Kirjoitukset avainsanalla armollisuus

Kuva: Annele Rantavuori

Eroaminen on muutosprosessi, joka myllertää eroavan ihmisen ja hänen läheisten maailman. Eronnut ihminen on myrskyn silmässä erittäin haavoittuvassa tilanteessa. Usein hän on myös tarvitseva ja herkkä, mikä asettaa paineita myös ystävyyssuhteille.

Mitä eronnut sitten toivoo ystäviltä? Itselleni ovat parasta olleet aktiivisesti yhteyttä pitäneet ihmiset, jotka ovat antaneet myös tilaa. Olen oppinut jo pienestä selviytymään itsenäisesti, joten avun pyytäminen ei ole kovin luontevaa. En tietenkään voi puhua kaikkien eronneiden puolesta, mutta tässä muutama ajatus.

 

1. Lempeää katsetta

Luulen, että eroa kokemattoman ihmisen on mahdotonta täysin ymmärtää sitä myllerrystä, mitä eronnut käy läpi. Musertavaa yksinäisyyttä, tunteiden kirjoa ja menneisyyden läpikäymistä. Mitä on kantaa yksin koko elämä ilman toisen tuomaa turvaa. Tai mitä on luoda oma elämä uudestaan. Silloin ei aina pysty valitsemaan, vaan selviytyy. Joskus se on hyvinkin alkukantaisten vaistojen varassa toimimista, koska suojan tarve on niin suurta. Armollinen, lempeä katse parantaa ja luo toivoa epätoivon keskelle.  

 

2. Kuulevia korvia

Ero tuo mukanaan paljon vaikeita tunteita. Useimmilla myös taloudellinen tilanne muuttuu. Moni asia tuottaa epävarmuutta ja turvattomuutta. Vaikeisiin tunteisiin en kaipaa helppoja vastauksia tai ratkaisuja, kuten ainahan ne asiat järjestyy. Niin, tottahan se on. Mutta on eri asia ottaa vastaan tilanne ennen niiden asioiden järjestäytymistä yksin, kuin kaksin. Useimmiten kuunteleminen riittää. Että joku jaksaa ottaa vastaan tunteen, jota en yksin pysty kohtaamaan.

 

3. Anteeksiantavaa sydäntä

Eronnut ihminen ei todennäköisesti pysty olemaan sinulle se sama, ihana ystävä, kuin ennen eroa. Anna anteeksi, jos hän ei muista soittaa takaisin tai jaksa vastata viestiisi. Soita uudestaan. Älä ota henkilökohtaisesti. Et tiedä kuinka monta tuntia hän on saanut nukuttua edellisenä yönä. Elämä voi olla eron jälkeen yllättävän pitkään selviytymistä. Eronnut ystäväsi voi tarvita paljon tilaa, eikä hän ehkä pysty vastamaan odotuksiisi. Hänen maailmansa on mennyt uusiksi ja sen rakentaminen vie paljon aikaa ja voimia. Se ei tarkoita hylkäämistä, joten ole kärsivällinen. 

 

4. Turvallista syliä

Parasta on se, kun joku on tullut kylään, viettämään iltaa tai vapaapäivää yhdessä. Vienyt jäätelölle tai kävelylle. Koputtanut ovella tuore leipä tai glögipullo ja piparit kainalossa. He ovat täyttäneet edes hetkeksi sen tyhjän tilan, joka eronneen kodissa väistämättä vallitsee. Antaneet läsnäolonsa, rakkautensa. Ilman odotuksia tai vaatimuksia. Tämä on ollut kaikkein kalleinta minulle. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Annele Rantavuori

Lapsena kuulin usein eteläpohjalaisilta sukulaisiltani eroihin liittyvää vitsiä, jota kertoivat muistaakseni erityisesti naiset. Sopivassa tilanteessa lohkaistaan näin: - Eroa en ole ikinä harkinnut, mutta tappaa olen meinannut monta kertaa. Edelleen naurattaa. Vitsi on kuvaava ja tiivistää jotain olennaista vähintäänkin nyt pohjalaisesta mielenlaadusta. Se, mikä luvataan, niin pidetään. Näin juuri tapahtuikin mennessä maailmassa. Toisesta “pääsi eroon” vasta kuolemassa. Yhdessä oltiin vaikka sitten hammasta purren. Avioliitto oli ikuinen.

Kyllähän sitä vieläkin näin ajatellaan, kun astutaan alttarille ja perustetaan perhe. Kunnes kuolema meidät erottaa. Me pysymme yhdessä aina. Naistenlehtien sivuilta löytää myös säännöllisesti uuden rakkauden hehkutusta oli sitten takana kuinka monta suhdetta tahansa.  

Koen itse olevani osa murrossukupolvea, joka ei tiedä mitä ajatella avioliitosta. Ympärille katsoessa avioliitosta tuntuu tulleen pätkäliittoja tai elämänvaiheliittoja. Eikä oma elämänikään muuta todista. Joku on joskus minulle kuvaillutkin, että ensin on parisuhde nuoruudessa, sitten seuraavan kanssa perustetaan perhe ja viimeiseksi on suhde, jossa vanhetaan yhdessä. Kolme pitkää suhdetta mahtuu hyvinkin ihmisen elämään.

Ajattelin pitkään, että ero on epäonnistuminen. Vain ja ainoastaa sitä. Vähintäänkin silloin, jos kuviossa on lapsia mukana. Tämän saman viestin kuulin useammasta osoitteesta suhteemme vedellessä viimeisiään. Teidän on pysyttävä yhdessä lasten takia. Yhdessä on pysyttävä. Lasten takia. Minä taas aloin nähdä yhä enemmän sitä, miten huonosti kaikki voimme. 

Nykyään ajattelen, ettei ero ole joko-tai-kysymys. Ei ero ole epäonnistuminen ja pitkä liitto onnistuminen. Tai onhan se tietenkin niin, jos mittarina on vain yhdessä pysyminen. Mutta nykyään suhteelta vaaditaan enemmän. Enää ei riitä vain se, että ei petetä ja rahat tuodaan kotiin. Eikä jos on kerran vannottu rakkautta, niin ilmoitetaan, jos se muuttuu. Tämäkin pohjanmaalta kuultua.

Eroja on monenlaisia aivan niinkuin parisuhteitakin on monenlaisia. Huonompia ja parempia. Myös eron voi tehdä monella tavalla. Ja lapsen kannalta sillä nimenomaan on väliä, miten asiat tehdään tai miten ne menee. Kun oivalsin tämän, aloin myös katsella eron mahdollisuutta eri lailla. Mitä jos eroaminen olisikin parasta, mitä voisimme lapsillemme tässä tilanteessa tehdä? Mietin myös omaa motiiviani pysyä suhteessa, eikä sekään ollut kovin kaunista katseltavaa. 

Suhde, jossa pysytään yhdessä vaikka sitten vihan voimalla ei tuntunutkaan enää hyvälle vaihtoehdolle. Päinvastoin se tuntui antavan luvan vastuuttomuudelle ja eräänlaiselle huonovointisuuden hellimiselle. Ajatus erillisistä, lähekkäin sijaitsevista kodeista taas alkoi houkutella. Olimme halunneet lapset ja halusimme edelleen kasvattaa heidät yhdessä. Jos parisuhteessa emme onnistuisikaan, niin voisimmeko kuitenkin onnistua vanhemmuudessa?

Hetkinen!  Millä mittarilla taas mittaankaan sitä, ettemme ole onnistuneet parisuhteessa. Mitä jos suhteemme olikin kasvusuhde, jonka tehtävä täyttyi elämässämme. Uskallanko ajatella, että onnistuimme, vaikka erosimme? Sillä me olemme onnistuneet monessa asiassa. Yhteistä matkaa on myös vielä edessä ja sen myötä paljon mahdollisuuksia onnistua. Lapsen hento kuiskaus juuri ennen nukahtamista lohduttaa: - On niin kiva, kun te isin kanssa pystytte puhumaan, vaikka te olette eronneet. Niinpä. Aina ei ole ollut näin.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Abbie Bernet, Unsplash

Mietin tänään silmäpusseja. Niitä oikein tummia ja matalalle roikkuvia silmäpusseja. Sekä itkeviä lapsia. Junassa, kaupassa tai keskellä kävelykatua itkeviä ja huutavia lapsia. Mietin sitä, kuinka elämä ei ole aina täydellistä ja niitä tunteita, joita se voi meissä silloin herättää.

Me kaikki tiedämme, ettei kenenkään elämä oikeasti ole some-kuvien kaltaista. Aina ei ole ihanaa, kaunista, energistä ja motivoitunutta. Me kaikki tiedämme, että varmasti jokainen on joskus, ellei useinkin, katsonut peilistä suureksi kasvaneita silmäpussejaan. Sillä sellaista se elämä on.

Meistä kaikki ei ole kokenut sitä, kun lapsi, josta on vastuussa, heittäytyy kiukunpuuskaan tai itkuun julkisella paikalla. Meistä lähes jokainen on kuitenkin ollut joskus itse se lapsi, tai vähintäänkin haaveillut aikuisena voivansa tehdä samoin itsekin. Meistä suurimmalla osalla siis ainakin tulisi olla kykyä ymmärtää, että joskus lasten huono hetki osuu siihen hetkeen, kun ollaan menossa. Sillä sellaista se elämä on.

Me ymmärrämme, mutta kuitenkin saatamme olla kauhuissamme kun se osuu omalle kohdallemme. Silmäpussit, hysteerisesti huutavat lapset tai jokin aivan muu. Haluamme häivyttää ne pois tai pyytää anteeksi. Häpeämme. Haluaisin ajatella, että se on turhaa.

Elämä ei ole täydellistä. Se on kokonaista. Rosoineen ja haasteinen. Ei meidän tarvitse sitä hävetä. Sillä sellaista se elämä on.

Kannustavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Andre Hunter, Unsplash

Pidän juhlista. On ihanaa tulla kutsutuksi juhlistamaan asioita. On ihanaa myös pukeutua tyylikkäästi ja edustaa. En kuitenkaan aina ole ollut sitä mieltä.

Oli aika, kun muut olettivat minun laittavan juhliin päälleni mekon, mutta en sitä olisi voinut tehdä, sillä tiesin, että tahtoisin laittaa päälleni puvun, tiesin että minun kuuluisi laittaa puku. Joskus puin kivusta ja pahasta olosta huolimatta päälleni sen mitä minulta odotettiin, joskus en mennyt lainkaan, sillä en enää pystynyt siihen, ja joskus puin sen, minkä tiesin minulle oikeaksi. Vasta nyt, kun voin edustaa omana itsenäni, vasta nyt nautin juhlista. Nautin siitä, että voin panostaa. Nautin siitä, että voin seistä tyylikkäänä oman kumppanin rinnalla. Siitä, että hän voi nähdä minut niin, että voin olla niin. Että voin olla juhlissa ja juhlistaa asioita, omana itsenäni.

Minulle juhliin meneminen ei ole aina ollut helppoa, mutta joillekin siinä voi olla haasteita aina. Minulle löytyy etiketistä oikeat vaatteet, minä voin pukeutua niihin. Kaikille sellaista tilaa ei kuitenkaan ole. Etiketti on ahdas ja todellisuutta kapeammasta maailmasta. Etiketti ei anna tilaa heille, joille ei puvut eivätkö mekot ole omia vaatteita. Etiketti ei anna tilaa sille, ettei sukupuoli tai sen ilmaisu ole kahteen malliin ahdattu. Ja jos totta puhutaan ei etiketti välttämättä anna tilaa monelle muullekaan elämän todelliselle moninaisuudelle. Kaikki eivät mahdu etiketin sisään.

Arvostan perinteitä. Minusta on hienoa tälläytyä niin kuin ovat monet ennen minuakin tälläytyneet. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi ainoa tapa. Vaikka etiketti nykyään sopiikin minulle, ei se tarkoita, etteikö se silti voisi olla liian kapea. Vaikka minulla onkin etiketin mukaan juhliessa hyvä olla, ei se tarkoita, että minun pitäisi sulkea korvani siltä, kun  joku toinen kertoo, ettei se sitä kaikille ole. Vaikka etiketin mukaan pukeutuminen sopiikin minulle, ei ole minulta pois vaikka sen sisälle luotaisiin lisää tilaa myös muitakin varten. Saanpahan lisää ystäviä, joiden kanssa juhlia, kun etiketin liian tiukat säännöt eivät aja heitä ahtaalle.

Minä rakastan juhlia, enkä varmasti ole ainoa. En varmasti ole ainoa, josta on ihanaa näyttää tyylikkäältä ja olla tyytyväinen itseensä. En varmasti ole ainoa, josta on ihanaa tulla nähdyksi niin. En varmasti ole ainoa, josta on ihanaa nähdä kumppaninsa ja läheisensä sellaisena. En varmasti ole ainoa, joka rakastaa juhlia ja pukeutua tyylikkäästi. Niinpä uskon, että on moni muukin, joka osaa kuvitella, että saisi kutsun juhliin. Juhliin, joihin todella tahtosi mennä, mutta jonka etiketissä lukee, ihan siinä rivien välissä mutta kuitenkin kipeän selkeästi, että "anteeksi, mutta sinulle ei taida olla tilaa näissä juhlissa" tai "sopisiko, jos et kuitenkaan olisi oma itsesi sinä iltana?". Moni muukin, joka pystyy kuvittelemaan, että joutuisi miettimään meneekö juhliin ilman sitä tunnetta, että on hyvä olla tai näyttää itseltään, joutuuko jättäytymään pois vai ottaako kenties riskin ja menee kuitenkin omana itsenään. Ottaa riskin, että joku ei katsokaan ihmisenä vaan vain sen ihmisten kirjoittaman etiketin läpi ja ilmoittaa, että anteeksi, muttet näytä siltä kuin kuuluisi. En varmasti ole ainoa, joka osaa kuvitella kuinka surullista olisi jos joutuisi jättämään menemättä, tai kuinka paljon siitä ilosta ja hyvästä katoaisi jos itsestä ei olisi hyvä olla, jos tuntuisi valheelliselta ja väärältä. En varmasti ole ainoa joka osaa kuvitella, kuinka tärkeää on, että ihmiset saavat juhlia niin, että voivat rakastaa juhlimista.

Niinpä nyt näin juhlakauden keskellä, itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa, tahdon huomauttaa, että ennen kuin osoittelemme missään juhlissa ketään etikettiin nojaten, on hyvä muistaa pari asiaa. On hyvä muistaa, että etiketin keksimme me, ihmiset. Sitä on muokattu ennenkin, se joustaa kyllä. Toisekseen muistaa se, kuinka hyvältä voikaan tuntua kun saa juhlia tyytyväisenä itseensä, kenties hänen vierellään ketä rakastaa. Muistaa, että siinä sormen heristelyn päässäkin on toinen ihminen, joka saattaa juuri tuntea tuota samaa iloa ja ihanuutta, joskus jopa ensimmäisiä kertoja. Ja kolmanneksi muistaa miksi niihin juhliin tultiinkaan tai miksi niitä seurattiinkaan; taisi olla joku syy juhlaan, eli jospa keskityttäisiin mieluummin siihen kuin niihin etiketteihin.

Juhlistavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat