Kirjoitukset avainsanalla armollisuus

Kuva: Hanna Meriläinen ja Mio Kivelä

Wc-kylttien maalausta, vaatevalintoja, paikkakortteja, leivontaa ja kutkuttavaa tunnelmaa. Muun muassa sellaista on elämäni tällä hetkellä, kun ystävieni häihin on enää pari päivää aikaa.

Olen kertonut kuinka iloitsen heidän suhteestaan ja omanlaisista polttareistamme. Nyt ajatukseni pyörivät suuressa päivässä ja siihen valmistautumisessa.

Erilaiset television hääohjelmat ovat täynnä pienempiä ja suurempia paniikin, romahduksen ja hermostumisen hetkiä. Jotain puuttuu, menee rikki tai näyttääkin sittenkin vääränlaiselta. Suunnitelmien muutoksilta ei taida voida välttyä. Kömmähdyksiä tulee ja kaikenlaista sattuu. Miten sen kaiken keskellä sitten kestää, kun kyse on niin monella tavalla merkityksellisestä päivästä?

Seurasin eilen vierestä, kun morsian totesi ystävälleen. "Kyllä myö tää kokoon saahaan. Tärkeintä on, että ollaan kaikki yhessä". Niinpä niin. Ei tahra kyltissä pilaa juhlien tunnelmaa tai viimeistelemätön puhe parin avio-onnea. Läheisten ihmisten eloa ja onneahan siinä juhlitaan yhdessä heille merkityksellisten ihmisten kanssa. Häiden syvin merkitys ei synny koristeista tai ohjelmanumeroista. Se syntyy ihmisten välisestä rakkaudesta toisiaan kohtaan.

En väitä, etteikö ulkoisilla seikoilla saisi olla väliä. Niillä saa olla juuri se merkitys minkä tahdomme niille antaa. Enkä väitä, etteikö niistä tulisi kuitenkin helposti stressattua ja jännitettyä. Aion varmasti jännittää vielä itsekin monessa kohtaa. Mutta ehkä siinä pahimman paniikin hetkellä voi hetkeksi pysähtyä, hengittää syvään ja muistaa sen rakkauden, jota juhlissa juhlitaan ja ne ihmiset joita se koskettaa. Keskittyä olennaiseen ja muistaa, että siinä yksin on jo kaikki. Kaikki sen jälkeen on vain plussaa.

Siispä kaikille tämän kesän tuleville morsiammille, sulhasille, kumppaneille, kaasoille, bestmaneille ja kaikille muille häähumun keskellä eläville: "Älä huoli. Kyllä myö tää kokoon saahaan. Tärkeintä on, että ollaan kaikki yhessä."

Kutkuttavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Fleur Treurniet, Unsplash

Se oli joitakin kuukausia lapsensa syntymän jälkeen, kun ystäväni lähti tuttuun tapaan harrastuksensa parissa käymään. Hieman aiemmin hän oli törmännyt juttuun, jossa puhuttiin vauvan ja vanhemman välisestä suhteesta. Kuvattiin, että niin kauan kun vauva reagoi tavalla tai toisella vanhemman tullessa takaisin on kaikki vielä hyvin; erossa ei ole oltu liian pitkään ja kehityksen kannalta tärkeä tiivis suhde on pysynyt ehjänä. Niinpä ystäväni tarkkaili lastaan palatessaan takaisin kotiin. Lapsi ei ollut moksiskaan. Ja niinpä ystäväni oli varma. Hän oli juuri rikkonut lapsensa.

Selvä, lapsi oli nyt rikottu. Tuleen ei kuitenkaan pidä jäädä makaamaan, joten niinpä ystäväni lähti heti selvittämään mitä voisi tehdä asian korjaamiseksi. Googletti googlettamistaan. Kuinka korjata lapsensa. Ja sivu toisensa jälkeen löytyi tietoa kuinka rikki lapsi nyt olikaan, kuinka tuhoisa tämä ilta olikaan. Löytyi tietoa mikä kaikki lapsen tulevaisuudessakin tulisi nyt menemään pilalle ja kuinka hän kärsisi, mutta missään ei ollut sanallakaan siitä miten asiaa voisi korjata. Lapsi oli siis nyt pysyvästi rikottu ja hänen tulevaisuutensa pilattu.

Onneksi ystävälläni oli kuitenkin ihminen, jolle hän soitti tuossa hetkessä. Ihminen, jonka vanhemmuuteen hän uskoi vankasti. Ystävä, joka sai hänet rauhoittumaan. Ymmärtämään, ettei ehkä olekaan syytä huoleen. Että tuskin mikään yksittäinen teko, jota ei esimerkiksi laillakaan kielletä, voisi päästä lasta pysyvästi rikkomaan. Että on sitä monesta ihmiset selvinneet ennenkin. Luottamaan, ettei se lapsi ehkä nyt sitten loppujen lopuksi ole kuitenkaan rikki.

Ystäväni huoli rauhoittui, mutta sen jälkeen tuli uudet tunteet, jotka ymmärrän hyvin, ja allekirjoitankin. Turhautuminen ja suuttumus siitä, kuinka vaarallista ja oikeastaan vastuutontakin on, mikäli puhutaan vain kaikesta siitä mikä voi lasta tai hänen elämäänsä vahingoittaa. Jos ei anneta sen kaiken rinnalla myös neuvoja siitä, kuinka toimia silloin, kun asiat eivät menekään niin kuin on ohjeistettu.

Mutta missään ei ollut sanallakaan siitä miten asiaa voisi korjata.

Uskon ja näen, ettei tuo yksittäinen hetki mitenkään päässyt ystäväni lasta rikkomaan. Ei lähellekään. Mutta siitä syntynyt löytö on aito. Varoituksia ja uhkakuvia on varmasti paljon helpompaa löytää kuin neuvoja asioiden korjaamiseen. Noita varoituksia ja ohjeitakin on myös varmasti löydettävissä niin paljon, ettei kukaan niitä pysty koko aikaa noudattamaan. Eikä sellainen kenties kaikilta osin olisi rakentavaakaan. Kun ottaa huomioon sen sekä sen faktan, kuinka paljon ihmiset usein lapsiaan rakastavat ja miten huolissaan he voivat lastensa hyvinvoinnista olla, on yhtälö aika riskialtis. Kaikkea viestintää me emme vanhemmuutta käsittelevässä keskustelussa voi tietenkään muuttaa, mutta siellä missä voimme, voimme pitää olla pitämässä yllä myös ohjeita tilanteiden korjaamiseen sekä muistuttaa, ettei ehkä olekaan niin suurta hätää.

Mitä siis tehdä silloin, kun itsestä tuntuu siltä, että on juuri rikkonut lapsensa ja pilannut tämän tulevaisuuden? Ensinnäkään ei, ehkä kannata mennä rypemään kauhukuviin. Mielummin voi vetää syvään henkeä ja yrittää rauhoittua. Ottaa yhteyttä johonkin turvalliseen ja luotettavaan järjen ääneen, jota itse arvostaa. Kuulla häneltäkin mitä luultavimmin se huojennuksen sana, ettei hätä suinkaan ole sen näköinen kuin miltä nyt tuntuu. Muistuttaa itseään, ettei ihminen mene pysyvästi rikki kovinkaan helposti ja, että toisten tulevaisuus ei useinkaan ole yhdestä vaan monien asioiden summasta kiinni. Ja mikäli ei silloinkaan usko voi tarvittaessa kääntyä alan ammattilaisten puoleen. He kyllä kertovat onko jotain vakavaa tapahtunut, sekä toivottavasti tarvittaessa myös sen, miten asian kanssa edetä. Luultavasti olet kuitenkin itse kärsinyt tilanteesta säikähtäessäsi enemmän, kuin lapsesi.

Huojentavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun olen alastomana rakastettuni sylissä, olen lähimpänä tunnetta lepäämisestä, turvasta ja luottamuksesta. Painautuminen toista vasten, kietoutuminen toiseen, joka ottaa syliin, pideltäväkseen, on syvästi liikuttavaa. Minulla on siinä hyvä olla. Sylissä on sellainen suoja.

Aikuisena eläminen on ryhdissä kulkemista ja arjen erilaisten univormujen kantamista. Minä kannattelen monia asioita eteenpäin monia ihmisiä varten. Työ on lukuisten eriasteisten vastuiden hoitamista, ja niitä saa miettiä siitä hetkestä, kun herää, siihen hetkeen, kun nukkumaan menee.

Ystävyyssuhteissa ja tuttavapiirissä on rennompaa, mutta yhtä kaikki niissäkin ollaan täyttämässä omaa paikkaa siinä vuorovaikutuksessa, jonka varassa kaveruudet ja ystävyydet elävät. Saa olla oma itsensä, mutta aktiivisella tavalla.

Kun käperryn rakastetun syliin, ei tarvitse kantaa mitään. Hän sanoo, että ole vain siinä koko painolla, älä jännitä niskaa tai hartiaa tai kättä. Hän kannattelee minua.

Tämä on minulle yksi rakkauden väkevistä tilanteista. Psykologisesti siinä on läsnä kaksi asiaa, uskaltautuminen ja huojentuminen. Ihminen on arka olento, altis säille ja kylmyydelle. Alastomana on helposti vaurioituva. Pitää uskaltautua alastomana toisen syliin, peittelemättä ja suojaamatta. Kun toinen ottaa syliinsä ja kannattelee, tulee huojennus.

Levon tunne on onnellista. Siinä hänen sylissään olen rauhallisella tavalla onnellinen. Se ei ole mitenkään passiivista olemista. Koko iho tuntee, koko keho tuntee kannattelun. Painautuneena toiseen tunnen hänen hengityksensä liikkeen, ja lihakset ja lämmön. Tunnen myös sen, mitä en tee – tunnen poissaolona kaiken kiireen ja kaikki vaatimukset. Tunnen eräänlaisen suuren painottomuuden.

Kenties tämä on syvällä oleva kehollinen muistuma varhaisimmista kokemuksista elämässä. Vauvana minua kannettiin ja hoidettiin sylissä. Se on silloin ollut välttämätön turvallinen ja elämää suojaava tila. Rakastetun syli on se elämää suojaava tila nyt.

Ja ehkä tämä on jotain, minkä kaikki elävät tuntevat olennot kokevat. Eläimet käpertyvät lähekkäin, syleihin lepoon. Samanlaisella kehollisella ja tuntevalla tavalla hakeutuvia olentoja mekin olemme. Olentoja rakkaudessa, sylissä lepäämässä.

Kiitos, rakastettuni, sylistäsi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Mikset sä ikinä…”

”Voisit edes joskus…”

”Miks sun aina täytyy...”

Ja muita syytöksen alkuja, mitä niitä nyt on. Kaikenlaisia. Pysähdyin itse erään riidan äärelle ja siitä se ajatus sitten lähti. Riita on aina reaktio johonkin. Kun reaktio on pahimmillaan, se ohjaa meitä emmekä me reaktiota. Riiteleminen itsessäänkin saattaa herättää tunteita, esimerkiksi hylkäämisen pelon.

Mitä jos seuraavan riidan tuoksinassa kokeilisit seuraavaa ”viiden kohdan ohjelmaa”:

Anna reaktion tulla, huuda pahin ulos

Jos kiukuttaa,  kiukkua. Riitelytunne on usein jokin vihaa muistuttava tunne. On aika kohtuutonta vaatia tässä kohtaa sitä, että viestii minä-viestein tai muuten rakentavasti. Siitä vaan tööttäät ulos sen, mitä on tulossa. Minkäänlainen väkivalta ei ole sallittua. Ja lapset pitää ottaa huomioon.

Anna tunteiden tuntua

Kun olet huutanut kiukun ulos, istu alas, hengittele. Ja vajoa siihen tunteeseen, mikä sisälläsi ihan oikeasti velloo. Vihaan sidottu tunne saattaa peittää alleen ne todelliset tunteet. Se tunne mitä tässä kohtaa lähestyt, voi olla sellainen, mitä on vaikea hyväksyä ja tuntea. Tunne silti. Jos et muuten pysty tuntemaan tunnetta, aisti kehoa – keho tietää kyllä, mistä on kysymys. Hyväksy tunne ja hellittele sitä mielessäsi; tunne haluaa kertoa sinulle jotain. Älä analysoi tunnetta vaan tunne tai aisti tunne, anna tunteen tuntua.

Pysähdy ja kuuntele itseäsi

Pysähdy miettimään, mitä juuri huusit, kaikki ne klassiset lauseet. Onko lauseissa jotain edellisistä riidoista tuttua? Kuuntele itseäsi tarkkaan.

Tunnusta itsellesi todellinen tunne tai ajatus

Mitähän mahdat ihan oikeasti huutaa? Mikä riidan todellinen sanoma sinulle itsellesi on? Ihmissuhteiden tarkoitus ei ole toimia likapyykkikoreinamme vaan ne mahdollistavat oman kasvumme ja parhaimmillaan tuovat valoon kipeimmät kipumme. ”Miksi sä aina” kääntää katseen itsestä poispäin eli emme pysty ottamaan vastuuta omasta tunteestamme.

Riidassa voi  kestoaiheena olla esimerkiksi se, ettei toinen puhu. Tärkeä huomio mutta vielä tärkeämpää on se, minkä reaktion toisen puhumattomuus itsessä herättää. Merkitseekö puhumattomuus esimerkiksi sitä, että sinut jätetään yksin selviytymään silloin, kun kaipaat toisen tukea? Ettet koe olevasi toiselle tärkeä? Ja mistä nuo tunteet ovat peräisin? Ehkä lapsuudesta?

Kerro toiselle avoimesti, mitä koit ja tunsit

Avoimuutta ajatellen tässä kohtaa on kasvun paikka. Kerro, tunnusta toiselle, mitä juuri koit ja ihan oikeasti tunsit. Ole mahdollisimman rohkea ja paljasta todellinen sisimpäsi, jos se suinkin on kumppanisi kanssa mahdollista. Ja jos ei ole, katsele vähän sitäkin.

Ennen kaikkea: Riitelyn keskellä ja parisuhteen vaikeissa paikoissa ole itsellesi (ja toiselle) lempeä ja armollinen.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat