Kirjoitukset avainsanalla kirkko

Lempäälän Ideapark. Kuva: Wikimedia commons.

Pyörähdin elokuisena perjantai-päivänä kesän kiinnostavimmilla kirkollisilla kesäjuhlilla Lempäälän ideaparkissa. Kyllä, luit oikein kauppakeskuksessa! Ihan mahtavan tuoretta ideaa sopiikin odottaa keneltä muultakaan kuin itsensä kirkon uudistajiksi kutsuvalta Hengen uudistus kirkossamme - yhdistykseltä. En juurikaan harrasta kirkollisia kesäjuhlia, joita riittää Suomessa useammalle viikonlopulle, koska en kuulu mihinkään kirkolliseen sisäpiiriin.  

Homma toimi juuri niinkuin KesäSpiritin hauskassa mainosvideossa luvattiin: ei hyttysiä, parkkipaikkoja kaikille, ruoka- ja juomapisteitä riittävästi sekä laadukasta, monipuolista ohjelmaa. Toki porukkaa oli paikalla enemmän, kuin järjestäjät odottivat, joten tuoleja kannettiin lisää ja livestriimauksia järjestettiin pikavauhtia. Mutta sehän oli vaan hieno juttu! 

"Ehkä todellakin muutaman vuoden päästä näemme Ideaparkissa päheimmät kristilliset kesäjuhlat niin muodoltaan, kuin osallistujien keski-iältäkin." 

Toivonkin, että hengen uudistuksen porukka näkee tämän uuden avauksen mahdollisuudet ja tulevina vuosina jatketaan konseptin kehittämistä. Mikäli näin, niin veikkaan, että ensi vuoden iltajuhlasta täytyy rakentaa konserttimainen juhla, jossa musiikin avulla osallistujat jaksavat permannolla seisten kuunnella lyhyehköjä puheita. Puheissakin, niiden kielessä, pituudessa ja muodossa, olisi todellakin uudistamisen paikka kirkollisella kentällä. Tästäkin nähtiin lupausta ideaparkin kesäjuhlilla. Ehkä muutaman vuoden päästä näemme Ideaparkissa päheimmät kristilliset kesäjuhlat niin muodoltaan, kuin osallistujien keski-iältäkin. 

Ensimmäiset uuden toiminnanjohtajan, hiljattain Yhteisöjen kirkko-kirjan julkaisseen, Timo Pöyhösen vetämät rohkeat kesäjuhlat lupaavatkin Hengen uudistuksen tuleville vuosille hyvää. Yhteisöllisyys painopisteenä vie kirkon ytimeen, nimittäin lähimmäisenrakkauteen, toisen ihmisen huomaamiseen ja rinnalla kulkemiseen. Näin kirkko, kristittyjen yhteisö, voi olla vastaamassa aikamme isoimpiin kysymyksiin yksinäisyyteen sekä elämän tarkoitukseen ja kukoistavan elämän löytymiseen.

"Niiden kautta voimme löytää vahvuutemme ja hoitaa haavamme. Yhteisöissä opimme kantamaan vastuuta ja palvelemaan toisia."  

Terve, elävä yhteisöllisyys on vastaus näihin kaikkiin kysymyksiin. Aito osallisuus antaa ihmiselle kuulumisen tunteen, joka on yksi ihmisen syvimmistä tarpeista. Se on vastaus yksinäisyyteen ja irrallisuuteen mutta myös terveeseen hengelliseen kasvuun, jonka olennainen osa on ihmisenä kasvu. Ihmisenä kasvu tapahtuu aina yhteisöjen kautta ja ilman niitä hengellinen kasvu johtaa parhaimmillaankin vain yksittäisiin staroihin ja pahimmillaan lahkon johtajien syntymiseen.  

Me kaikki tarvitsemme aitoja, syviä kohtaamisia, sillä me sytymme eloon niistä. Niiden kautta voimme löytää vahvuutemme ja hoitaa haavamme. Yhteisöissä opimme kantamaan vastuuta ja palvelemaan toisia. Toisten ihmisten kautta löydämme paikkamme ja tehtävämme maailmassa, jonka kautta luoda elämästä merkityksellistä.  

Parhaimmillaan hengellisyys ravitsee ihmistä niin, että hän kykenee läsnäoloon, joka luo aitoja kohtaamisia sekä kasvattaa aikuisuuteen, jossa omien lahjojen käyttö yhteiseksi hyväksi synnyttää kukoistavaa ja täyttä elämää. Tällainen kasvu syntyy yhteisöissä, ei yksinäisyydessä. Soisin sen olevan kirkossa enemmistöjen todellisuutta, eikä harvojen herkkua. Siksi Hengen uudistuksen työ on tällä hetkellä kenties tärkeämpää kuin koskaan. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kummius on vierellä kulkemista ja hengellistä matkakumppanutta. Se kaikki voi olla osa myös mitä tahansa ihmissuhdetta. Kuva: Kenelle Hayes, Unsplash

Toissa viikolla kirjoitin kummiudesta. Tänään tahdon tarkastella sitä aivan erityisesti yhden kummisuhteeni näkökulmasta. Kummisuhteen, jossa kummilapseni ei ole suinkaan lapsi vaan nykyinen kumppanini

Tapasin kumppanini kanssa viime syksynä teologian opintojen aloittamisen yhteydessä. Jonkin ajan kuluttua hän kysyi tahtoisinko ryhtyä hänen toiseksi kummikseen, kun hän jossain vaiheessa liittyy elämänsä ensimmäistä kertaa kirkkoon ja saa näin ollen kasteen sekä tulee konfirmoiduksi. Olin otettu ja innoissani. Suostuin. Hetkeä myöhemmin sain myös alkaa kutsua häntä tyttöystäväkseni. Ystäväni nauroivat tulisiko hänestä näin ollen jossain kohtaa kummityttöystäväni.

Tammikuussa juhlittiin iloista juhlaa. Kumppanini sai kasteen ja konfirmoitiin. Seurakunta sai uuden jäsenen ja minä uuden kummisuhteen. Kumisuhteen joka on minulle yhtä arvokas kuin jokainen kummi- ja kummasuhteeni. Kummisuhteen, joka jokaisen muun tavoin on elinikäinen ja pysyvä. Suhteen, josta niin ikään täytyy pitää huolta.

Kummius tuo omanlaisen twistinsä parisuhteeseemme. Kummius ei tarkoita, että olisin suhteessa hengellisesti kypsempi. Vaikka kummin tehtävä on huolehtia myös kristillisestä kasvatuksesta, en lastenkaan kohdalla koe olevani kristillisenä kasvattajana hengellisesti kypsempi tai suurempi. Olen kristillinen matkakumppani. Yhteisellä hengellisellä matkalla. Matkalla, jossa kumpikin varmasti oppii sekä kasvaa. Myös toinen toiseltaan.  

Kumppanini kutsuminen kummityttöystäväkseni, sekä se, että hän voi viitata minuun kummisetänään, tuovat huvittavia hetkiä ja huumoria erilaisiin tilanteisiin. Kuitenkin samaan aikaan se muistuttaa jostain tärkeästä. Se muistuttaa siitä, ettei kummisuhde ole aina aikuisen ja lapsen välinen suhde. Kummisuhde on jotain omaa, mikä ei ole sidottu ikään tai muihin ihmisten välisiin suhteisiin. Samalla kummisuhteemme muistuttaa myös siitä, että meistä jokainen voi olla hengellinen matkakumppani läheiselleen. Meidän suhteessamme matkakumppanuus konkretisoituu kummisuhteessa, mutta se voisi olla totta muutoinkin. Toistemme kummityttöystäväksi ja kummisedäksi kutsumisen humoristisuus sekä kummisuhteen tuomat erilaiset perinteet esimerkiksi juhlapyhinä ja kummipäivänä ovat vain meille hyviä muistutuksia myös tuosta hengellisestä matkakumppanuudestamme. Mikä voisi saada teidät mahdollisesti muistamaan omanne?

Yhdessä kulkevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Roomassa ei voi olla törmäämättä Neitsyt Mariaan. Tuohon kristillisen perinteen tärkeimpään feminiiniseen hahmoon pääosin maskuliinisen jumaluuden rinnalla. Minulle tutuinta on ikonien kuvat Mariasta, joka sädekehä pään ympärillä pitelee Jeesus-vauvaa sylissään. Joskus pidin niistä kovasti, mutta nyt ne tuntuvat siloitelluilta kuvauksilta äitiydestä. Kaunishan asetelma on ja näin äiti halutaan nähdä. Lapsen lähellä, rauhallisena ja läsnäolevana.

Todellisuus on kuitenkin usein muuta. Pikemminkin äitiys on ristiriitaisten tarpeiden ja odotusten taistelukenttä. Suhteessa mieheen ottelevat äitiys ja naisellisuus, kun taas suhteessa lapseen äitiys ja työminä. Ulkopuolelta tulee lisää erilaisia paineita liittyen kotiin, parisuhteeseen ja jopa oman itsen toteuttamiseen.

Neitsyt Maria on ihanteena mahdoton ja inhimillisesti saavuttamaton. Missä lie maskuliinisessa todellisuudessa se on luotu, kun on yhdistetty äiti ja neitsyt samaan kuvaan. Riisuttuna seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta. Lihasta ja verestä, joka kuitenkin pääsiäisessä, kristittyjen tärkeimmässä juhlassa, on käsinkosketeltavaa.

Neitsyt äitinä on samanlainen utopia kuin täydellinen elämä. Kiiltokuvaelämä, joka nykyisin esiintyy tarkoin valituissa ja rajatuissa kuvissa instagramissa. Virheetöntä pintaa ja taitavasti luotua mielikuvaa. Elämää ilman säröä, kipua ja virheitä. Vai pitäisikö sanoa epäelämää.  

Mitä tämä mahdottomien ihanteiden tavoittelu ja esittely kätkee sisäänsä? Miksi tämä ontto instaelämä houkuttelee? Kuka näitä utopioita tarvitsee? 

Pietarinkirkossa on Michelangelon veistämä Pietá, jossa Marialla on sylissään kuollut poikansa. Siinä ei olla mahdottomien ihanteiden edessä, vaan kohdataan elämän karu todellisuus. Tätä se on. Veitsi lävistää sydämen, joka antautuu rakkaudelle.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unslpash, Marion Michele

Toinen eilisen tuhkakeskiviikon evankeliumiteksteistä päättyi lauseeseen "Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." (Matt. 6:21) se jäi pyörimään mieleeni. Kuinka monella tasolla siinä onkaan viisautta.

Olemme aina ikään kuin hieman kallellaan sitä kohti, mitä pidämme arvokkaana. Eikä se kosketa vain maallisten aarteiden ja taivaaseen kerättyjen aarteiden välistä suhdetta, vaan elämäämme myös monella muulla tasolla. Elämämme ikään kuin puoli huomaamattakin rakentuu niiden asioiden ympärille, joita pidämme tärkeinä.

Puhumme paljon myös siitä, kuinka rakkaillamme on paikka sydämessämme. Laskiessamme heidät sydämeemme tuomme heidät siis myös sinne missä aartemme on. Rakennamme rakkaillemme majan arvokkaina pitämiemme asioiden lähelle.

Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.(Matt. 6:21)

Oletko siis koskaan miettinyt minne kutsut rakkaimpasi, kutsuessasi heidät sydämeesi? Millainen on se ympäristö, ja mitä kohti on kalleellaan se pinta, jonne tahdot rakentaa rakkaimmillesi majan? Millaista heidän on siellä olla ja onko se paikka, jonne tahdot heitä kutsua?

Paaston aika kutsuu itsetutkiskeluun. Se voi olla mahdollistamassa tilaa asioiden rehelliseen tarkasteluun, niiden näkemiseen ja uudistamiseen. 

Pohdiskelevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat