Kirjoitukset avainsanalla armollisuus

Kuva: Andre Hunter, Unsplash

Pidän juhlista. On ihanaa tulla kutsutuksi juhlistamaan asioita. On ihanaa myös pukeutua tyylikkäästi ja edustaa. En kuitenkaan aina ole ollut sitä mieltä.

Oli aika, kun muut olettivat minun laittavan juhliin päälleni mekon, mutta en sitä olisi voinut tehdä, sillä tiesin, että tahtoisin laittaa päälleni puvun, tiesin että minun kuuluisi laittaa puku. Joskus puin kivusta ja pahasta olosta huolimatta päälleni sen mitä minulta odotettiin, joskus en mennyt lainkaan, sillä en enää pystynyt siihen, ja joskus puin sen, minkä tiesin minulle oikeaksi. Vasta nyt, kun voin edustaa omana itsenäni, vasta nyt nautin juhlista. Nautin siitä, että voin panostaa. Nautin siitä, että voin seistä tyylikkäänä oman kumppanin rinnalla. Siitä, että hän voi nähdä minut niin, että voin olla niin. Että voin olla juhlissa ja juhlistaa asioita, omana itsenäni.

Minulle juhliin meneminen ei ole aina ollut helppoa, mutta joillekin siinä voi olla haasteita aina. Minulle löytyy etiketistä oikeat vaatteet, minä voin pukeutua niihin. Kaikille sellaista tilaa ei kuitenkaan ole. Etiketti on ahdas ja todellisuutta kapeammasta maailmasta. Etiketti ei anna tilaa heille, joille ei puvut eivätkö mekot ole omia vaatteita. Etiketti ei anna tilaa sille, ettei sukupuoli tai sen ilmaisu ole kahteen malliin ahdattu. Ja jos totta puhutaan ei etiketti välttämättä anna tilaa monelle muullekaan elämän todelliselle moninaisuudelle. Kaikki eivät mahdu etiketin sisään.

Arvostan perinteitä. Minusta on hienoa tälläytyä niin kuin ovat monet ennen minuakin tälläytyneet. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi ainoa tapa. Vaikka etiketti nykyään sopiikin minulle, ei se tarkoita, etteikö se silti voisi olla liian kapea. Vaikka minulla onkin etiketin mukaan juhliessa hyvä olla, ei se tarkoita, että minun pitäisi sulkea korvani siltä, kun  joku toinen kertoo, ettei se sitä kaikille ole. Vaikka etiketin mukaan pukeutuminen sopiikin minulle, ei ole minulta pois vaikka sen sisälle luotaisiin lisää tilaa myös muitakin varten. Saanpahan lisää ystäviä, joiden kanssa juhlia, kun etiketin liian tiukat säännöt eivät aja heitä ahtaalle.

Minä rakastan juhlia, enkä varmasti ole ainoa. En varmasti ole ainoa, josta on ihanaa näyttää tyylikkäältä ja olla tyytyväinen itseensä. En varmasti ole ainoa, josta on ihanaa tulla nähdyksi niin. En varmasti ole ainoa, josta on ihanaa nähdä kumppaninsa ja läheisensä sellaisena. En varmasti ole ainoa, joka rakastaa juhlia ja pukeutua tyylikkäästi. Niinpä uskon, että on moni muukin, joka osaa kuvitella, että saisi kutsun juhliin. Juhliin, joihin todella tahtosi mennä, mutta jonka etiketissä lukee, ihan siinä rivien välissä mutta kuitenkin kipeän selkeästi, että "anteeksi, mutta sinulle ei taida olla tilaa näissä juhlissa" tai "sopisiko, jos et kuitenkaan olisi oma itsesi sinä iltana?". Moni muukin, joka pystyy kuvittelemaan, että joutuisi miettimään meneekö juhliin ilman sitä tunnetta, että on hyvä olla tai näyttää itseltään, joutuuko jättäytymään pois vai ottaako kenties riskin ja menee kuitenkin omana itsenään. Ottaa riskin, että joku ei katsokaan ihmisenä vaan vain sen ihmisten kirjoittaman etiketin läpi ja ilmoittaa, että anteeksi, muttet näytä siltä kuin kuuluisi. En varmasti ole ainoa, joka osaa kuvitella kuinka surullista olisi jos joutuisi jättämään menemättä, tai kuinka paljon siitä ilosta ja hyvästä katoaisi jos itsestä ei olisi hyvä olla, jos tuntuisi valheelliselta ja väärältä. En varmasti ole ainoa joka osaa kuvitella, kuinka tärkeää on, että ihmiset saavat juhlia niin, että voivat rakastaa juhlimista.

Niinpä nyt näin juhlakauden keskellä, itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa, tahdon huomauttaa, että ennen kuin osoittelemme missään juhlissa ketään etikettiin nojaten, on hyvä muistaa pari asiaa. On hyvä muistaa, että etiketin keksimme me, ihmiset. Sitä on muokattu ennenkin, se joustaa kyllä. Toisekseen muistaa se, kuinka hyvältä voikaan tuntua kun saa juhlia tyytyväisenä itseensä, kenties hänen vierellään ketä rakastaa. Muistaa, että siinä sormen heristelyn päässäkin on toinen ihminen, joka saattaa juuri tuntea tuota samaa iloa ja ihanuutta, joskus jopa ensimmäisiä kertoja. Ja kolmanneksi muistaa miksi niihin juhliin tultiinkaan tai miksi niitä seurattiinkaan; taisi olla joku syy juhlaan, eli jospa keskityttäisiin mieluummin siihen kuin niihin etiketteihin.

Juhlistavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tarja Kinnunen

Särkymisen lahja. Kirjan nimi hyllyssäni vetää katsettani puoleeni uudestaan ja uudestaan. En ymmärrä, miten särkyminen voi ikinä, koskaan olla lahja?  Miten kukaan voi sanoa noin? Sirpaleet pitkin keittiön lattiaa puhuvat minulle ihan jotain muuta. Särkyminen repii minut rikki ja palasiksi. Se on haava, joka sattuu. Kipu, jota pakenen ja väistelen. Marraskuun pimeässä illassa ei löydy valoa, joka muuttaisi lasinpalaset kauniiksi.

Lasi tippuu pienistä käsistä lattialla ja rikkoutuu tuhansiksi sirpaleiksi pitkin keittiön lattiaa. Se on viimeinen pisara. Tunnen kehossani raivon nousevan. Yritin sanoittaa lapsille ylitse kiehuvaa tunnemyräkkää sisälläni. - En jaksa tätä! Tätä mä en nyt enää tänään jaksa! Kuulostan omissakin korvissani idiootilta. Mutta tänään en pysty nauramaan, vapauttamaan pysähtynyttä tunnelmaa. Lasin särkyminen on minulle liikaa, viimeinen pisara. En ymmärrä, mitä sisälläni tapahtuu.

Muille on niin paljon helpompi olla rento ja lempeä. Töissä annan parastani. Tilanteessa kuin tilanteessa etsin hymyn ja ilon itsestäni. Olen kovin tietoinen siitä, mitä tuon mukanani. Haluan sen olevan hyvää, rakentavaa ja rohkaisevaa. Roolin takana on turvallista ja iloisen ihmisen rooli vieläpä palkitsevaa. Silti jos jossakin haluaisin onnistua, niin äitinä. Ja kyllä, puolisona. Tunnen epäonnistuvani tärkeimmissä tehtävissäni. Keräilen lasinpalasia lattialta ja heitän ne roskiin. Ei niillä mitään enää tee. Parisuhteen voin katkaista, mutta äitiyttäni en voi heittää pois. Mun on pärjättävä näiden rikkinäisten palasieni kanssa.  

Parisuhteessa en voi valita, mitä itsestäni annan. Läheiseni saavat kaikki puoleni, enkä tahdo kestää sitä. Heijastan heihin samaa jatkuvaa vaatimusta, mitä tunnen itseäni kohtaan. Särkyneisyyteni on sietämätöntä. Nämä kuilut sisälläni, joihin säännöllisesti tipun. Sokeat pisteeni ja heikkouteni, joihin hajoan. Tämä säälimätön armottomuus, jolla itseäni ruoskin ajaa minua yhä syvemmälle sisäisiin solmuihin. Ihmisyys, jota tavoittelen on mahdotonta. Se vaatii aina enemmän. Koskaan ei ole tarpeeksi.

En kestä varjoani, keskeneräisyyttäni ja siksi minun on vaikea luottaa, että kukaan muukaan kestäisi. Siksi jään yksin, ilman rakkauden mukanaan tuomaa kauneutta, armoa.

Peittämällä haavani, piilotan myös itseni. Suorittamalla ja miellyttämällä pidän itseni etäällä. Eheänä ja sileänä suljen sisimpäni toiselta. Katolinen teologi Henry Nouwen kuvaa hyvin sitä, miten jokaisen kipu on syvästi henkilökohtaista. Se mikä meitä sattuu on meissä jokaisessa erityistä, ainutlaatuista. Siispä sulkemalla kipuni toiselta, suljen myös syvimmän minuuteni. Sen mikä tekee minusta minut. Onko niin, että todella liityn toiseen vasta haavojeni kautta? Säröt ja palaset ovat kutsu rakkauteen, anteeksiantoon ja jakamiseen. Kutsu täyteen ihmisyyteen toisen haavoittuneen kanssa. Armon todellisuus.

Ann Voskampin kirja Särkymisen lahja on viimeisin lahja äidiltäni. Hänen tapansa rakastaa oli lahjat. Hän antoi aina parasta, mitä keksi. Toisille. Minulle kirja on nyt aarre pelkässä kansikuvassaan. Ajatus ajan tuolta puolen, että tämä solmuni aukeaa vielä. Että on toivoa, että on armoa. Että tämä yhä pimenevä talvi loppuu joskus.

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Poiminta
kuva: Annele Rantavuori

Hei, minä olen Annele. Olen eronnut. E-RON-NUT. Olen äiti ja eronnut. Olen opettaja ja eronnut. Olen 41-vuotias eronnut nainen. Tällä hetkellä liitän eron kaikkeen.  

Miten vaikeaa sitä onkaan sanoa. Olen eronnut. Me ollaan erottu. Me asutaan erillään lasteni isän kanssa. Minä olen sinkku. (Voi apua!) Viime viikkoina olen saanut harjoitella tätä. Uusien työkavereiden ja tuttujen tiedottamista.

Tähän sisältyy niin paljon. Perhe on hajonnnut. Lasten maailma on muuttunut lopullisesti. Eniten kuitenkin on muutoksessa käsitykseni siitä kuka olen ja millaista on elämäni. Ajattelin, niinkuin kai kaikki, että olemme aina yhdessä. Lasten maailmaa ei saa mikään hajottaa. Perheen täytyy pysyä koossa.

Meidän ero on ollut hidas ja lempeä. Pitkä prosessi, jonka aikana olemme kuulostelleet sen väistämättömän seurauksia, joka tapahtui jo kauan aikaa sitten. Sen, jota emme kai pitkään aikaan edes tajunneet tapahtuneen. Muutokset ovat olleet tarkkaan mietittyjä ja mahdollisimman pieniä. Tunteet tulevat kuitenkin yllätyksenä. Se mikä on vaikeaa. Ja miten tuttua se lopulta onkaan.

Se, joka lähtee on perheenrikkoja. Kenen sanoja kuulenkaan päässäni? Miksi ne edelleen viiltävät? Hylätä, mitätöidä ja sivuuttaa saa kuinka monta kertaa vaan. Miten helposti kadotankaan itseni ja rajani. Mitä mallia tässä toistan ja miksi en pääse tästä eroon? Miksi mietin niin paljon, mitä muuta ajattelevat minusta, meidän erosta.

Toisilla ihmisillä on väliä. Pelkään sitä, mitä tapahtuu, jos en olekaan sellainen, kuin muut haluavat. Ei, ei se mene näin. Pelkään etten kelpaa, jos en ole sellainen, mitä luulen muiden toivovan. Kyse onkin kai siitä, miten näen itseni ja mitä hyväksyn elämässäni. Peilaan muiden silmistä omaa mieltäni. Niin usein sanat viiltävät, kun taas myötätunnon tuntee. 

Nyt juuri minun on vaikea hyväksyä tätä: minä olen eronnut ja perheeni on hajonnut. Siltikin, vaikka aavistan sen hyvän, mitä edessä odottaa.

Jostakin nousee toivo valosta ja keväästä, uudesta alusta. Tervetuloa matkalle mukaan!  

Pimeässä illassa toivovaisin terveisin,

Annele

Kommentit (6)

Mintturai

Vuosi on aikaa kulunut kun itse erosin lasteni isästä ja yhä edelleen tunteiden monimuotoisuus yllättää, vaikka kaikki on nyt hyvin. Kauniita ajatuksia ja voimia matkalle ❤️

Vierailija

Tsemppiä! <3 Kaikilla on vain tämä yksi elämä , eikä sitä pidä elää muiden toiveiden tai oletusten mukaan.

Kumikameli

5 päivää siitä kun lopullinen ero tuli ja mieheni pakkasi osan tavaroista ja lähti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö
Kuva: Jaakko Kaartinen

Balladit, runoelmat ja kaikenlaiset mitat ovat olleet hyvässä käytössä, kun taiteilijat ovat kuvanneet tunteitaan rakastetuilleen. Riimittely ja laulujen kirjoittaminen on kuitenkin jokaisen tuntevan ihmisen oikeus. Rohkaisisin kokeilemaan. Julkaisukynnys alas!

 

Hei rakkain, kultapää
aivan liian paljon sinua minulta näkemättä jää
Olen varhain aamulla jo lähtenyt
enkä esimerkiksi sitä nähnyt
miten heräsit ja otit päivän ensimmäisen askelen
tai torkutitko vielä ja nukuit ohi herätyksen
ja sitten vasta nousit ja keitit kahvin
Ja minä mietin aika usein, että jättäisin
aamun työt sikseen ja lähtisin
nopeasti kotiin ja josko ehtisin
sinun viereesi vielä takaisin
Tulisin peiton alle ja siihen sulaisin
kasvot painettuna hiuksiisi tuoksuviin
 

Aa, lokakuu soljuu eteenpäin
minä nautin niin paljon tästä
vierelläsi eletystä elämästä
 

Kun poikkean päivällä kaupungille
mietin mitä laittaisin viestiksi sinulle
löytäisinkö sellaista, josta ottaa kuvan
ehkä sydämenmuotoisen kiven, kukan tai sulan
Ja mieluiten kävelisin kanssasi yhdessä
käsi kädessä jotakin kaunista nähdessä
Näyttäisin sinulle kädellä viittoen
ja sinua naurattaisi se, että olen niin iloinen
Joo, taidankin soittaa puhelun sinulle
sinun äänesi on sukua hopeakelloille
Vastaat, ja tunnen että jee, me ollaan yhdessä
Haluaisin olla samaan aikaan kanssasi paikassa kymmenessä
Minulle lähelläsi oleminen on parasta elämässä
 

Aa, lokakuu soljuu eteenpäin
minulle sinä ja elämä
olette synonyymejä
 

Viime kuussa nähtiin joutsenia ja kurkia
katseltiin taivaalle ja kuunneltiin niiden huutoja
juuri jotain sellaista villiä ja suloista
on mahtavasti valtoimenaan sinussa
Se on jotain, mitä vien aina aarteenani aamusta päivään
koska haluan oppia tarkemmin ja tarkemmin näkemään
kaikilta puolilta sinut
ja minut tekee onnelliseksi se
että joka päivän lomitse
kulkee aina luoksesi reitti
hyvinpä elämä minut heitti
hei hyvinpä elämä minut heitti

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat