Kirjoitukset avainsanalla uhriutuminen

Kuva: Pixabay

Alakoulun opettajana selvitellessäni erilaisia tilanteita, kuulin aika usein: - No mutku toi… Selitys omalle väärälle teolle löytyi toisesta. En tiedä, kuulevatko parisuhdeterapeutit näitä vuorosanoja, mutta minulle tulee mieleen nämä: - Sä et koskaan!  -Miks aina mä?! - Noku toi on aina tollanen. Nämä ovat monille meistä tuttuja. Näitä kuulemme liian usein jopa omasta suustamme. Toisten syyttelyyn sortuu helposti, kun haluaa turvallisen selityksen asialle, eikä jaksa miettiä omaa käytöstään. 

Mutta näinhän se oli jo luomismyytissäkin. Muistattehan ikivanhan omppu-kertomuksen. - Nainen, jonka sinä minulle annoit… Mies syyttää naista ja nainen syyttää käärmettä. Kumpikin vierittää vastuuta pois itseltään. En minä, vaan tuo toinen. 

Uhripositio eli uhrin asemaan asettuminen on houkuttelevaa, sillä se tuo mukanaan sympatiaa tai ainakin velvoittaa suhtautumaan myönteisesti. Olen uhri! Syytön!  Uhrin rooli suojaa, sillä jos olen uhri, minulle ei voi asettaa vaatimuksia. Uhriutuminen onkin mielestäni aikamme ilmiö, jota näkee siellä sun täällä. Se antaa oikeutuksen olla passiivinen, velloa itsesäälissä ja omassa surkeudessa.

Uhripositio eli uhrin asemaan asettuminen on houkuttelevaa, sillä se tuo mukanaan sympatiaa. 

Uhripositio suojaa myös vastuulta, joka usein on kovaa, epäkiitollista työtä. Kädet likaantuu väistämättä, kun ryhtyy työhän. Uhri taas  on jonkin muun, toisen uhri, joten häneltä ei voi odottaa vastuunkantoa. Tämä ei kuitenkaan ole totta, vaan uhrin suojaksi rakennettu tarina. Sillä vastuuta voi kantaa tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä se estä myötätuntoa tai tsemppausta. 

Uhriutuminen on houkutteleva, sillä uhrin positio antaa etuja. Samaan aikaan se on  tuhoisaa, sillä uhriutuminen jättää ihmisen oman asetelmansa vangiksi. Jos ympäristön ymmärrys on sidottu uhriuteen, niin sen ymmärryksen menettää, kun alkaa kantaa vastuuta. Kun syy ei olekaan kokonaan jonkun muun, vaan tunnistan oman osuuteni siinä.

Omien vaikutusmahdollisuuksien esiin nostaminen herättää uhriutujassa raivoa, koska hän ei halua muutosta. Hän on tyytyväinen tilanteeseen, jota on ollut itse luomassa, vaikka muuta väittää.

Oman osuuden esiin tuominen herättää uhriutujassa aggressioita. Usein jo pelkästään vastuun näkökulma riittää. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen nähnyt sen tapahtuvan. En ole kovin hyvä vastaanottamaan vihaa, joten useimmiten on niin paljon helpompaa jäädä sympatiseeraamaan pinnallisesti tilanteita, yhtyä valituspuheeseen, joka ei johda yhtään mihinkään.

Omien vaikutusmahdollisuuksien esiin nostaminen herättää uhriutujassa raivoa, koska hän ei halua muutosta. Hän on tyytyväinen tilanteeseen, jota on ollut itse luomassa, vaikka muuta väittää. Oikeasti hän on valinnut valittamisen ja on tyytyväinen tyytymättömyyteensä. Eikä häntä voi auttaa niin kauan, kun hän ei itse auta itseään. Tässä kolumnissa Väestöliiton johtava asiantuntija Heli Vaaranen tarjoaa vinkkejä, joilla uhriajattelun voi kääntää päälaelleen. 

Uhriutujan lähellä on levollisuus kaukana, sillä syytöksen uhka on ilmassa koko ajan. Kun ei itse uskalla kantaa vastuuta valinnoistaan, täytyy löytyä joku, joka jaksaa kantaa. Syntipukin rooli ei ole järin palkitseva, joten suosittelen kantamaan vastuuta itsestään ja poistumaan takavasemmalle mahdollisimman nopeasti. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Mika Wallasvaara

Suhteen alussa sait paistatella huomiossa vaan kuinka sitten kävikään?

Muistatko parisuhteessasi ajan, kun olit toiselle ihan kaikki, koko maailma? Sait olla näkyvä ja kuuluva ja sinua hemmoteltiin monin eri tavoin. Suhteen alussa saa usein paistatella toisen huomion keskipisteessä ja miten ihanalta se tuntuukaan. Täydellinen huomio tekee aikuisellekin tosi hyvää.

Aikaa kului ja ennen kuin huomasitkaan, kävi niin, että olit muuttunut näkymättömäksi. Sinun tarpeillasi ja toiveillasi ei ole toiselle enää merkitystä; ei ole aikaa, ei huomaavaisuutta, ei läheisyyttä. Aloit ehkä huomaamattasi huolehtia enemmän toisen kuin omista tarpeistasi.

Hyvin moni tuntee olonsa parisuhteessa onnettomaksi. On vain epämääräisen paha olo. Toinen ei juo, lyö eikä käyttäydy sopimattomasti, mutta joku kalvaa ja kaihertaa. Eikä ole ”oikeaa” syytä erotakaan. Syyllisyys saattaa herätä jo pelkästä eron eroajatuksesta; miten lasten kävisi? Miten itse pärjäisin rahallisesti? Ja paraneeko vaihtamalla?

Lapsuudesta tuttu tarina?

Miten ihmeessä tähän on tultu? Miten minusta tuli itsestään selvä?

Näitä kysymyksiä moni miettii, kun on oikein onneton. Jos on lapsuudessa joutunut kokemaan sitä, että on jollain tavalla näkymätön, saattaa aikuisenakin päätyä paikkoihin, joissa saa kokea tuota samaa. Ihmismielen on taipumus löytää ne olosuhteet, jotka ovat vanhastaan tuttuja ja turvallisia, vaikka olosuhteet olisivat miten järjenvastaisia tahansa. Sisäisten tuntosarviensa avulla ihminen suunnistaa kuin vaistonvaraisesti niiden ihmisten ja olosuhteiden läheisyyteen, jotka kertovat tuttua lapsuuden tarinaa:

Miten ihmeessä löysitkin puolison, joka ei näe, ei kuule eikä välitä tarpeistasi?

Mitä näkymättömyydelle voi tehdä?

Näkymättömäksi kokeva voi asettua itsensä ääreen pohtimaan ja tunnustelemaan omia tarpeitaan. Eli tulemalla ensin näkyväksi itselleen. Ensin pitää tietää, mitä haluaa ja vasta sitten voi kertoa ne toiselle. Ei riitä se, että saa hepulikohtauksen, jonka aikana sekalaisesti huutaa jotain ja odottaa toisen ymmärtävän, mitä olet vailla.

Kun tietää, mitä haluaa, on helpompi lopettaa uhrina oleminen. Toista voi palvella vain sen verran kuin ihan oikeasti jaksaa ja pystyy. Saako aikuinen pyytää toiselta huomiota? Tottakai – siksihän me parisuhteissa elämme, jotta saisimme kaikkea sitä hyvää, mitä parisuhde parhaimmillaan voi tarjota; rakkautta, kumppanuutta, intohimoa, hellyyttä ja hyväksyntää.  

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat