Kirjoitukset avainsanalla kaipuu

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Kaipuun kautta toinen ihminen saa toisen liikkumaan. Tuhansien kilometrien päästä saakka toinen ihminen saa toisen tuntemaan ja toimimaan. Minusta se on mielenkiintoista.

Rakkaus sitoo ajatusten maailman ja konkreettisen maailman toisiinsa. Vai olisiko ehkä niin, että kaikki tapahtuu tässä fyysisessä maailmassa, ja me olemme ihmisinä toisiimme jatkuvassa yhteydessä sisältä käsin?

Rakkaudesta kirjoitetaan useammin minä-sinä-perspektiivissä. Olen alkanut arvella, että sen taustalla on tärkeämpi taso, jolla kaikki varsinaisesti lepää: me.

Kun rakastutaan, toinen sekoittuu minuun ja minä häneen. Kun rakastan, en ole enää minä vain. Sidokset rakastettuun ovat minussa. Hän on minussa. Rakkauden sitomalle kaipuu on sitä, että nuo sidokset tuntuvat. Etäisyys kiskoo niistä. Sille kaipuulle on hyvä antautua, tunnustelemaan, miettimään sitä, tajuamaan sitä.

Ihmiselle ne asiat lähinnä ovat olemassa, jotka välittömästi ovat esillä ja näkösällä. Ellei olisi kaipuuta, ei mikään muistuttaisi rakkaudesta silloin, kun sattuu matkustamaan kauemmas. Sikäli ikävöinti on hyvin hyödyllinen tunne parisuhteelle ja rakkaussuhteelle.

Kaipuun kautta rakkaus vetää takaisin toisen luo, vaikka maapallon kääntöpuolelta, kääntöpiirien yli, kaikkien suurkaupunkien vilinän hauskuuksien parista.

Jos kerran rakkaus tuntuu ikävänä silloin, kun on toisen luota poissa, vastaavasti kai on niin, että ellei ole kaipuuta ja ikävää, ei varmaankaan ole rakkauttakaan. Ei ainakaan sellaista, joka läpäisisi lihan ja luut. Ei ole meitä rakkaudessa. Muut asiat tulevat silloin tärkeämmiksi, ihmiset ajautuvat suuntiinsa.

Jos kaikki tuo on paikkansapitävää, omaa kaipuuta toista kohtaan on syytä katsoa läheltä, vaalia sitä. Kaipuusta kannattaisi siksi kertoa toiselle, jakaa se, jakaa kaihoisat viestit ja rajun ikävän viestit, kiusoitella ja lietsoa omaa ja toisen kaipuuta, nauttia siitä kaipuusta.

Niitä asioita ihmisen kannattaa vahvistaa, jotka ovat hänelle tärkeimpiä. Rakkaus on todellisuus, jossa ihminen elää, ei jokin ”tunne”, jota koetaan hetkittäin jossain osassa mieltä.

Rakkaudessa eletään, ihan yhtä lailla kuin eletään vanhemmuudessa tai työuralla. Sitä ei parane laittaa syrjään muiden asioiden tieltä ja luulotella, että rakkauteensa voi sitten myöhemmin keskittyä, kun on aikaa. Muu on silloin todennäköisesti täyttänyt mielet, ja se rakkaus mennyt. Rakkaus on nyt, jos me on todellista tässä ja nyt.

Keskellä kaipuuta me olemme siinä ja rakkaus on. Ja tällä tavalla kaipuu terävöittää rakkauden tunnetta. Samoin kuin karhea pyyhe saa ihon tuntumaan, kaipuussa rakkaus tuntuu voimakkaasti. Tai rakkauden karhea kieli.

Missään minulla ei ole parempi kuin tässä rakkaudessa. Minä olen siinä ja sen paikka on minussa. Rakastettuni on pujottautunut lävitseni. Ikävöin, kun olen poissa. Silloin katselen häntä ja meitä sisäisesti, katsomalla itseeni.

Ajattelin näitä istuessani lentokoneessa paluulennolla, joka oli viivästynyt 45 tuntia suunnitellusta. Kaipuu kerääntyi kuin vesi uomaan, syvään, joka virtasi kohti kotia, jossa rakastettuni odotti. Se virtasi minussa. Minä virtasin kohti häntä.

 

Terveisin Jaakko Kaartinen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unsplash, muokannut Mio Kivelä
Kuva: Unsplash, muokannut Mio Kivelä

Ikävä kertoo, että sinulla on joku, josta välität.

Sen opetti äitini minulle jo kauan sitten. Kyynelten lomaan muistutettiin, että ne kertovat lahjasta ja kauniista asiasta. Elämässä on tai on ollut joku, joka merkitsee niin paljon, että ikävöi, kun hän on poissa. Ikävä on kaunista. Se on onnellista.

Ikävän hetkellä on levotonta ja lamauttavaa, hidasta ja puristavaa. Se voi ahdistaa, masentaa ja pelottaa. Siinä on haikeutta, surua ja odotusta. Siinä on tyhjyyttä ja kaikkea samaan aikaan. Silloin ei aina näe ikävää lahjana. Äitinikin nauroi, että pitikin niin hyvin opettaa, kun kasvoimme muistuttamaan häntä omista opeistaan. Mutta niinhän se vaan on, että ikävän takana on kauniita tunteita, ihania muistoja ja lämpimiä haaveita. Ne tekevät ikävästä kauniin. Surra kuitenkin saa. Kyyneleitä ja surua ei koskaan kielletä. Muistutetaan vain, ettei siinä kivussa ja toivottomuudessa ole kaikki. On menneisyys, joka ei koskaan pyyhkiydy pois ja usein myös tulevaisuus, joka odottaa hetken jälkeen.

Ikävä ei ole vain kaunista. Se on myös ikävää. Olen kiitollinen, että tähän minut on kasvatettu. Suremaan, mutta näkemään myös ikävän takaa loistavan kauneus. Tarttumaan kiitollisuuteen surunkin hetkellä. Tai ainakin yrittämään. Aina se ei onnistu ja tuskin on koskaan helppoa, mutta jokin siinä kuitenkin  on merkityksellistä kerta toisensa jälkeen. Haparoidessaankin se tekee ikävästä jotenkin hieman siedettävämmän ja ymmärrettävämmän, onnellisemman.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eräs oman riparini ohjaajista kertoi riparillani kuinka hän oli aikoinaan valitellut sinkkuutaan ystävilleen. Eräs ystävistä oli kaivanut Raamattunsa välistä tarran: "Olen vielä Jumalan työpöydällä". Ystävä, josta tuli myöhemmin hänen aviomiehensä, vaikkeivät he osanneet sitä silloin edes aavistaa. Hän oli vielä Jumalan työpöydällä. Ehkä he molemmat olivat, ja siten heidän suhteensakin. He joutuivat odottamaan, sillä asiat olivat vielä valmisteilla.

Odottelu on kamalaa. Erityisesti, kun sen kestosta ei ole tietoa, eikä kukaan voi edes luvata sen loppuvan. Tuo tarina antaa itselleni kuitenkin edes pienen valon pilkahduksen niihin hetkiin, kun kaipuu muuttuu tuskaiseksi odotukseksi. Se muituttaa, ettö odotuksella on tarkoitus. Tarkoitus johon minä aidosti uskon. Tiedän nimittäin kasvaneeni ja oppineeni paljon vuosien varrella. Koen, että jollain tasolla voisin  siis olla nyt parempi toiselle kuin aiemmin. Kenties siis sama pätee myös tulevaan. Siihen hetkeen, johon joudun odottamaan.

"Olen vielä Jumalan työpöydällä"

Kasvua ja kehittymistä tapahtuu tietenkin aina, aivan viimeiseen asti. Ikuisesti ei kannata odottaa, sillä täysin valmiita meistä ei tule koskaan. Joskus kuitenkin tietyt opit ja muutokset vaaditaan, että tietyt asiat onnistuvat ja, jotta jonkun kanssa voi kolahtaa. Meistä ei siis tarvitse tulla valmiita tai toisillemme täydellisiä. Meistä tehdään sopivia suhteellemme. Riittävän hyviä.

Odottavan taival voi tuntua joskus kivikkoiselta ja raskaalta kulkea, eikä määränpäätä täysin edes näe. Siellä se kuitenkin on. Juuri sellaisena kuin sen on tarkoituskin. Meille sopivana. Ja jokainen askeleemme, ylä- ja alamäkemme, kuljettaa meitä sitä kohti. Valmiimpana kohtamaan myös ne mutkat ja mäet, jotka sen jälkeen odottavat.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sinkkuus - tai ehkä ennemminkin koko elämän jatkunut parisuhteettomuus - aiheuttaa minussa monenlaisia tunteita. Ajattelin, että otan jokaisessa blogitekstissäni yhden tunteen käsittelyyn. En tiedä, missä vaiheessa olen ammentanut itseni tunteista tyhjiin, mutta epäilen, että useamman kuukauden mittainen matka on edessäni... Voi myös olla, että tämä tuntuu liialliselta ja vaihdan kesken matkan kepeisiin höpsötyksiin. Viime viikolla puhuin kiitollisuudesta, tämän viikon tunne on häpeä. Häpeästä on kirjoitettu tässä blogissa aiemmin ainakin täällä ja täällä.

Tuure Kilpeläinen laulaa häpeästä näin: "Voin hävetä riittämättömyyttä, rumuutta, arvottomuutta ja poikkeavuutta." Minä sanoitan häpeäni johtuvan kelpaamattomuuden tunteesta. Ajatus, että oma sinkkuus johtuu siitä, että ei ole kelvannut kenellekään on päiväminäni mielestä todella typerä. En ajattele kenestäkään toisesta ihmisestä niin. Tiedän, että on älytöntä ajatella sillä tavalla itsestänikään. Tiedän, että voisin olla parisuhteessa, jos haluaisin pelkästään parisuhteen enkä nimenomaan hyvää parisuhdetta.

Vaikka järkevä ja itsevarma minäni kykenee tukahduttamaan häpeän tunteen, on sisälläni olemassa myös rakkauden kaipuussaan hytisevä pieni olento, joka on varma, ettei kukaan koskaan halua häntä. Vuorotellen säälin ja inhoan tuota tarvitsevaa raukkaa. Se, tai siis minä (en melkein kestä ajatella "sitä" osana itseäni) tarvitsen, haluan, kaipaan ja ikävoin toista ihmistä, mutta tuota merkittävää toista ei ole. On sietämätöntä olla vuosikausia tarvitseva, jos tarvitsevuuteen ei vastata. Se on - hävettävää.

Häpeän kokemus syntyy usein varhaislapsuudessa. Kun lapsen nähdyksi tulemisen tarpeeseen ei vastata, hän oppii häpeämään itseään. Tuo sama vastasyntynyt on meidän jokaisen sisällä. Häpeän tunne johdattaa aina uudestaan pienen ihmisen luokse, ensimmäisiin vuorovaikutussuhteisiin, pois käännettyihin katseisiin ja yksinäisiin itkuihin. Kokemukseni mukaan syvät ystävyyssuhteet voivat korjata tuota vauriota. Myös lasten hoitaminen on ollut itselleni hoitava prosessi, lasta hoivatessa olen hoivannut omaa sisäistä lastani.

En tiedä onko väärin odottaa parisuhteelta jotain samantapaista. Odotan silti. Monet asiantuntijat sanovat, että itseään täytyy rakastaa ensin ja että itsensä rakastaminen on avain siihen, että saa muiltakin rakkautta. Minä sanon, että se on perseestä. On väsyttävää ja mahdotonta ammentaa rakkautta loputtomiin itsestään. En tietenkään ajattele, että kumppanin tulisi olla terapeuttini, joka korjaa tai pelastaa minut. Se prosessi on jo käyty. Odotan, että tulisi ihminen, jolle voisin näyttää ruman ja iljettävän häpeäni kokonaan. Odotan, että joku luottaisi minuun niin, että näyttäisi oman häpeänsä. Odotan, että tuo merkittävä toinen katsoisi rakastaen ilmeisen rakastettavan puoleni lisäksi myös säälittävää, inhottavaa, tutisevaa klonkkuani. Ehkä minäkin sitten osaisin katsoa sitä, itseäni, samoin.

Häpeää

Jokainen lapsi on viaton ja puhdas syntyessään

katseessa viisasta ikuisuuden pölyä.

Vain hetken on ihminen liaton

kunnes rypee jo virheissään.

Hyi häpeä, häpeä, häpeä,

etkö jo älyä!

Minä kätkin sen häpeän piiloon enkä kertonut kellekään

muina miehinä jatkoin taakkani kanssa vain matkaa.

Se sydämessä hiljaa paisui

kuin kiljutynnyri mäskeissään.

sienirihmaston lailla se kasvatti lisää häpeää.

Ja sieltä tihkuu häpeää, häpeää, kipeää häpeää,

joka estää vapautumasta ja pitää kaiken sisällään.

Voi tätä häpeää, häpeää, häpeää, häpeää,

joka estää rakastamasta ihmistä itseään.

Mä voin hävetä rumia juuria ja hävetä juurettomuutta

tätä tyhmyyttä, laiskuutta ja saamattomuutta.

Ja köyhyyttä, työttömyyttä, tätä riittämättömyyttä

rumuutta, arvottomuutta ja poikkeavuutta.

Ja ylitseläikkyvää iloa, öisiä sekavia tiloja,

lihan ja viinin himoa, riippuvuutta.

Voin hävetä typeriä sanoja ja niitä paskamaisia tekoja,

itseni vihaamista ja rakastamista.

Voi tätä häpeää,

häpeää, häpeää, häpeää,

tätä ehtaa suomalaista, joka kaiken myrkyttää.

Tätä ikuista häpeää,

häpeää, kipeää häpeää,

joka estää rakastamasta

ennen kaikkea itseään.

Häpeää häpeää häpeää häpeää

häpeää häpeää häpeää häpeää.

"Aatami, kultani, Aatami", sanoi Eeva,

"nyt mennään piiloon puskaan tätä kauheaa alastomuutta."

Tuli Jumala polkua vastaan, sanoi "ettette te minua fuskaa!"

Hyvästi paratiisi, tervetuloa häpeä.

Tuure Kilpeläinen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat