Kirjoitukset avainsanalla auttaminen

Joskus kumppani joutuu muistuttamaan ja pitämään huolta, kun oman elämänhallinnan kanssa on ongelmia. Kuva: Kelly Sikkema, Unsplash, muokkaus Mio Kivelä

Se oli heti tutustumisemme ensimetreillä, kun nauroin ystävälleni, että olemme nykyisen kumppanini kanssa kuin hajamielinen professori ja hänen pitkäaikainen lempeä vaimonsa. Minä hukkasin ja unohdin asian jos toisenkin. Hän puolestaan tiesi niiden olinpaikan, pelasti ja muistutti. Toi tiputtamani avaimet tai muistutti maksamattomasta laskusta. Kertoi minne olin menossa ja mistä puhumassa. En kyennyt ymmärtämään kuinka hän kykeni muistamaan sen kaiken. Ei vaan omasta vaan myös minunkin elämästäni.

Olen tottunut, että elämäni on varsin vaihtelevaa. Etenkin elämänhallinnan osalta. Joskus yleensä siisti asuntoni valuu kuin väistämättä kohti kaaosta, laskut ja muut tärkeät asiat vain katoavat mielestä ja jokainen muukin elämänhallinnallinen asia tuntuu unohtuvan. Sitten jotain taas tapahtuu ja saan asiat jälleen hallintaan. Sellaista se on. Siihen olen tottunut.

Viime syksyllä, kumppaniini tutustuttuani, asiat olivat kuitenkin toisin. Huomasin yllättäen olevani tilanteessa, jossa normaalisti kaikki olisi jo kaatunut. Kotini olisi kaaoksessa, elämäntavat hukassa ja arki muutenkin kadoksissa sekä sekavaa. Nyt niin ei kuitenkaan ollut. Ensin ajattelin kumppanini vain tekevän minulle hyvää. Että hänen läsnäolonsa sai minut pysymään kasassa ja ruodussa. Kunnes oivalsin, että se olikin hän, joka piti elämäni kasassa ja ruodussa. En minä. Hän muistutti mitä olin tekemässä, mitä olin unohtanut, minne olin menossa ja mistä tulossa. Hän tarttui niihin asioihin, jotka unohdin tai kadotin. Hän muistutti, tuki, auttoi ja teki puolesta. Hän toimi toiminnanohjauksenani. Se oli hetki, jolloin pysähdyin.

Olin minä jo pitkään miettinyt, että tarvitsisin varmasti tukea elämääni. Alituinen heiluminen hyvän elämänhallinnan ja kaaokseen valumisen välillä oli väistämättä kuormittavaa. Ainakin niissä hetkissä, kun valuttiin kaaokseen. En kuitenkaan ollut saanut aikaiseksi tehdä mitään ihmellistä asian eteen. Ainakaan muutamaa, nopeasti tyssähtänyttä kertaa, lukuunottamatta. Olin niin tottunut siihen kaikkeen, etten hyvissä hetkissä muistanut koko asiaa ja huonoissa taas kaikki oli niin kaaosta, etten saanut siinä mitään tehtyäkään. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse enää minusta. Nyt oli kyse myös kumppanistani. Ymmärsin, että minä voin kestää sen, että aina hetkittäin kaikki vajoaa kaaokseen, mutta nyt sinne joutuisi valumaan myös hän. Hän joutuisi joko sietämään näkyvää ja näkymätöntä kaaosta arjessaan tai pitämään kaikkea kasassa minun puolestani. Se oli kuvio, johon en voisi suostua. Niinpä viimein sain sen tarvittavan potkun ja tartuin puhelimeen.

Nyt olen keskellä pitkää ja hetkittäin tuskastuttavankin hidasta ADHD-tutkimusta. Lopputulosta en voi vielä varmaksi tietää, vaikka aina vain syvempi perehtyminen ADHD:n ja ADD:n aikuisiän moninaisiin ilmenemismuotoihin luokin asiasta yhä suurempaa varmutta, niin minulle kuin monille läheisillenikin. Olen nyt tutkimuksia käydessäni hieman vajaa kolmekymppinen, ja mahdollinen ADHD tai ADD on ollut osa elämääni aina. Takana on siis kymmeniä vuosia, joiden aikana olen etsinyt selviytymiskeinoja ja opetellut pärjäämään vaikka haasteilleni ei ole ollutkaan antaa nimeä. Voi olla, että olisin pärjännyt löytämilläni keinoilla vielä kymmeniä vuosia pidempäänkin. Ilman erillistä nimeä haasteilleni ja tietyille piirteilleni. Voi olla. Mutta voi myös olla, että jos saan noille haasteilleni ja piirteilleni nyt jonkin nimen, niin se voi auttaa minua ja muita ymmärtämään niitä vielä vähän paremmin ja löytämään arkeen vielä vähän parempia keinoja. Voi olla, että se kaikki voisi auttaa niin, että ei tarvitsekkaan näin usein vain selviytyä ja pärjätä. Niin että, kumppanini ei tarvitsisikaan näin usein valita ajoittaisen kaaoksen sietämisen ja kannattelemisen välillä. Niin, että sen kaiken selviytymisen ja pärjäämisen tilalle voisi, ainakin joskus, tulla paremmin tilaa vain olla ja elää. Kenties sen kautta voisin olla itsekin paremmin oma toiminnanohjaukseni.

Selvittelevin terveisin, Mio

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Varmaan monikin asia on sairasta, mutta puhun nyt puolisosta. Hän on sairaslomalla. Yleensä näistä ei tässä maassa paljon huudella. Varsinkin jos vika on ylä- tai alapäässä, sitä on viisaintakin joskus peitellä. Aina ei kaikki avoimuus ole hyväksi. Nyt on kyse löysästä nilkasta. Siitä voi hyvin kertoa. Potilas itsekin on laittanut mediaan kuvia koivestaan. Komea on. (blogin kuva on vastaavasta terveestä) Nilkka on operoitu reilu viikko sitten. Kaikki meni hyvin ja potilas istuu kotona kutomassa ja katsomassa Poirotteja tallennuksesta. Kipeä tuo leikattu nilkka on selvästikin ollut. Kolmiomerkkisiä lääkkeitä näyttää yhä menevän, vaikka suunta on selvästi kohti parempaa.

Sitä tässä vaan kaiken hyvän keskellä jäin miettimään, että vaikuttaa se parisuhteeseenkin. Ensin ajattelin, että vaikutukset ovat lähinnä positiivisia. Huomasin pitkästä aikaa ottaa toisen huomioon. Olen käynyt kaupassa, tuonut vesilasia lähemmäs, vähän pyykännyt ja täyttänyt tiskikonetta ahkerammin kuin tavallisesti. Tässä sitä huomaa mistä kaikesta toinen on tehnyt oman osansa.

Sitten on alkanut joskus myös ärsyttää, ehkä eniten potilasta itseään? Hän on jonkin sortin suorittaja. Nyt näyttää olevan ongelmia sen kanssa, kun ei saa mitään tehtyä ja muut joutuvat passaamaan. Tarmoa on löytynyt. Hän on vienyt keppien kanssa koiraa ja eilen kävi istuttamassa yhden syyskukan pihalla, kun kukaan ei ollut näkemässä ja hoitanut hommaa ajallaan. Tästä seuraa tietysti minulle uutta syyllisyyttä. Miksi en ole ollut reippaammin paikalla ja hoitanut asioita. Nyt toipilas joutuu tuolla yksin rimpuilemaan.

Näin tähän saadaan oivallinen parisuhdekierre. Toinen murehtii, kun hänestä on vaivaa. Se saa muut sanomaan, että ”ei ole ja lepäile nyt rauhassa”. Sitten pikkuisen taas yritän autella. Joku jää kuitenkin hoitamatta ja siitä tulee syyllisyys, kun sairaan täytyy itse. Hän taas huokailee, kun hänen takiaan nyt muiden täytyy.

Pari päivää sitten muistutettiin toisiamme, että kaiken todennäköisyyden mukaan on toisenkin vuoro välillä särkyä. Vaihdetaan sitten vuoroja. En vaan yhtään tiedä, miten se sitten onnistuu?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat