Kirjoitukset avainsanalla suku

Kuva: Jaakko Kaartinen

Millaista on olla sukujuhlissa rakastetun kanssa? Se voi olla mitä mukavinta, kun ympäristö on suotuisa ja molemmat osaavat rentoutua joukon jatkoksi.

Ensimmäinen asia, joka minulle tulee mieleen, kun muistelen meitä viime viikkoisissa juhlissa, on se, miten mukavaa on luoda etsivä katse puutarhaan, ja löytää rakastettunsa sieltä, keskustelemassa vilkkaasti sukulaisteni kanssa, tai potkimassa jalkapalloa koirille, tai astelemassa paljain jaloin apiloiden kirjomalla nurmella.

Kivoja muistumia! Ne ovat sellaisia kypsiä hetkiä, joissa nautitaan kaiken hyvyydestä: täällä me olemme, me, ja meillä on kiva olla ja muilla on kivaa, kun me olemme siellä. On leppoisaa, ei mitään jännitteitä tai ristiriitoja, vaan auringonpaisteen hengittämistä.

Nuo juhlat, joissa olimme, sattuivat olemaan kastejuhlat. Niissä puhuttiin paljon rakkauden teemasta siis muutenkin: rakkaus kutsuu ja kokoaa ihmiset, rakkaudessa ihmetellään ja ihaillaan syntyvää elämää ja kasvavia lapsia, ja heidät otetaan turvan piiriin, huolta pitävään syliin ja heidät rakastetaan perheen ja suvun yhteyteen. Terve kasvaminen tapahtuu rakastamisen, ei komentamisen ja kaventamisen ilmapiirissä.

Mietin siinä, että tässä on myös yhtymäkohta sille seksuaalisuudesta ja aikuisten välisestä vetovoimasta syntymälle rakkaudelle, jolle parisuhde sitten puolestaan perustuu. Sekin kasvaa turvasta ja mukaan rakastamisesta, jota perhekunta ja suku voi tarjota. Ja mitä lempeämmin on tullut rakastetuksi oman kasvun taipaleellaan, sitä suotuisammin on karttunut sellaista voimavaraa, josta käsin uskaltaa sitten toista ihmistä eroottisestikin rakastaa.

Kyse on kyllä kahdesta erilaisesta rakkaudesta, mutta toisaalta ne ovat vahvassa yhteydessä.

Sellaista hyväksyvää joukkoon rakastamista me olemme saaneet tuntea molempien perheissä ja suvuissa. Se on tavattoman arvokasta ja ehkä ratkaisevankin tärkeää, etenkin kun luodaan uusperhekuvioita.

Aurinkoisena kesäjuhlapäivänä älyää kirkkaasti, miten merkityksellinen on myös se yhteys, joka on avoinna molempien perheiden suuntaan. Rakastamisen ilo on minun mielestäni sellaista, joka tarvitsee todistajia ja joka vahvistuu jaettaessa. On surullista, jos sitä joutuu rajaamaan ja leikkaamaan, jos sosiaalinen ympäristö ei kannattele.

Asiaa voi tietysti miettiä toiseenkin suuntaan: jos uskaltaa itse nostaa oman kahdenkeskisen rakkautensa esille ja jakaa ilonsa siitä, kenties se juuri avaa mahdollisuuden sellaiseen yhteyteen, joka ottaa vastaan, hyväksyy lempeästi ja riemuitseekin.

Silloin kesän sukujuhlatkin tosiaan muuttuvat voimavaraksi. Rakkauden hengessä.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman elämän Möröt ja suvussa periytyneet möröt huutavat kilpaa niin kauan, kunnes joku  uskaltaa niitä kuunnella ja katsella. Kuva: iStockPhoto

Mieheni on alkanut muistuttaa  isääni. Tavaroilla on oltava oma paikkansa ja jos joku tavara on siirtynyt paikaltaan, hän huomaa sen. Muitakin piirteitä on ilmaantunut. Hämmentävää.  Oli aika jolloin, sanoimme molemmat toisillemme: kuulen äitisi puhuvan tai kuulen isäsi puhuvan kauttasi. Se, että muistuttaa omia vanhempiaan on jotensakin ymmärrettävää.  Nyt huomaan toistavani yhä useammin: Isäni on jälleen täällä. 

Olemme pohtineet mieheni kanssa siirtovaikutusta toisinpäin, mutta emme tunnista minun muuttuneen hänen vanhempiensa kaltaisiksi. Oma hypoteesini on, että minulla on luonteeni ja suvun minulle antaman roolin takia isäsuhteessani sen verran paljon työstettävää, että pitkä parisuhde mahdollistaa tai pakottaa keskenjääneiden asioiden käsittelyn. Se, mikä ei ole ollut mahdollista työstää, tulee jossain vaiheessa elämää pintaan uudestaan ja uudestaan.

Usein ahdistus tuo möröt pintaan.  Suvun mörköjä, menneisyyden haavoja ei kukaan pääse täällä pakoon. Varsinkaan silloin niitä ei pääse pakoon, jos suvussa on totuttu lakaisemaan ne maton alle "hiljaisiksi", juomaan ne unohduksiin tai vaihtamalla puheenaihetta. Oman elämän Möröt ja suvussa periytyneet möröt huutavat kilpaa niin kauan, kunnes joku  uskaltaa niitä kuunnella ja katsella. Kukaan ei rauhoitu huutamalla takaisin tai ummistamalla silmät.  

Vanhempana on tärkeää miettiä, mikä kaikki suvussamme näyttää siirtyvän.  Mikä on oma vastuuni tässä ketjussa? Mitä haluan siirtää lapsilleni?

Kaikki se, mitä ei olla käsitelty ja jaettu, tulee jonkun päälle kannettavaksi. Usein perheen herkin "oireilee" jotenkin. Herkin uskaltaa olla hankala, musta lammas tai uskaltaa sairastua masennukseen. KOSKA ON PAKKO. Jonkun on pakko - muuten kaikki jatkuu vain näin sukupolvesta seuraavaan. Vanhempana on tärkeää miettiä, mikä kaikki suvussamme näyttää siirtyvän. Ja niinpä: Mikä on oma vastuuni tässä ketjussa? Mitä haluan siirtää lapsilleni? Ja mikä minun vastuullani on yrittää katkaista?

Joskus suvuissa näkee melkeinpä täydellisiä kopioita anopista ja miniöistä ja apeista ja vävyistä. Monet valitsevat puolisoikseen sekä ulkonäöltä että luonteeltaan vanhempiaan muistuttavia. Parisuhteiden "näytelmä" vuorosanoineen ja tunnelmineen voi myös olla lähes identtinen edellisen sukupolven parisuhteen kanssa. Tunnistatteko ilmiön? Onhan se ymmärrettävää, että tuttuus viehättää. Mystisempää mielestäni on se, että alun perin aivan toisenlaiselta vaikuttanut henkilö voi ajanmittaan tietynlaisessa perhesysteemissä muuttua.

Seurustelun yleisiin sääntöihin pitäisikin mielestäni kuulua periaate siitä, että toisen vanhempiin olisi hyvä tutustua jo aika alussa. Jotakin heistä ja heidän keskinäisestä dynamiikasta siirtyy vääjäämättä seurustelevien elämään - siis jos yhteinen taival jatkuu.

Monet valitsevat puolisoikseen sekä ulkonäöltä että luonteeltaan vanhempiaan muistuttavia.

Monissa suvuissa on hiihdetty läpi sukupolvien, laulettu murheet ja ilot, marjastettu, synnytty ja kuoltu tiettyinä päivinä ja menty naimisiin tietyn nimisten tai tietyn ammatin edustajien kanssa. Isäni esimerkiksi on ollut kaksi kertaa naimisissa vanhainkodin keittiöapulaisen kanssa – ja jäänyt kaksi kertaa leskeksi. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, että vanhainkodin keittiöapulaiset menehtyvät useammin kuin muut.

Juuret ovat mielenkiintoiset. Ne ovat ne, joiden kautta me imemme ravinnon elämäämme ja ihmissuhteisiimme. Haluaisin tutustua sekä oman että mieheni  suvun menetyksiin, sydämen haavoihin ja selviytymiskeinoihin yhä lisää. Perinnöksi saadut säkit voivat näyttää jätesäkeiltä tai aarrearkuilta. Yleensä ne ovat molempia. Suljettuina ne alkavat mädäntyä tai jäävät arvoituksiksi. Niiden avaaminen taas – no siihen menee aikaa. Koko elämä. Ja sitä vartenhan elämä on. Tutkimusmatka.

Terveisin,

Minna Tuominen

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jouluun liittyy kaksi episodia, joissa tunnistin, että rakkaussuhteemme on syvenemässä ja vakavoitumassa kokonaisen askelen verran.

Ensimmäinen sattui, kun olimme marraskuussa kävelemässä metroasemalta rakastettuni luokse. Se oli ensimmäinen yhteinen marraskuu ja edessä ensimmäinen yhteinen joulukuu. Hän kysyi minulta, miten oikeastaan vietän joulua. Mitä siitä ajattelen ja millaisia tapoja minulla siihen kuuluu?

Vastasin polveilevasti. Ja selittäessäni, miten lapsuudenkodissani joulua vietettiin ja miksi, ja miten olin viettänyt sitä viimeiset kuusitoista vuotta, ja miten nyt haluaisin ehkä sitä viettää, koin, että jotain perin intiimiä tuli kysytyksi ja jaetuksi.

Hän kyllä tunsi kehostanikin jokaisen kohdan, ja minun ajatusmaailmani ja tunteeni läpikotaisin, mutta joulutavoista kysyminen oli vähän samanlaisen oloinen asia kuin se, kun hän oli ensimmäisen iltana laittanut kylppäriinsä minulle hammasharjan ja viittasi ottamaan sen.

Joulu on yhteinen mutta samalla yksityisin juhla. Sitä vietetään kodissa. Se on oman pesän juhla. Sen tavat ja tottumukset ovat peräisin omista perhepiireistä ja niihin liittyy tavattoman tiheä tunteiden dynamiikka.

Aikuisessa rakastumisessa täytyy tehdä päätös siitä, avaako sellaisen joulukotinsa yksityisyyden toiselle. Se on erilainen asia kuin yhdessä vietetyt huolettomat yöt. Kun rakastavainen kysyy toiselta, miten hän oikein viettää joulua, kyseessä on riskialtis siirto: vastausta joutuu punnitsemaan suhteessa omiin jouluperinteisiinsä ja mukavuuden alueisiinsa.

Joitain viikkoja myöhemmin joulukuun puolella hän sanoi, että jos haluan, voin tulla viettämään aattoa hänen perhepiirinsä sukulaisten kanssa. Tietenkin halusin! Se ei ollut vain oven aukaisemista tuohon perhepiiriin vaan samalla yksien ovien raottamista häneen itseensä; suuri, huimaava etuoikeus.

Joulut ovat perheiden ja parisuhteiden sisällä helposti erityisen kuormittavaa aikaa, koska meillä ei täällä Suomessa ole muita suuria yhtenäisiä vuotuisjuhlia, joissa kaikki lapsuuden ja kasvuvuosien myötä kerätyt odotukset, pettymykset, ilot ja surut kanavoituisivat suolalla silatuiksi toiveiksi juhlasta ja onnellisuudesta. Kaikki on aistittavissa ja lähes käsin kosketettavissa.

Uuden parisuhteen tilanteessa ja uusperheen tilanteessa joulun viettäminen toisen perhepiirissä onkin ainutlaatuisen rikas näköala häneen ja hänen taustaansa, sen lisäksi, että se on mahdollisuus tulla otetuksi osaksi tuota perhepiiriä.

Perheestä, josta on kerrottu ja kirjoitettu toiselle kun omaa itseä on avattu kerros kerrokselta, tulee konkreettinen. Kaikki rakastetun kanssa käydyissä pitkissä keskusteluissa esiin nousseet ihmiset ja heidän kuvauksensa saavat kasvot ja hahmon.

Kun kävelee toisten kotiin ja näkee huoneet, tyylin ja sisustuksen, samalla kohtaa ja näkee ne ihmiset, joiden keskeltä rakastettu on kasvanut. Ja siinä katsoessa elämät lomittuvat, valojen ja kynttilöiden ja tuoksujen ja pakettien ja tunteiden tihentämässä juhlatilanteessa.

Hän otti riskin ja kutsui minut jouluunsa. Se oli sen joulun ihme.

Se oli minusta myös poikkeuksellisen hyvä joulu. Kaikki onnistui. Näin hänet astetta sävykkäämmin itsenään. Minut nähtiin ja otettiin vastaan. Jotain, mitä aikaisemmin ei ollut ollut, tuli olevaksi. Syntyivät ensimmäiset yhteiset joulumuistot. Ne ovat erityisiä.

Ja suudelma, jonka sai vaihtaa kun oltiin viimein kahdestaan, kahdestaan omassa joulussa, oli sekin sitten technicolor-sävyinen. Joulusuudelma. Aivan erityinen sekin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Toiseen kun rakastuu, haluaisi saada häneltä kaiken: tämän hetken, huomiset ja menneetkin ajat. Jos voisi, vaeltaisi taaksepäin katsomaan toista eri vaiheissa nuoruutta ja lapsuutta. Elämänkulku on kylmä leikkuri. Se, mikä on mennyttä aikaa, on takana.

Sinne taakse jäävät myös monet rakkaat ihmiset, jotka ovat läheisinä aikuisina muovanneet toisen persoonaa. Kun rakastuu aikuisena aikuiseen, ei enää ehkä ehdi tapaamaan toisen isovanhempia, ei isotätejä tai kummisetiä. Se on sääli, sillä me emme kasva tyhjiössä. Se, kuka rakastettusi on, on kaiken sen elämänpolun muovaamaa, jota hän on kulkenut. Kaikuja niistä ihmisistä, jotka ovat olleet hänen kasvunsa tukena, katselet ja kuuntelet rakastetussasi.

Pyhäinpäivän aikaan suomalaiset läikyttävät valoa hautausmaille. Menneitä sukupolvia muistellaan, sukulaisten haudoilla käydään.

On tavattoman kiehtovaa, kuinka rakastetussa ihmisessä ovat läsnä välitön nyt-hetki sekä kaikki vanhat tarinat.

Kun syleilee toista, kun aistii iholla, kun elämä toteutuu juuri tässä ja nyt, voi päästä irti ajasta kokonaan. Sellaista on huuma: tyhjä huone ja vuode ja me.

Kun sitten pitää toista käsivarsillaan ja katsoo silmiin ja alkaa puhua, ja kuunnella, ja vaihdetaan ajatuksia, ja keskustellaan, toista kuuntelee ja hahmottaa sen monikerroksisen elämänkokemuksen ja niiden tarinoiden läpi, joita hän kätkee ja joita kertoo.

Toisinaan minusta tuntuu, että ihmiset ovat loputtoman kiinnostuneita televisiosarjoista ja niiden henkilöhahmoista, mutta heiltä lipsahtaa ohi se, että elävät koko ajan ihmisen kanssa, jolla on todellinen elämä ja vuosikymmenten tarinat, ja kaikki menneet sukulaiset ja tutut, joiden arvot ja elämänkatsomukset, pelot ja estot, vahvuudet ja lankeemukset, salaisuudet ja avoimuudet ovat monin tavoin läsnä hänessä.

Kun pyydän rakastettuani kertomaan sitä, mitä muistaa kaukaisista ajoista tai katsomme vanhoja valokuvia ja hän puhuu niistä, ja kertoo jutun isovanhemmistaan, ja me keskustelemme siitä, miltä heidän elämänsä näytti, miltä maistui ja mitä he toivoivat jostain yksinkertaisesta asiasta tai koko ihmisyydestäänkin, olemme rakastettuni tarinan äärellä. Se on puhetta ja jutteluita siitä, mistä hän tuli. Eikä se ole vain menneisyyttä, vaan tätä hetkeä, siinä kuinka hän nyt hahmottaa ja ajattelee ja kokee kaukaisista ajoista. Kun kuuntelen, näen hänen kauttaan taaksepäin maailmaan, joka tulee minulle läheisemmäksi ja arvokkaammaksi, mitä useammin hän minut sinne vie.

Tavallaan menneisyyden saa sittenkin lahjaksi toiselta, maisemana, jota toinen kuvailee ja piirtää toisen silmien eteen ja jota yhdessä katsellaan.

Olisinpa nähnyt hänen mummonsa ajamassa polkupyöräänsä mäkisellä tiellä.

Minä en ollut soraisella penkereellä, enkä kuullut renkaiden rahisevan, kun hän meni ohi. Mutta seuraan rakastettuani, kun kävelemme sillä tiellä ja hän kertoo jutun, ja ajan monet laskokset ovat läsnä yhtaikaa tarinassa sekä eletyssä todellisuudessa.

Olisimmepa istuneet minun mummoni keittiössä, kun hän lieden äärellä paistaa muikkuja. Hänellä oli tummat, eloisat silmät ja vahvat piirteet. Muistan kaikenlaista, teekupeista kellon ääneen ja sen, miltä kylmiössä tuoksui, ja miltä autotallissa, millaista oli juosta nurmikonreunoja pitkin rantaan uimaan, ja miten mummo katsoi meitä. Miten mummo ja ukki aina tulivat katsomaan, kun ajoimme pitkän matkan jälkeen pihaan. Koetan viedä rakastettuni sinne, nousemaan autosta ja venyttelemään kanssani. Ja sitten kerron isovanhemmista ja heidän rakkaudestaan ja niistä tarinoista, jotka synnyttivät äitini ja isäni.

Kun rakastuu toiseen, haluaa jakaa elämänsä. Todella koko elämän. Niin pitkälle kuin kertomuksen valo ulottuu.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat