Kirjoitukset avainsanalla epävarmuus

Kirjoittaminen on ollut mutkikas sisäinen matka. Kiipeämistä ja keidashetkiä, huikeita maisemia. Kuva: Minna Varpula

Kirjoitin ensimmäisen blogini Rakkauden roihuun 5.11.2018. Kirjoittamista on siis takana vuosi ja tekstejä on syntynyt 50. Lähes viikottain on tullut kirjoitettua ja se on kyllä aika hurja tahti varsinkin näin kokemattomalle kirjoittajalle. Eroblogin aloittaminen oli minulle hyppy tuntemattomaan, sillä en ole kirjoittanut kovin paljon, enkä varsinkaan julkisesti näin henkilökohtaisista asioista.  

Silti tunsin, että tämä on jotain, mitä minun vain täytyy tehdä. Tilaisuus, jota en osannut odottaa. Tilaisuus, jossa saisin harjoittaa kovasti kaipaamaani rohkeutta ja kohdata häpeän kaksiteräinen miekka.  

En epäröinyt kirjoittamisen aloittamista, vaikka tiesin siitä tulevan kauheaa. Joutuisin selättämään kysymyksen: Luuletko osaavasi kirjoittaa tästä? Tekstin valmistuttua olisi edessä kysymys: Kuinka kehtaat? Edellisen kanssa pärjäsin. Elämäni oli sellaisessa jamassa, ettei sillä ollut niin väliä. Mutta jälkimmäinen oli tuskallista. En tiennyt kumpaa pelkäsin enemmän: sitä, että joku lukee tekstejäni vai sitä, ettei kukaan lue. Silti tunsin, että tämä on jotain, mitä minun vain täytyy tehdä. Tilaisuus, jota en osannut odottaa. Tilaisuus, jossa saisin harjoittaa kovasti kaipaamaani rohkeutta ja kohdata häpeän kaksiteräinen miekka.  

Kirjoittaminen on minulle näkyväksi tulemisen prosessi. Se on taistelua häpeää vastaan. Vaikka tekstini eivät ole mitenkään erikoisia tai poikkeavia, niin silti olen joutunut kamppailemaan niiden julkaisemiseksi. En useinkaan ajattele, etteikö näin saisi tuntea tai kirjoittaa. Ajattelen, että minä en saisi tuntea tai kirjoittaa näin. Usein tunnen itseni naurettavaksi tekstieni valmistuttua. Häpeä nostaa päätään.  

Monet yksityiset tunteet, joita kuvittelee vain itse tuntevansa, ovat yllättävän yleisiä. Viikonlopun Nyt-liitteessä oli juttu siitä, miten ulkoisesti menestyneet, eturivin artistit kokevat myös kipeitä tunteita, epävarmuutta, merkityksettömyyttä ja tyhjyyden tunnetta. Tarkemmin ajatellen ei se mikään ihme olekaan. Itsensä antaminen on aina riski. En voi tietää, miten toinen ottaa minut vastaan. Kestänkö jos minun juttuni ei olekaan kiinnostava? Uskallanko antaa itseni toiselle, vieraalle ja erilliselle? Juttu päättyy toteamukseen, että Vain elämää-ohjelma antoi artisteile mahdollisuuden pudottaa täydellisyyden kulissit. Astua esiin myös haavoittuvaisuuden kautta. Olla näkyviä kokonaisempina. 

Elämässä kunniakasta on lähteä areenalle taistelemaan ja ottaa häviämisen riski. Kritiikillä ja paremmin tietäjillä ei ole merkitystä. Vain sillä on väliä uskallanko.  

Tästähän elämässä on kyse ja erityisesti tämä kysymys on tärkeä läheisissä ihmissuhteissa, joissa emme pysty pakenemaan roolin taakse. Emme ainakaan koko ajaksi.  Uskonko olevani rakkauden arvoinen? Kykenenkö läheisyyteen paljaana ja haavoittuvana ilman suojamuureja? Elämässä kunniakasta on lähteä areenalle taistelemaan ja ottaa häviämisen riski niinkuin Theodore Roosevelt kuvasi vuonna 1910. Kritiikillä ja paremmin tietäjillä ei ole merkitystä. Vain sillä on väliä uskallanko.  

Tämä blogi on ollut minun areenani ja vaatinut enemmän rohkeutta kuin, mitä minulla on. Se on ollut sisäinen kamppailu omia demonejani vastaan. Olen saanut teiltä lukijoiltani, tutuilta ja tuntemattomilta, paljon voimaa. Monta kertaa olen päättänyt, että tämän vielä kirjoitan, mutta sitten en mitään. Ja sitten tulee joku ihana viesti, kaunis kommentti tai kohtaaminen, jossa joku kiittää kirjoituksestani. Ne ovat olleet tärkeitä, enkä ilman niitä olisi pystynyt kirjoittamaan kokonaista vuotta. Toisilla ihmisillä on merkitystä ja väliä. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kirjoittaja on opettaja ja kahden koululaisen äiti, joka kirjoittaa omasta erostaan käsin tunteista, merkityksellisyydestä ja erosta selviämisestä.   

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Annele Rantavuori

Jäin kertalaakista koukkuun M/S Romantic-sarjaan. Jaksot on minulle liian pitkiä kokonaisina, mutta puolikas on juuri sopivaa unilääkettä. Hannu-Pekka Björkmanin loistavasti näyttelemä kaikkitietävä risteilyisäntä on sarjan parasta antia. Neilikka napinlävessään hän kantaa itse kehittämiään taakkojaan yrittäen stressaantuneena hymyillä ja olla kaikille sitä kaikkea, mitä luulee heidän tarvitsevan.

Nauroin eilen ääneen, kun risteilyisäntä kilahti hytissään kaapin ovelle, joka ei mennyt kiinni. Häpeän puna nousi kasvoilleni hetken päästä, kun tajusin itse olevani samanlainen lapsilleni. Stressaantuneena huomaan ajattelevani (Ja kyllä, voi apua sanon sen myös ääneen!) liian usein miksette te tottele. Siis tottele! Ihan kuin tämä naama punaisena kaapin ovea paiskova sketsihahmo!   

Vaikka ystävät ovat ihanan huolehtivaisia ja myötätunnossaan korvaamattomia, niin vain vanhemmat jakavat samalla intensiteetillä surut ja ilot. Yö on pitkä yksin valvoa, kun pienetkin murheet kasvavat suuriksi.

Stressaantuneena on vaikea kuulla omia tunteitaan, puhumattakaan niiden käsittelystä. Sitten ne saa niskaansa parhaimmassa tapauksessa kaapin ovi, pahimmassa lapsi. Nyt tuntuu siltä, että elämä heittelee ja sitä yrittää epätoivoisesti pysyä mukana. Selviytyä ja suorittaa. Suostua elämän sattumanvaraisuuteen. On vaan niin vaikea hyväksyä sitä, että omat vaikutusmahdollisuudet tiettyihin asioihin on niin vähäiset. Ja ettei aina riitä, vaikka kaikkensa yrittää.

Pettymysten ja huonojen uutisten keskellä kaipaan takaisin ydinperheeseen, jossa lähtökohtaisesti kaikki jaetaan. Yöllä yksin wilmaa lukiessa konkretisoituu, miten monia asioita se kannattelee. Vaikka ystävät ovat ihanan huolehtivaisia ja myötätunnossaan korvaamattomia, niin vain vanhemmat jakavat samalla intensiteetillä surut ja ilot. Yö on pitkä yksin valvoa, kun pienetkin murheet kasvavat suuriksi.

Mietin itkenkö lopulta vain sitä, ettei elämä mene niinkuin haluan. Miksen saavuta päämääriäni, vaikka teen kovasti töitä ja yritän parhaani? Miksi en riitä ja miksi elämä tuntuu vaativan aina enemmän? Vai minäkö itse tässä vaadin. Miksi on niin vaikea hyväksyä oma elämänsä sellaisena, kuin se eteen annetaan?

Samalla tiedostan vahvasti, että minulle opetetaan nyt jotain tärkeää läksyä. Ihan kuin minulle väännettäisiin rautalangasta, että kaikki on lahjaa. Siksi on turhaa yrittää niin paljon, sillä se on hyödytöntä. Koska kaikkihan on lahjaa. Ja lahjasta ei voi olla kuin kiitollinen ja iloita niin kauan, kuin sen saa pitää. Mutta tämä itku pitää ensin itkeä pois. Että syntyy tilaa kiittää. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Sari Lehtosaari

Harmaat päivät kuuluvat elämään ja niiden kanssa on vain opittava tulemaan toimeen. Eron jälkeen harmaat päivät haastavat eri tavalla, kuin ennen. Parisuhteen tuomaan tietynlaiseen varmuuteen ja tasaisuuteen tottuu. Se kannattelee. Ankeudessaankin.

Harmaiden päivien raskautta sanoitin hiihtolomalla vastikään eronneen ystäväni kanssa. Hyvänä päivänä jaksaa eron mukanaan tuomaan epävarmuuden, joka väistämättä liittyy uusiin alkuihin. Harmaina päivinä taas taakka tuntuu sietämättömältä. On kuin kävelisi jäällä, joka sulaa alta pois. Elämä on suorittamista ja selviytymistä, kun sisäinen voima on kadoksissa. Askellus on epävarmaa, kun vakaata maata ei jalkojen alla ole.

Harmaina päivinä ei pysty päätöksiin, jotka olisivat välttämättömiä tulevaisuuden kannalta. Luottamusta tulevaan ei tahdo löytyä muutosten keskellä, kun usko omaan itseen horjuu. Ristiriita oman sisäisen kokemuksen kanssa on usein suuri verrattuna siihen, miten muut asian näkevät. Tunne omasta kyvyttömyydestä vie voiton, eikä mikään vakuuttelu auta siihen. Silloin elämä yksinkertaisesta vaatii liikaa. Mutta vaihtoehtoja ei ole. On jaksettava.

Harmaina päivinä pelko saa helposti vallan. Siksi täytyy miettiä tarkkaan kenen kanssa viettää aikaa. Ankeuttajien seura vie viimeisetkin voimat, eikä auta yhtään oman, uuden elämän rakentamisessa. On ihmisiä, joille valittaminen ja negatiivisuus on elämäntehtävä. Harmaina päivinä heitä ei jaksa yhtään. Ja hyvä niin. Sillä niin unelmilla, kuin peloillakin on taipumus toteutua.

Harmaiden päivien toivo on ihmiset, jotka lämmittävät ja rohkaisevat. Ihmiset, jotka kuuntelevat ja kannattelevat. He ovat lahja, valoja pimeyksien reunoille. Kuin tulisija, jossa väsynyt matkamies voi levähtää ja lämmitellä. Hyvä olo, joka heistä jää, säilyy päiviä. He ovat ihmisiä, jotka pelastavat harmailta päiviltä.  

Eteisessä halaan ystävääni pitkään. Rämmimme samaa suota ja siksi aavistamme niin hyvin toisen tuskan. Illalla laitan viestin: Olen ihan varma, että meille koittaa vielä valoisammat päivät. Tajuan sanovani sen enemmän itselleni, kuin hänelle. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Kelly Sikkema, Unsplash

Kaikki on nyt kuitenkin niin onellista tai kaikki on jo muutenkin liian surullista. Juhlapäivästä tai iloisista uutisista on niin vähän aikaa tai ovat niin pian tulossa. Toiset surulliset uutiset tulivat juuri tai saattavat tulla ihan kohta. Ei ole aikaa prosessoida ja surra tai on liikaa aikaa murehtia ja vajota. Kohta ollaa niin tiviisti tekemisissä tai ei olla vielä ehditty olla tapeeksi.

En usko, että koskaan on hyvä aika erota. Aina on ollut jotain, on jotain tai tulee olemaan jotain minkä takia ajoitus eroamiselle olisi huonoin mahdollinen. Niinpä joissan tapauksissa päätetään odottaa. Odottaa, että olisi parempi hetki. Odotetaan ja odotetaan hamaan tulevaan tai siihen asti, ettei enää pystytä, ajankohdasta riippumatta.

Koskaan ei ole hyvä aika erota, joten ei auta kuin erota huonoon aikaa. Silloin, kun se tulee ajakohtaiseksi ja varmaksi. Tehdä siitä hetkestä niin hyvä kuin mahdollista tai erosta niin vähän tuhoava kuin vain pystyy. Pelata niillä korteilla, jotka on siihen hetkeen annettu.

Joskus tuntuu kuin Jumala, kohtalo, elämä, tai miten sen sitten näemmekään, pelaisi julmaa peliä ja tekisi erosta ajankohtaisen mitä huonoimpiin aikoihin. Hetkiin, kun viho viimeisenä tahtoisi tai pystyisi eroamaan. Antaa käteen mahdollisimman huonot kortit. Joskus voikin toki olla fiksua tai kohtuullista odottaa hetken verran pahimman vaiheen yli. On kuitenkin hyvä miettiä milloin ja miksi niin tekee. Miettiä millaista on se yhteinen arki jos toinen tai molemmat tietävät sen kuitenkin olevan vain väistämättömän odottamista. Luoko se aika muistoja, joilla tahtoo suhteen viimeiset hetket värjätä. Kannattaa myös miettiä odottaako sen pahimmalta näyttävän hetken toisella puolella tosiaan helpommat ajat vai voiko edessä olla vain pysyvä odotusten kierre.

On ikävää ja lähes julmaa, että niinkin raskaalle, kipeälle ja vaikealle asialle kuin ero, ei löydy yksiselitteisesti loistavaa ja helppoa hetkeä. Mutta kenties vaikeille, kipeille ja raskaille asioille ei koskaan löydy. Ero, niin monien muiden asioiden tavoin, ei ole juuri koskaan yksiselitteisesti helppoa. Silti erosta, niin kuin monesta muustakin asiasta, tuppaa kuitenkin lähtökohtaisesti aina, tavalla tai toisella, lopulta selviämään. Vaikka sen ajankohta olisikin huono, niin kuin aina.

Lohduttavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat