Kirjoitukset avainsanalla katkeruus

Moni meistä on parisuhderintamalla joutunut haavoittumaan. On petetty, jätetty, lytätty itsetuntoa ja lähdetty menemään selitystä jättämättä. Kirsikkana kakun päällä saattavat ne lukemattomat Tinder-treffit, jotka ovat jättäneet ilkeän muistijäljen siitä, miten kelpaa kyllä vällyjen alle, mutta ei kumppaniksi.

Erot ja muut hylkäämiskokemukset saavat ihmisen varovaiseksi. On viisastakin suojautua uusilta mahdollisilta haavoilta. Itsetunto ei kurjien kokemusten jälkeen ole välttämättä mitä parhain eikä luottamus ihmisiin kohdillaan. Moni parisuhteessa elänyt ja haavoilla ollut kuitenkin kaipaa parisuhdetta, joskus melkein epätoivoisesti.

Parisuhteeseen lähteminen on aina riskipeliä. On aina mahdollisuus vahvistumiseen tai uuteen haavoittumiseen. Olo on suhteen alussa kuin sotaan lähtevällä. Joko selvitään hengissä tai haavoitutaan taas. Onneksi parisuhdekuollut tai –haavoittunut nousee melkein aina ylös. Niitäkin on, jotka invalidisoituvat vaikeassa parisuhteessa ja toipuminen tuntuu melkein mahdottomalta. Ja siltikin voi selviytyä – täytyy vain löytää oikea apu ja halu toipumiseen.

Mutta mistä löytyy kumppani kaiken koetun jälkeen?

Itse uskon siihen, että parisuhde tulee sitten, kun on oikea aika siitä huolimatta vaikka istuisit kotona kutomassa sukkaa ja kävisit vain lähi-Alepassa etkä muualla. Niin se vaan rinssi tai rinsessa tulee sillä kauppareissulla vastaan, koska ”Joku” on niin järjestänyt. Ja jos tuntuu, ettet voi tavata ketään, koska et käy missään, lähde ihmisten ilmoille! Etsiydy sinne, missä voit tavata samanhenkisiä ihmisiä.

Ja hei, odottamisen ajan voi käyttää hyödyllisesti. Työstä vanhat suhteesi niin, että tiedät, mitä niissä ihan oikeasti tapahtui. Kuka teki ja mitä ja mistä syystä. Työstä viha, suru ja katkeruus. Vihainen ihminen vetää puoleensa vihaisia ihmisiä.

Vahvista itsetuntoasi tekemällä itsellesi hyviä tekoja ja kirjoittamalla listaa hyvistä puolistasi. Jos itsetunto on suhteeseen lähtiessä kovin heikko, haavoittuukin helpommin.

Odottamisen olotilassa mieti myös, mitä oikeasti parisuhteelta ja kumppanilta toivot. Sinun ei tarvitse tyytyä vähään tai ei juuri mihinkään vaan saat sen, mitä haluat, jos tiedät, mitä olet etsimässä. Kun hälytyskellot kilisevät, kuuntele niitä. Täytyy oikeasti tietää, mitä haluaa, muuten parisuhde”markkinoilla” elää kuin sokea ja toivoo, että joku, kuka tahansa, poimii mukaansa.

Jos mahdollista liiku, syö hyvin, nuku, työstä itseäsi, harjoittele avointa viestintää ja sillä tavalla kaunistu – sisäinen hyvä olo näkyy ulospäin. Mitä tyytyväisempi olet itseesi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vedät puoleesi itseään kunnioittavia ihmisiä ja uskallat astua suhteeseen – haavoittumisen uhallakin.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay

Miksi anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen on niin vaikeaa? Ehkä siksi, että arjen tuoksinassa syntyneet loukkaantumiset tahtovat kerätä ympärilleen aiempien (käsittelemättä jääneiden) eripurien hännät. Usein tuoreella loukkaantumisella on kauemmas menneisyyteen kurottavat juuret.

Kohta kahden ihmisen välissä seisoo mahtava kitkerä kerä. Usein sen selvittämiseen menee useampi tovi, vaikka auki kerimisen alkuun auttaisi yksi lyhyt sana. Anteeksi. Länsimainen lainsäädäntö, etiikka ja moraali perustuvat pieneen lauseeseen: ”Antakaa anteeksi, niin teillekin annetaan anteeksi.”

Anteeksi antamisella tiedetään olevan myönteisiä seurauksia niin ihmissuhteisiin kuin psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen.

Tutkimusten mukaan se vähentää vihaisuutta, loukkaantumisen tunnetta, masennusta ja stressiä. Samalla se lisää toivoa, myötätuntoa ja itsevarmuutta.

Tieto kaikesta tästä ei tee käytännön toiminnasta yhtään helpompaa. Erilaiset kolhaisut synnyttävät eriasteisia vammoja. Jos koettu epäoikeudenmukaisuus jää käsittelemättä, terve vihastus muuttuu fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti tuhoavaksi olotilaksi.

Silti kukaan toinen ei voi tehdä ihmisestä katkeraa. Karvaus on aina oma valinta. Vaikka kirpeyttä ei ole yksinkertaista myöntää tai tunnistaa, sen seuraukset kylläkin.

Katkeralla puheella on taipumus levitä perheeseen, työyhteisöön, seurakuntaan tai jopa kokonaiseen kansakuntaan.

Se ilmenee toisten tuomitsemisena, arvosteluna ja pahan puhumisena. Koston ja häpäisyn tarve käväisevät nekin silloin tällöin mielessä. Katkeruus voi pukeutua myös uhrautuvuuden, ylikiltteyden tai ylihuolehtimisen kaapuun. Kaikissa tapauksissa anteeksianto olisi tervehtymisen edellytys.

Toisinaan tarvitaan anteeksiantoa ilman loukkaajan taholta tullutta anteeksipyyntöä. Vaikka se tuntuu ajan mittaan vapauttavalta, anteeksianto ei tapahdu aina hetkessä. Mitä suuremmasta loukkaantumisesta on kyse, sitä pidemmän prosessin asian käsitteleminen vaatii.

Sen myötä ihminen kuitenkin lakkaisi kokemasta vihan, närkästyksen tai tuohtumuksen tunteita, jotka ovat loukkaantumisen seurausta. Ja näitähän arjessa piisaa. Pienelle sanalle olisi paljon käyttöä. Niin keskeneräisiä me ihmiset olemme.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Minua on kuljetettu kohti yhden tunteen tiedostamista jo jonkin aikaa. Havahduin asiaan ihmisen kautta, joka on aiheuttanut minulle lukemattomia pettymyksiä; pieniä ja isoja. Tämä ihminen on käyttäytynyt monesti tavalla, joka loukkaa ja saa mieleni pahoittumaan. Pettymykseksi en olisi ihan ensimmäisenä lähtenyt tunnettani kuvaamaan. Olen ollut mielestäni vähän kuin poissa tolaltani jostain selittämättömästä syystä. Minuunkin ollaan oltu pettyneitä ja sekin on tuntunut tosi pahalta - eipä sitä haluaisi kenellekään aiheuttaa pettymyksiä. Ja voi sitäkin oloa, kun itseensä pettyy.

Mitä pettymys sitten on?

Suomen Mielenterveysseuran sivuilla tunne määritellään näin: ”Pettymys on menetyksistä ja takaiskuista nouseva hankala ja haastava tunne.”

Kokemukseni mukaan pettymyksiin liittyy aina jokin toive, odotus tai tarve. Odotan tai toivon, vaikkapa kumppanilta, jotain eikä tämä vastaakaan niihin. Jokin oma tarve jää siis täyttymättä ja syntyy pettymyksen tunne. Joka, totta tosiaan, on hankala ja haastava tunne.

Me aikuiset olemme tietenkin vastuussa omista tunteistamme, mutta vähän silti vastuuttaisin sitä toistakin. Läheisessä ihmissuhteessa ollaan reilukerhosta, jos ilmaisemme SELKEÄSTI omat toiveemme ja odotuksemme. Ja annamme toiselle mahdollisuuden tehdä samoin. Ihmissuhteissa on turha narista pettymystä, jos ei itse ole ilmaissut todellisia toiveitaan. Vaikka kuinka toivoisimme, ei kenenkään pää ole lasia ja ajatukset luettavissa ihan tuosta vaan. Tarvitaan paljoa puhetta ja ”perhepalavereita”, jotta tullaan kuulluiksi ja nähdyiksi.

Jos yhteys toimii ja kaikki on noin suunnilleen mallillaan, voivat kypsät ja toisiaan kunnioittavat aikuiset huolehtia sekä omista tarpeistaan että ottaa huomioon myös toisen tarpeet. Ja jos tapahtuu virhearviointeja, on hyvässä suhteessa aina mahdollisuus ilmaista, jälleen, itseään suoraan ja pelotta.

Anteeksiantamisen ja –saamisen mahdollisuus kuuluu sekin kunnioittavaan ja egovapaaseen parisuhteeseen. Pettämis-sanan juuri taitaa löytyä juuri pettymyksestä. Pettäminen aiheuttaa mitä suurimman pettymyksen tunteen, jolla on sukulaisuussuhde esimerkiksi vihan, katkeruuden, toivottomuuden, avuttomuuden ja surun kanssa.

Joskus on ihan oikeastikin niin, että joillekin ihmisille, toisten odotuksilla ei ole mitään merkitystä. Näille ihmisille on ”ihan sama” sattuuko toiseen. Tämänkaltaisen tyypin omat tarpeet menevät voimakkaasti toisen toiveiden edelle. Voipa tällainen ihminen käyttää toista jopa astinlautanaan saavuttaakseen sen, mitä itse haluaa.

Pettymys ja sen suhde päättyneisiin parisuhteisiin ja muihin rikkinäisiin ihmissuhteisiin saattaa olla yllättävänkin iso. Ainakin itse allekirjoitan ajatuksen siitä, että pettymykset haastavat ihmisten välisiä suhteita isostikin. Pettymykset toisten jälkeen syövät luottamusta, iloa ja turvaa. Ja päinvastoin. Ollaan tänäänkin inhimillisiä ihmisiä toisillemme niin, ettei ainakaan tahallaan aiheuteta pettymyksiä niille, joita rakastamme.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Näen edessäni upean taulun. Ihailen sitä ja tahdon päästä sitä lähemmäs. Astun askeleen ja seuraavan kunnes en enää voisi päästä lähemmäs. Kosketan taulua. Pidän sitä ylhäällä omalla paikallaan seinää vasten. Ei se välttämättä ole edes irti tai vaarassa pudota, vaan pysyy siinä aivan omillaankin. Se on kuitenkin minulle niin tärkeä, että haluan pitää siitä huolta, varmistaa, ettei se edes voisi koskaan pudota. Tunnen oloni tärkeäksi ja tarvituksi. Tunnen oloni turvalliseksi. Eihän kukaan hylkäisi mitään, mitä tarvitsee. Olen onnellinen.

Aikaa kuluu ja kädet väsyvät. Alan uupua ja säälimään itseäni. Kuinka rankkaa onkaan pitää tuota taulua ylhäällä hetki toisensa jälkeen. Alan tuntea olevani vangittu ja taakan alle pakotettu. Jonnekin menneisyyteen olen piilottanut muistot siitä kuinka vakaasti tuo taulu pysyikään seinällä jo kauan ennen minuakin. Kuinka se yhä roikkuu omassa naulassaan. Nenä kiinni tuijotan taulussa tuota samaa kohtaa kuin kaikki muutkin hetket. Näen vain tuon pienen rosoisen pinnan. Tunnen oloni huijatuksi. Muistan muistikuvat kauniista taulusta, mutta nyt edessäni onkin vain tuo turhankin tutuksi käynyt rosoisuus. En ymmärrä, ettei kauneus olo mihinkään kadonnut. Olen vain liian lähellä.

Jos tajuankin astua kauemmas, niin näen jälleen tuon kauneuden. Muistan mistä kaikki alkoikaan. Ihailen taulua ja hitaasti tahdon lähemmäs ja lähemmäs, kunnes nenä kiinni taulun rosoisessa pinnassa jälleen kannattelen sitä käsilläni. Olen tarvittu, eikä tuota kauneutta voitaisi koskaan viedä minulta pois. Olen jälleen onnellinen. Kunnes aika taas kuluu, kädet väsyvät ja silmissä näkyy vain tuo pieni rosoinen pinta.

Sellainen minä olen. Ne ovat parisuhteen kompastuskiveni. Liian lähelle meneminen ja tarvittavuuden ristiriita. Rakastan olla tarvittu, sillä silloin olen turvassa. Silloin olen itsekin rakastettu, enkä pelkää hylkäämistä. Kuka nyt hylkäisi hänet, joka auttaa, tukee ja kannattelee. Tahdon myös mennä lähelle. Niin lähelle, etten näe mitään muuta, hukun toiseen. Siellä voin löytää paikkani tarvittuna. Sieltä minua on vaikea hylätä. Samaan aikaan en kuitenkaan kavahda parisuhteessa juuri mitään niin paljon kuin sitä, että olisin tarvittu tai liian lähellä. Olenhan oppinut kannattelun liiankin hyvin. Teen sen liian suurella voimalla ja silloinkin kuin ei tarvitse. Teen kunnes uuvahdan ja sen jälkeenkin. Tukahdutan itseni kannattelun alle. Sieltä minä uupuneena voivottelen ja valitan, kuinka raskas taakka harteilleni laitettiinkaan. Menen myös liian lähelle niin, että unohdan itseni ja lopulta sen toisenkin. En enää näe toista kokonaisuutena tai muista mihin hänessä rakastuin. Näen hänessä vain yhden rosoisen pinnan.

Ihminen on kovin ristiriitainen olento. Sitä on välillä vaikea edes käsittää. Olen kuitenkin todella iloinen, että ymmärrän ainakin tämän asian nyt itsestäni.  Se ei tarkoita, että osaisin estää sitä, en ainakaan vielä, mutta voin ymmärtää itseäni hieman paremmin. Itseäni ja parisuhteitani. Se ymmärrys voi puolestaan olla luomassa eväitä muutokseen. Se voi muistuttaa, että joskus välin pitämättömyys voi olla välinpitämättömyyttä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat