Kirjoitukset avainsanalla armollisuus

Kuva: Jukka Granström

Rakkaussuhteessa, joka on hyvä, on sellainen piirre, että se saa ihmisen kokemaan, että hän on hyvä. Sitä sopii hetken aikaa miettiä.

Kaikki ihmissuhteet piirtävät omasta itsestä jonkinvahvuisen kuvan. Rakkaussuhteessa kuva on vahvin ja voimakkain, koska sellaisesta suhteesta odotetaan niin paljon ja siinä ollaan liikkeellä niin syvillä vesillä.

Meillä ihmisillä ei ole varsinaista oikeaa kuvaa siitä, miltä me näytämme ja millaisia me olemme – meillä on aina vain jokin käsitys. On käsitys ja kokemuksia, jotka omakuvamme piirtävät. Ei auta katsoa edes peiliin, sieltä kyllä katsovat takaisin kasvot ja koko vartalonmittainen hahmo peilautuu, mutta se, millaiselta se näyttää ja miltä se tuntuu, riippuu siitä millainen kokemus ja käsitys meillä itsestämme on.

Rakastaja antaa meille tuhdeimmat eväät sen käsityksen rakentamiseen.

Se, kuinka rakkaussuhteessa toisen itsetuntoa ja omakuvaa tukee ja rakentaa, on monimutkainen monien tekijöiden summa. Siinä ei ole loppupistettä, se on prosessi, joka jatkuu kaiken aikaa.

Minun rakastettuni käyttää minusta sanoja, joilla hän hellittelee minua, ja hän käyttää niitä joka päivä erilaisina yhdistelminä. Jokainen on kuin pieni kuva, joka tallentuu minuun. Ne muodostavat sitä optiikkaa, jonka läpi katson omaa kuvajaistani.

Hän koskettaa minua, ja ne kosketukset auttavat minut täyttämään tämän kehoni raamit. Se on mielenkiintoinen kokemus. Monesti sellaisena jaksona, jona joudun keskittymään töihin oikein kovasti tai olen pitkään voimakkaan paineen alla, minusta alkaa tuntua, että olen pienempi kuin olenkaan, kapeampi, ohuempi, harmaampi. Rakastetulla on kyky palauttaa minut koko raameihini. Hän kykenee antamaan minulle sellaisia rakkauden reality check -kokemuksia.

Tai kun teen asioita, kuten tässä vastikään tapetoin pari seinää; tein se hänelle ja hän kiitti ja kehui minua. Sellainen on arkista, mutta tavattoman arvokasta. Minusta tuntui aivan pätevältä.

Ihminen tarvitsee rohkaisua ollakseen omissa silmissään hyvä. Ja kun on omissa silmissään hyvä, sitä voi heijastaa ulospäin. Voi koettaa loistaa rakastetulleen ja näyttää hänelle, että ”katso, minä olen erinomainen ja tässä sinun kanssasi. Rakastan sinua kaikella hyvällä, mitä minussa on.”

Rakastaa, ja ravita toinen toistaan. Siten kasvaa kauneutta. Ja siitä iloa, ja sen varassa voi jo lentää.

 


Terveisin, J

Kommentit (2)

Ex vaimo
1/2 | 

Tässä kirjoituksessa ei mainittu vastavuoroisuutta. Onko vain naisen tehtävä auttaa miestä tuntemaan itsensä hyväksi ja päteväksi? Kuka saa vaimon tuntemaan itsensä hyväksi, jotta hän jaksaa kannustaa miestään?

Jaakko Kaartinen
Liittynyt10.1.2018

Kannustaminen ja toisen saattaminen kokemaan itsensä hyväksi ja päteväksi ei riipu miehen tai naisen roolista, se kuuluu kummalle tahansa ja kummallekin, kaiken aikaa. Se on koko ajan mahdollista, toisen huomioiminen sellaisella tavalla, jota hän sattuu tarvitsemaan. Samalla minusta on tärkeää, että kumpikin huomaa tarvitsevansa sitä ihailua ja kannustusta, osaa odottaa sitä toiselta, ja kun sellaista saa, nauttii siitä. Sikäli siis mies saa nauttia siitä, että saa kokea olevansa hyvä ja pätevä. Ja nainen saa nauttia olevansa hyvä ja pätevä. Ja jos puolin ja toisin ei saa sellaista kokea, siihen ei saa tyytyä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Eroaminen on muutosprosessi, joka myllertää eroavan ihmisen ja hänen läheisten maailman. Eronnut ihminen on myrskyn silmässä erittäin haavoittuvassa tilanteessa. Usein hän on myös tarvitseva ja herkkä, mikä asettaa paineita myös ystävyyssuhteille.

Mitä eronnut sitten toivoo ystäviltä? Itselleni ovat parasta olleet aktiivisesti yhteyttä pitäneet ihmiset, jotka ovat antaneet myös tilaa. Olen oppinut jo pienestä selviytymään itsenäisesti, joten avun pyytäminen ei ole kovin luontevaa. En tietenkään voi puhua kaikkien eronneiden puolesta, mutta tässä muutama ajatus.

 

1. Lempeää katsetta

Luulen, että eroa kokemattoman ihmisen on mahdotonta täysin ymmärtää sitä myllerrystä, mitä eronnut käy läpi. Musertavaa yksinäisyyttä, tunteiden kirjoa ja menneisyyden läpikäymistä. Mitä on kantaa yksin koko elämä ilman toisen tuomaa turvaa. Tai mitä on luoda oma elämä uudestaan. Silloin ei aina pysty valitsemaan, vaan selviytyy. Joskus se on hyvinkin alkukantaisten vaistojen varassa toimimista, koska suojan tarve on niin suurta. Armollinen, lempeä katse parantaa ja luo toivoa epätoivon keskelle.  

 

2. Kuulevia korvia

Ero tuo mukanaan paljon vaikeita tunteita. Useimmilla myös taloudellinen tilanne muuttuu. Moni asia tuottaa epävarmuutta ja turvattomuutta. Vaikeisiin tunteisiin en kaipaa helppoja vastauksia tai ratkaisuja, kuten ainahan ne asiat järjestyy. Niin, tottahan se on. Mutta on eri asia ottaa vastaan tilanne ennen niiden asioiden järjestäytymistä yksin, kuin kaksin. Useimmiten kuunteleminen riittää. Että joku jaksaa ottaa vastaan tunteen, jota en yksin pysty kohtaamaan.

 

3. Anteeksiantavaa sydäntä

Eronnut ihminen ei todennäköisesti pysty olemaan sinulle se sama, ihana ystävä, kuin ennen eroa. Anna anteeksi, jos hän ei muista soittaa takaisin tai jaksa vastata viestiisi. Soita uudestaan. Älä ota henkilökohtaisesti. Et tiedä kuinka monta tuntia hän on saanut nukuttua edellisenä yönä. Elämä voi olla eron jälkeen yllättävän pitkään selviytymistä. Eronnut ystäväsi voi tarvita paljon tilaa, eikä hän ehkä pysty vastamaan odotuksiisi. Hänen maailmansa on mennyt uusiksi ja sen rakentaminen vie paljon aikaa ja voimia. Se ei tarkoita hylkäämistä, joten ole kärsivällinen. 

 

4. Turvallista syliä

Parasta on se, kun joku on tullut kylään, viettämään iltaa tai vapaapäivää yhdessä. Vienyt jäätelölle tai kävelylle. Koputtanut ovella tuore leipä tai glögipullo ja piparit kainalossa. He ovat täyttäneet edes hetkeksi sen tyhjän tilan, joka eronneen kodissa väistämättä vallitsee. Antaneet läsnäolonsa, rakkautensa. Ilman odotuksia tai vaatimuksia. Tämä on ollut kaikkein kalleinta minulle. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Lapsena kuulin usein eteläpohjalaisilta sukulaisiltani eroihin liittyvää vitsiä, jota kertoivat muistaakseni erityisesti naiset. Sopivassa tilanteessa lohkaistaan näin: - Eroa en ole ikinä harkinnut, mutta tappaa olen meinannut monta kertaa. Edelleen naurattaa. Vitsi on kuvaava ja tiivistää jotain olennaista vähintäänkin nyt pohjalaisesta mielenlaadusta. Se, mikä luvataan, niin pidetään. Näin juuri tapahtuikin mennessä maailmassa. Toisesta “pääsi eroon” vasta kuolemassa. Yhdessä oltiin vaikka sitten hammasta purren. Avioliitto oli ikuinen.

Kyllähän sitä vieläkin näin ajatellaan, kun astutaan alttarille ja perustetaan perhe. Kunnes kuolema meidät erottaa. Me pysymme yhdessä aina. Naistenlehtien sivuilta löytää myös säännöllisesti uuden rakkauden hehkutusta oli sitten takana kuinka monta suhdetta tahansa.  

Koen itse olevani osa murrossukupolvea, joka ei tiedä mitä ajatella avioliitosta. Ympärille katsoessa avioliitosta tuntuu tulleen pätkäliittoja tai elämänvaiheliittoja. Eikä oma elämänikään muuta todista. Joku on joskus minulle kuvaillutkin, että ensin on parisuhde nuoruudessa, sitten seuraavan kanssa perustetaan perhe ja viimeiseksi on suhde, jossa vanhetaan yhdessä. Kolme pitkää suhdetta mahtuu hyvinkin ihmisen elämään.

Ajattelin pitkään, että ero on epäonnistuminen. Vain ja ainoastaa sitä. Vähintäänkin silloin, jos kuviossa on lapsia mukana. Tämän saman viestin kuulin useammasta osoitteesta suhteemme vedellessä viimeisiään. Teidän on pysyttävä yhdessä lasten takia. Yhdessä on pysyttävä. Lasten takia. Minä taas aloin nähdä yhä enemmän sitä, miten huonosti kaikki voimme. 

Nykyään ajattelen, ettei ero ole joko-tai-kysymys. Ei ero ole epäonnistuminen ja pitkä liitto onnistuminen. Tai onhan se tietenkin niin, jos mittarina on vain yhdessä pysyminen. Mutta nykyään suhteelta vaaditaan enemmän. Enää ei riitä vain se, että ei petetä ja rahat tuodaan kotiin. Eikä jos on kerran vannottu rakkautta, niin ilmoitetaan, jos se muuttuu. Tämäkin pohjanmaalta kuultua.

Uskallanko ajatella, että onnistuimme, vaikka erosimme? Sillä me olemme onnistuneet monessa asiassa. Yhteistä matkaa on myös vielä edessä ja sen myötä paljon mahdollisuuksia onnistua.

Eroja on monenlaisia aivan niinkuin parisuhteitakin on monenlaisia. Huonompia ja parempia. Myös eron voi tehdä monella tavalla. Ja lapsen kannalta sillä nimenomaan on väliä, miten asiat tehdään tai miten ne menee. Kun oivalsin tämän, aloin myös katsella eron mahdollisuutta eri lailla. Mitä jos eroaminen olisikin parasta, mitä voisimme lapsillemme tässä tilanteessa tehdä? Mietin myös omaa motiiviani pysyä suhteessa, eikä sekään ollut kovin kaunista katseltavaa. 

Suhde, jossa pysytään yhdessä vaikka sitten vihan voimalla ei tuntunutkaan enää hyvälle vaihtoehdolle. Päinvastoin se tuntui antavan luvan vastuuttomuudelle ja eräänlaiselle huonovointisuuden hellimiselle. Ajatus erillisistä, lähekkäin sijaitsevista kodeista taas alkoi houkutella. Olimme halunneet lapset ja halusimme edelleen kasvattaa heidät yhdessä. Jos parisuhteessa emme onnistuisikaan, niin voisimmeko kuitenkin onnistua vanhemmuudessa?

Hetkinen!  Millä mittarilla taas mittaankaan sitä, ettemme ole onnistuneet parisuhteessa. Mitä jos suhteemme olikin kasvusuhde, jonka tehtävä täyttyi elämässämme. Uskallanko ajatella, että onnistuimme, vaikka erosimme? Sillä me olemme onnistuneet monessa asiassa. Yhteistä matkaa on myös vielä edessä ja sen myötä paljon mahdollisuuksia onnistua. Lapsen hento kuiskaus juuri ennen nukahtamista lohduttaa: - On niin kiva, kun te isin kanssa pystytte puhumaan, vaikka te olette eronneet. Niinpä. Aina ei ole ollut näin.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Abbie Bernet, Unsplash

Mietin tänään silmäpusseja. Niitä oikein tummia ja matalalle roikkuvia silmäpusseja. Sekä itkeviä lapsia. Junassa, kaupassa tai keskellä kävelykatua itkeviä ja huutavia lapsia. Mietin sitä, kuinka elämä ei ole aina täydellistä ja niitä tunteita, joita se voi meissä silloin herättää.

Me kaikki tiedämme, ettei kenenkään elämä oikeasti ole some-kuvien kaltaista. Aina ei ole ihanaa, kaunista, energistä ja motivoitunutta. Me kaikki tiedämme, että varmasti jokainen on joskus, ellei useinkin, katsonut peilistä suureksi kasvaneita silmäpussejaan. Sillä sellaista se elämä on.

Meistä kaikki ei ole kokenut sitä, kun lapsi, josta on vastuussa, heittäytyy kiukunpuuskaan tai itkuun julkisella paikalla. Meistä lähes jokainen on kuitenkin ollut joskus itse se lapsi, tai vähintäänkin haaveillut aikuisena voivansa tehdä samoin itsekin. Meistä suurimmalla osalla siis ainakin tulisi olla kykyä ymmärtää, että joskus lasten huono hetki osuu siihen hetkeen, kun ollaan menossa. Sillä sellaista se elämä on.

Me ymmärrämme, mutta kuitenkin saatamme olla kauhuissamme kun se osuu omalle kohdallemme. Silmäpussit, hysteerisesti huutavat lapset tai jokin aivan muu. Haluamme häivyttää ne pois tai pyytää anteeksi. Häpeämme. Haluaisin ajatella, että se on turhaa.

Elämä ei ole täydellistä. Se on kokonaista. Rosoineen ja haasteinen. Ei meidän tarvitse sitä hävetä. Sillä sellaista se elämä on.

Kannustavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat