastaa omaa elämänkokemustani. Usein käy niin kuin olen suunnitellut, mutta ainakin yhtä usein huomaan, että toisin meni. Joskus se toisin meneminen tuo iloa, joskus pettymyksiä. Hauskin sana koko lauseessa on tuo ”huvikseen”. Onko ihmisen elämän ohjaajana vain minä itse ja mikä osuus on kohtalon, sattuman tai Jumalan käsissä. Muuttaako jokin voima omaksi huvikseen ihmisen suunnitelmia? Ajatus olisi karmea, varsinkin suurten surujen kohdatessa. Ehkä eniten ”huvikseen” tapahtuvia asioita tapahtuu siksi, että elän lähellä muita ihmisiä. Heilläkin tuppaa olemaan asioihin jokin vaikutus. Varsinkin parisuhteessa tuo toinen ihminen ajattelee ja toimii joskus ihan huvikseen eri tavalla, kuin olen ajatellut.

Tämä kaikki pohdinta lähti liikkeelle kauempaa. Huomasin ystäväni kommentoivan turhautuneena sitä, että usein asioihin reagoidaan vasta sitten, kun on jo ongelmia. Näin voi tapahtua missä vain, työssä, kotona tai parisuhteessa. Miksi ei enemmän ennakoida tulevaa, kun pienellä pohdinnalla voisi huomata jo kauan ennen katastrofia, että pian ollaan lirissä.

Esimerkit elämän ennakoinnin ja suunnittelun myönteisistä puolista ovat kaikille tuttuja. Siksi autot huolletaan, että niihin ei tulisi vikaa ja siksi terveystarkastuksia pidetään, että tyypin kaksi diabetes ei iskisi.

Jäin miettimään omaa suhtautumista tähän. Osaan mielestäni hiukan ennakoida, varautua, huoltaa ja hoitaa asioita etukäteen. Töissä ja harrastuksissa teen näin useinkin. Miksi se sitten kotona tai parisuhteessa on paljon hankalampaa? Varsinkin parisuhteessa tämä ongelmien ennakoinnin kysymys on mielenkiintoinen. Moni pari pohtii sitä, että miksi ei lähdetty hakemaan apua ongelmiin jo aiemmin. Merkit olivat, ainakin jälkikäteen ajateltuna, nähtävissä jo pitkään.

Toisaalta taas jotkut ongelmat johtuvat selvästi siitä, että on liikaa suunniteltu tai yritetty varautua vähän kaikkeen. Jos yrittää ennakoida ja suunnitella kaiken, uupuu, masentuu ja väsyy helposti.

Voisiko ajatella, että tässä tarvitaan taas kerran molempia. Onnellinen se, joka osaa tyytyä siihen, että elämässä nyt vain on joskus ongelmia. Hän osaa päästää irti jatkuvasta suunnittelusta, ennakoinnista ja väärästä hallinnan pakosta. Toisaalta ystäväni kysymys on viisas. Miksi en ottaisi heti ja ennakoiden puheeksi asioita, jotka vaivaavat. Silloin ehtii paremmin katsoa vaihtoehtoja ja laittaa toimeksi ennen kuin rysähtää. Että ota tästä nyt selvää? Molempi taas parempi? Ero on silläkin lähteekö ennakointini pelosta vai jostakin mukavasta tavoitteesta käsin? Opettelen yhä hallitsemaan elämää, jota en voi koskaan täysin hallita.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat