Kirjoitukset avainsanalla toiveet

Kuva: Unsplash

Pelkään nykyään deittaillessa enemmän pituuttani kuin transtaustaani. Tiedän, ettei kukaan lähipiiristäni tahdo loukata minua tai heikentää itseluottamustani kommentoidessaan miesten pituutta. Eiväthän he puhu minusta, vaan miehistä yleensä. Minä olen kutenkin siinä vieressä. Miehenä. Alle satakuusikymmentä senttisenä miehenä. Ja kuulen sen kaiken.

Olen aikoinaan jopa pitkittänyt sukupuolen korjausprosessiin lähtemistä pari vuotta, koska mietin, että enhän minä voi näin lyhyenä olla mies. Kuitenkin samaan aikaan voin lainailla ystäväni isoisän vanhoja vaatteita, sillä hän oli suunnilleen minun kokoiseni, ehkä hieman lyhyempi. Eikä hänkään ole ainoa. Miehiä on ja on aina ollut kaiken kokoisia. He ovat myös löytäneet kumppaneita. Olenhan minäkin. Eikä entisiä tyttöystäviäni ole pituuteni haitannut tai se on ollut jopa mieluisa asia.

Oletukset siitä, että jokainen nainen tahtoo pidemmän miehen ovat läsnä koko ajan; mediassa, läpän heitossa ja yhteisissä keskusteluissa.

Tiedän siis, ettei pituuteni ole niin suuri kysymys kuin miltä se joskus tuntuu, mutta epävarmuutta ja pelkoa vaikea paeta. Oletukset siitä, että jokainen nainen tahtoo pidemmän miehen ovat läsnä koko ajan; mediassa, läpän heitossa ja yhteisissä keskusteluissa. Se ahdistaa jo sataseitsemänkymmentä senttisiä miehiä, saati sitten minua. Tilanne tuntuu välillä toivottomalta. Tekee melkein mieli pahoitella asiaa ensimmäisillä treffeillä.

Oletukset ja yleistykset siitä, että jotkin toiveemme olisivat jaettuja eivät jätä ulkopuolelleen vain niitä, jotka toiveella luokitellaan hunommiksi tai kelpaamattomiksi, vaan asettaa myös paineen muille ajatella niin. Osa naisista onkin todennut, ettei ole koskaan pystähtynyt miettimään mitä pituudesta oikesti ajattelee. On tullut vain tavaksi etsiä pidempää miestä ja se on voinut jopa jättää, joitain aidosti sopivia miehiä ulkopuolelle.

Samaa tapahtuu miesten pituuden lisäksi myös monessa muussa asiassa. Kyse voi olla myös painosta, iästä tai vaikka vartalon muodoista. Syyllistymme tähän varmasti kaikki. Siksi toivoisin, että pysähtyisimme miettimään sanojemme voimaa. Puhutaan yhä avoimesti toiveistamme, mutta muistetaan miettiä onko se tosiaan omamme ja huomioidaan, että vaikka kuinka moni jakaisi mielipiteemme, emme silti voi olettaa sen koskevan kaikkia.

Ja kanssani samassa veneessä oleville vielä vertaistsemppinä Uniikin kappaleella Pätkätöis. Yksi niistä miehistä, joiden lyhyyttä on päivitelty lehtien otsikoissa asti.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ilmassa pientä pakkasta. Kävelemme vanhan koiramme kanssa pitkin radan vartta. Välillä se haukkuu vastaan tulevia vedettäviä matkalaukkuja, hiljaisia lajitovereita. Mutta sen hajuaisti toimii, vaikka muut aistit ovat hiljalleen hiipuneet.

Mies haistaa alakuloisuuteni. Mikä on? Pala kuristaa kurkkua. Päälle viisikymppisen suusta kumpuaa mahdoton haave. Olisin halunnut lapsen kanssasi. Meidän lapsemme. Aika kulkee nopeasti ja sitä jäi meille niin vähän. Olisin halunnut kohdata sinut jo paljon aikaisemmin. Tähän hauras äitini olisi sanonut, ei makeaa mahan täydeltä. Hän, joka eli 94-vuotiaaksi ja söi viimeiset viikot ennen kuolemaansa joka päivä lempileivoksiaan.

Toteutuneessa elämässä olemme mieheni kanssa mielestäni ymmärtäneet leivosten arvon. Olemme kertoneet toisillemme tarinoita jo kuljetuista matkoista, merkityksellisistä ajanjaksoista ennen meitä. Mieheksi ja naiseksi kasvamisesta. Molempien lasten maailmaan tulosta ja vanhempana olemisen rikkaudesta. Haavoittumisista ja koko elämän kestävästä eheytymisestä. Vuosista, joita ilman meitä ei olisi. Vuosista, joina me kasvoimme toisiamme kohti. Niitä me tarvitsimme ollaksemme sinä ja minä.

Omalla kohdallani kysymys taitaa olla vanhenemisen haasteellisuudesta ja siihen liittyvästä yhä enenevästä luopumisesta. Sen hyväksymisestä, että ihminen lähtee maailmasta yksin, harvemmin yhdessä toisen kanssa. Saatille toki voi päästä. Rakkaudessa olen välillä tuskallisen tietoinen siitä, että emme voi elää yhdessä ikuisesti. Vain tämä hetki on totta. Sen sijaan toivon, että en haikailisi sitä mitä ei edes olisi voinut olla. Haluan olla kiitollinen kaikesta siitä mitä on. Tämä keskinäinen rakkaus ja intohimo on meille vielä suotu. Nähdyksi tulemisen ilo, lohdutus ja helpotus.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Spotifyn soittolistalta kajahtaa kuulokkeisiini Happoradion kappale Ihan hyvät ihmiset. Vaikkei Happoradio muutoin olekaan aina sitä ominta musiikkia, niin tämän kappaleen sanat täytyi kuunnella pariinkin otteseen.

—Sinä olet ihan hyvä ihminen 
minä olen ihan kunnollinen 
ja yksi plus yksi voi olla nolla 
Sinä olet ihan hyvä ihminen 
minä olen ihan kunnollinen 
ja yksi plus yksi voi olla nolla—
(Happoradio-Ihan hyvät ihmiset)

Luonne on kohdillaan. Juttu luistaa ja on mukavaa.  Ulkonäkökin miellyttää. Täydellistä, mutta silti vääränlaista. Miten voikin käydä niin usein, että hyvä ihminen ei kuitenkaan ole se sopiva? Miten ihan hyvä ja ihan kunnollinen eivät kohtaakaan?

Mikä meissä herätää romanttisen ja/tai eroottisen kiinnostuksen? Ihminen voi olla hyvä, kunnollinen ja muutenkin ihana herättämättä kuitenkaan kaikissa romanttista ja/tai eroottista kiinnostusta. Jokin olennainen asia toisen näkökulmasta jää uupumaan tai ei kohtaa. Joskus sen osaa nimetäkin, että jos tietty asia olisi toisin, niin olisi hyppysissä jotain upeaa. Erilaisia listoja, taulukoita, määritelmiä ja toiveita itselle sopivasta kumppanista on pohdittu tämänkin blogin sivuilla useaan otteeseen. Hahmoteltu mitkä asiat saavat oman kiinnostuksen heräämään tai mitkä asiat ovat itselle parisuhteen kannalta luovuttamattomia. Mutta mitä siten, kun toinen sopiikin listaasi, mutta tuntuu silti väärältä? Paperilla täydelliseltä näyttävä ei tunnukan hyvältä. Ilman mitään selitystä. Yksi plus yksi jää nollaksi ja jättää romanttisen ja/tai eroottisen kiinnostuksen lähteen jälleen lempeäksi mysteeriksi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vuoden lopulla huomaa aina olevansa jonkinlaisella ajan vedenjakajalla.

Toisella puolella on kaikki eletty aika. Rakastajien kesken koettu ja eletty on meidän tarinamme. Se on se, mitä meillä on.Toisella puolella ovat aikeet ja odotukset, mutta muuten ei näy mitään. Tulevaisuus vasta odottaa tekemistään ja elämistään.

Tässä maailman harjanteen päällä seisotaan ja katsellaan molempiin suuntiin ja tunnistetaan se, kuinka lyhyt on ajan mitta. Veljeni totesi joulun tunnelmissa venytellessään, että ihmiselämässä on keskimäärin neljätuhatta viikkoa – yhtään päivää ei tee mieli haaskata tyhjänpäiväisyyksiin.

Kylläpä se kuulostaa lyhyeltä pätkältä! Ja vaikka rakkaudessa ei ole rajoja, koska se on tällainen kaikkivoipainen, loputon tila, se sijaitsee keskellä rajallista elämää.

Rakkauden rajattoman ajan ja elämän rajallisen ajan paradoksin äärellä ei kai ole muuta mahdollisuutta kuin asettaa toiveita tulevaisuudelle: heijastaa rakastuneena olemisen todellisuutta tuleviin päiviin. Se on pieni rohkea teko. Me rohkenemme odottaa parasta tulevilta päiviltä.

Tai oikeastaan, tarkemmin ajateltuna, se on aika suuri rohkea teko. Toivomalla, että parhaat mahdolliset asiat jatkavat tapahtumistaan, ja onnellisuus vielä syvenee, altistamme itsemme elämälle. Mutta eihän onnellisuuteen voi hiipiä varauksin ja epäillen? Pitää tehdä uskon hyppy. Tai rakkauden loikka.

Minua ei pelota. Meillä on rakkauden siivet. Niinpä minä syöksen itseni vauhtiin ja heittäydyn rakkauden vuoteen 2017. Ainakin seuraavia asioita tapahtuu tuolla kartoittamattomassa tulevan valkoisessa:

Meillä on paljon aikaa jaettavaksi yhdessä. Jokaisena päivänä on aikaa olla lähekkäin ja kuulostella itseä ja toista, ja kaikkina kuukausina on monia päiviä, jolloin ei ole mitään muuta kuin aikaa olla lähekkäin ja kuulostella sitä, keitä me olemme ja mitä me haluamme nyt tehdä. Ja sen jälkeen teemme, mitä meitä huvittaa.

Me kasvamme molemmat ja me kasvamme myös yhdessä.

Teemme kävelyretkiä ja retkeilemme pyörillä ja tanssimme aina kun tanssittaa.

Me teemme matkoja uusiin paikkoihin, jaamme niiden löytämisen ilon ja katselemme niitä yhdessä ihmetellen.

Joka päivästä löytyy jotain kaunista ja hämmästeltävää, jonka haluaa jakaa toisen kanssa.

Joka päivänä näemme kuinka kauniita me toisillemme olemme.

Laitan ruokaa huolellisesti ja me jaamme sen yhdessä toisiamme silmiin katsoen. Ja usein kutsumme ystävät samaan pöytään, joka on meidän rakkaudestamme rakennettu.

Maistamme jäätelöitä, joissa on salmiakkia.

Nukumme sylikkäin. Heräämme kasvokkain ja suutelemme toisemme aamuun.

Meillä on riittämiin aikaa katsella lintuja. Meillä on riittämiin aikaa kuulostella tuulta.

Aina illoin kun rakastettuni tulee töistä, minä olen tullut häntä vastaan kaupungin poikki. Me kohtaamme portilla ja meitä naurattaa. Lähdemme yhdessä eteenpäin, ja pidämme kädestä kiinni.

Kulkiessamme me puhumme kaikesta ja puhumalla annamme ja vastaanotamme itsemme uudestaan ja uudestaan.

Leikki on meidän leipäämme.

Ja paljon muuta, joka on vain meidän, eikä kenenkään muun.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat