Kirjoitukset avainsanalla kirkko

Kummius on vierellä kulkemista ja hengellistä matkakumppanutta. Se kaikki voi olla osa myös mitä tahansa ihmissuhdetta. Kuva: Kenelle Hayes, Unsplash

Toissa viikolla kirjoitin kummiudesta. Tänään tahdon tarkastella sitä aivan erityisesti yhden kummisuhteeni näkökulmasta. Kummisuhteen, jossa kummilapseni ei ole suinkaan lapsi vaan nykyinen kumppanini

Tapasin kumppanini kanssa viime syksynä teologian opintojen aloittamisen yhteydessä. Jonkin ajan kuluttua hän kysyi tahtoisinko ryhtyä hänen toiseksi kummikseen, kun hän jossain vaiheessa liittyy elämänsä ensimmäistä kertaa kirkkoon ja saa näin ollen kasteen sekä tulee konfirmoiduksi. Olin otettu ja innoissani. Suostuin. Hetkeä myöhemmin sain myös alkaa kutsua häntä tyttöystäväkseni. Ystäväni nauroivat tulisiko hänestä näin ollen jossain kohtaa kummityttöystäväni.

Tammikuussa juhlittiin iloista juhlaa. Kumppanini sai kasteen ja konfirmoitiin. Seurakunta sai uuden jäsenen ja minä uuden kummisuhteen. Kumisuhteen joka on minulle yhtä arvokas kuin jokainen kummi- ja kummasuhteeni. Kummisuhteen, joka jokaisen muun tavoin on elinikäinen ja pysyvä. Suhteen, josta niin ikään täytyy pitää huolta.

Kummius tuo omanlaisen twistinsä parisuhteeseemme. Kummius ei tarkoita, että olisin suhteessa hengellisesti kypsempi. Vaikka kummin tehtävä on huolehtia myös kristillisestä kasvatuksesta, en lastenkaan kohdalla koe olevani kristillisenä kasvattajana hengellisesti kypsempi tai suurempi. Olen kristillinen matkakumppani. Yhteisellä hengellisellä matkalla. Matkalla, jossa kumpikin varmasti oppii sekä kasvaa. Myös toinen toiseltaan.  

Kumppanini kutsuminen kummityttöystäväkseni, sekä se, että hän voi viitata minuun kummisetänään, tuovat huvittavia hetkiä ja huumoria erilaisiin tilanteisiin. Kuitenkin samaan aikaan se muistuttaa jostain tärkeästä. Se muistuttaa siitä, ettei kummisuhde ole aina aikuisen ja lapsen välinen suhde. Kummisuhde on jotain omaa, mikä ei ole sidottu ikään tai muihin ihmisten välisiin suhteisiin. Samalla kummisuhteemme muistuttaa myös siitä, että meistä jokainen voi olla hengellinen matkakumppani läheiselleen. Meidän suhteessamme matkakumppanuus konkretisoituu kummisuhteessa, mutta se voisi olla totta muutoinkin. Toistemme kummityttöystäväksi ja kummisedäksi kutsumisen humoristisuus sekä kummisuhteen tuomat erilaiset perinteet esimerkiksi juhlapyhinä ja kummipäivänä ovat vain meille hyviä muistutuksia myös tuosta hengellisestä matkakumppanuudestamme. Mikä voisi saada teidät mahdollisesti muistamaan omanne?

Yhdessä kulkevin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Roomassa ei voi olla törmäämättä Neitsyt Mariaan. Tuohon kristillisen perinteen tärkeimpään feminiiniseen hahmoon pääosin maskuliinisen jumaluuden rinnalla. Minulle tutuinta on ikonien kuvat Mariasta, joka sädekehä pään ympärillä pitelee Jeesus-vauvaa sylissään. Joskus pidin niistä kovasti, mutta nyt ne tuntuvat siloitelluilta kuvauksilta äitiydestä. Kaunishan asetelma on ja näin äiti halutaan nähdä. Lapsen lähellä, rauhallisena ja läsnäolevana.

Todellisuus on kuitenkin usein muuta. Pikemminkin äitiys on ristiriitaisten tarpeiden ja odotusten taistelukenttä. Suhteessa mieheen ottelevat äitiys ja naisellisuus, kun taas suhteessa lapseen äitiys ja työminä. Ulkopuolelta tulee lisää erilaisia paineita liittyen kotiin, parisuhteeseen ja jopa oman itsen toteuttamiseen.

Neitsyt Maria on ihanteena mahdoton ja inhimillisesti saavuttamaton. Missä lie maskuliinisessa todellisuudessa se on luotu, kun on yhdistetty äiti ja neitsyt samaan kuvaan. Riisuttuna seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta. Lihasta ja verestä, joka kuitenkin pääsiäisessä, kristittyjen tärkeimmässä juhlassa, on käsinkosketeltavaa.

Neitsyt äitinä on samanlainen utopia kuin täydellinen elämä. Kiiltokuvaelämä, joka nykyisin esiintyy tarkoin valituissa ja rajatuissa kuvissa instagramissa. Virheetöntä pintaa ja taitavasti luotua mielikuvaa. Elämää ilman säröä, kipua ja virheitä. Vai pitäisikö sanoa epäelämää.  

Mitä tämä mahdottomien ihanteiden tavoittelu ja esittely kätkee sisäänsä? Miksi tämä ontto instaelämä houkuttelee? Kuka näitä utopioita tarvitsee? 

Pietarinkirkossa on Michelangelon veistämä Pietá, jossa Marialla on sylissään kuollut poikansa. Siinä ei olla mahdottomien ihanteiden edessä, vaan kohdataan elämän karu todellisuus. Tätä se on. Veitsi lävistää sydämen, joka antautuu rakkaudelle.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unslpash, Marion Michele

Toinen eilisen tuhkakeskiviikon evankeliumiteksteistä päättyi lauseeseen "Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." (Matt. 6:21) se jäi pyörimään mieleeni. Kuinka monella tasolla siinä onkaan viisautta.

Olemme aina ikään kuin hieman kallellaan sitä kohti, mitä pidämme arvokkaana. Eikä se kosketa vain maallisten aarteiden ja taivaaseen kerättyjen aarteiden välistä suhdetta, vaan elämäämme myös monella muulla tasolla. Elämämme ikään kuin puoli huomaamattakin rakentuu niiden asioiden ympärille, joita pidämme tärkeinä.

Puhumme paljon myös siitä, kuinka rakkaillamme on paikka sydämessämme. Laskiessamme heidät sydämeemme tuomme heidät siis myös sinne missä aartemme on. Rakennamme rakkaillemme majan arvokkaina pitämiemme asioiden lähelle.

Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.(Matt. 6:21)

Oletko siis koskaan miettinyt minne kutsut rakkaimpasi, kutsuessasi heidät sydämeesi? Millainen on se ympäristö, ja mitä kohti on kalleellaan se pinta, jonne tahdot rakentaa rakkaimmillesi majan? Millaista heidän on siellä olla ja onko se paikka, jonne tahdot heitä kutsua?

Paaston aika kutsuu itsetutkiskeluun. Se voi olla mahdollistamassa tilaa asioiden rehelliseen tarkasteluun, niiden näkemiseen ja uudistamiseen. 

Pohdiskelevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Paula kyseli viikko sitten täällä blogissa, että ”haluanko olla oikeassa vai onnellinen?” Haluaisin tietysti olla molempia. Aika harvoin se onnistuu. Paula oli koolla opiskelijoiden ja oppilaitospapin kanssa. Pappi ei ollut puolisoni, vaikka hänkin on oppilaitospappi. Tiedän hänen pohtivan samanlaisia kysymyksiä opiskelijoiden kanssa.

Meitä on siten kotona kaksi, jota tietävät kyllä miten tämä asia on. Tarvitaan kiukun ja jääräpäisyyden lisäksi toisen mielipidettä kunnioittavaa asennetta. Ajattelinkin tässä kirjoittaa miten hyvin se meillä sujuu ja siksi ei olekaan mitään ongelmia.

Nojoo. Ei se ihan niin mene. Pelkkä teoriatieto asiasta ei riitä. Tarvittaisiin joustavampi mieli. Puhun tässä ennen muuta itselleni.

Tämä kaikki yhdistyy siihen, että istuin tällä viikolla Turussa kirkolliskokouksessa. Pitäisi päästä yhteisymmärrykseen monesta asiasta, eri tavoin ajattelevien lähimmäisten kanssa. Samat jutut jumittavat täälläkin.

Vaikeimmat, pisimmät ja uuvuttavimmat keskustelut käytiin tänään samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Rakkauden äärellä pyöritään tiiviisti. Keskustelukin on aika sivistynyttä, mutta jokainen haluaa olla oikeassa. Sitä ei kukaan käy julkisesti pohtimassa, että olen muuten väärässä.

Mutta voisiko tuon opiskelijoiden muistiin taotun lauseen ottaa tosissaan? Silloin kai sanottaisiin jotenkin niin, että on syytä hyväksyä, että toisen totuus voi olla erilainen ja silti hänelle totta. Jos kiistellään siitä, paljonko kello on, tai kuinka pitkä matka on kaupunkiin, on mahdollista löytää yksi totuus. On asioita, joita voi mitata ja tarkistaa. Suurin osa elämän isoista asioista on kuitenkin monimutkaisempia ja toisen laisia. Elämän isoimpiin kysymyksiin liittyy myös paljon tunteita ja väistämättä omia totuuksia.

On vain niin, että meillä kaikilla on arvoja ja asenteita joita on pahuksen vaikeaa muuttaa. En usko, että kotona, koulussa tai jossakin kokouksessa jää paljon muita vaihtoehtoja, kuin tajuta tämä. Sopua pitää joskus oikein etsiä. Sopua ei tähän maailmaan paljon jää, jos pitää osoittaa omaa oikeassa olemistaan. Yksi tapa välttää omaa jääräpäisyyttä ja keskustelujen jumittumista on muuttaa oma totuus kysymyksiksi: "Mitä ajattelet, kun minusta tuntuu, että…?" tai "voisitko kertoa lisää omasta jutustasi, kun se on minulle niin vaikea käsittää…?" Teoriassa tämän tiedän ja silti sorrun väittämään: ”Ei se noin ole!” tai ”Ei noin voi ajatella!” Kyllä toinen voi. Siksi hän on arvokas ja rakas, että hän suostuu jakamaan elämän iloja ja suruja kanssani, vaikka tietää, että en ajattele aivan samoin. Aito kiintymys ja rakkaus eivät viihdy siellä missä pitää voittaa toinen ja olla aina oikeassa.

Blogin julkaisen nyt kotona illalla ja myöhässä. Yritän muistaa ainakin tämän illan, että uskossa ja rakkaudessa on tärkeämpää etsiä, kuin löytää totuudet. Jospa muistaisin opiskelijoiden lauseen taas hetken.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat