Kirjoitukset avainsanalla haaveet

Jos kertoisin voimabiiseistä, joita soittolistani tällä hetkellä toistaa, kirjoittaisin Raappanan  Lopussa kiitos seisoo- biisistä tai Elokuun ihanan kepeästä  Saatilla-biisistä. Mutta en kirjoita niistä. Tai kirjoitin jo, mutta vain todeten.

Toteaminen ei riitä musiikista kertomiseen. Haluan kirjoittaa tunteen kautta.

Tunteet tulevat heti, kun katselen hetkiä Savonlinnan taidelukion rumpuluokassa. Oli 80-luvun loppu.  Pieni koppi, jossa rumpujen äärellä jumitti nuori tyttö aina siihen saakka kun koulun ovet illalla sulkeutuivat. Viereisissä huoneissa oli kaverit. Sen jälkeen ne menivät opiskelijakämpille ja kuuntelivat musiikkia, puhuivat ja soittelivat lisää.

Koululla vieraili runoilija, joka opetti tekstien tekoa. " Olkaa rohkeita ja olkaa totta! Jos teidän teksteissä purjeet kyntää merta, on tilanne todella huolestuttava"- runoilija sanoi. Kaikki oli samaa heimoa - intohimoista ja pelkäämätöntä. Muistan, mitä se tyttö elämästä mietti. Jos musiikista tai tekstien kirjoittamisesta ei tulisi  elämän keskipistettä ja isointa juttua, elämä olisi mennyt hukkaan.  Todellinen ja vilpitön ajatus.

Muutamia vuosia soittaminen kulki mukana ja sitten se jäi. Jotain pientä siitä oli välillä havaittavissa -elämän reunamilla- ei läheskään keskellä. Ei isona juttuna. Oli kaikkea muuta tärkeää.

Tekisi mieli palata tytön luo ja sanoa  sille, että ei elämä hukkaan ole mennyt, turhaan huolehdit. Mutta minun ei tarvitse. Sen kuitenkin haluan sanoa tytölle, että jos sielu ja sydän on viritetty joillekin taajuudelle, ei se taajuus koskaan katoa. Sen läpi katsoo kaikkea elämässä. Toisaalta ei sitäkään ehkä tarvisi sanoa, kyllä tyttö sen jossain sisällään tiesi.

Nyt tulen voimabiisi- teemaviikkoon ja vuoteen 2017. Oudolla tavalla vahva, hauras ja rento  J. Karjalaisen Stindebinde. Vähän riipaiseva kappale. Se on voimabiisini nyt.

Se on sitä tällä hetkellä siksi, että muutama viikko sitten soitimme sen neljän terapeuttiystävän kanssa yhteisessä illanvietossa.  Soittaminen oli seurausta monen vuoden kypsyttelystä ja leikkisästä unelmoinnista. Iltaa edelsi lukuisia kysymyksiä itselle: Onko oikeasti kaikella aikansa ja pitääkö osata luovuttaa? Voisiko vaan olla aikuinen ja elää aikuisen elämää?

Ja mitähän tekemistä sillä on aikuisuuden kanssa?  Sitten, ihana arkipäiväisyys ja luonnollisuus palasi. Ihan kuin kapulat olisi aina kulkeneet repussa  -kaikki nämä vuodet. Kulunut, mutta lämmin ajatus "kotiin paluusta" kuvaa parhaiten oloa. Löysin taajuuden ja löysin takaisin taidelukion tytön luo. Tai se löysi minut, ihan kummin vaan.  Ja löysin kaverit - eri kaverit kuin silloin, mutta samasta tutusta ja rakkaasta heimosta. Kiitos heimoveljille- ja siskoille. Kiitos  musiikille, sanoille ja intohimoiselle runoilijalle. Ja kiitos Stindebindelle.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun tulee kesä, iltapäivällä pihalla syöty aamiainen ja lämmennyt järven vesi, me loikoilemme laiturilla, laskemme perhosia ja poutapilvien lentoratoja suhteessa aurinkoon. Tuoksuu lämpimältä männynkyljeltä ja suopursuilta. Saatamme ehkä mennä pyöräretkelle katsomaan lintuja tai ehkä vain kävellä harjulle ja takaisin.

Kun tulee kesä.

Kun tulee kesä, haaveilen, että ajelemme ikkunat auki rantatietä ja meri välkähtelee hakamaiden ja lepikoiden takana. Suuret puut kaartuvat tien päälle ja latvusten vihreä on hurmaavaa. Kun tulee pieni kylä, pysähdymme kaupalle. Jäätelöä valikoidaan pitkään, ja otamme erilaiset, ja maistelemme niitä kaupan seinustalla toisiltamme. Toisen jäätelö on molempien mielestä parempaa. Meillä ei ole matka minnekään, paitsi illalla takaisin sinne, missä on tämän lomamatkan koti.

Haaveilen, että kaupungin tuhatvuotisen vanhoilla kujilla on pieniä kauppoja. Piipahdamme vähän jokaiseen ja tunnustelemme, millaista täällä on, millaisia asioita nämä tässä maassa ja tässä maakunnassa tekevät ja myyvät. Tuoksuu kiveltä ja yrteiltä ja vähän takapihojen roskiksilta, ja on kiinnostavalla tavalla karheaa seutua. Tavailemme seinäkirjoituksien politiikkaa ja etsiskelemme sitä paikkaa, jossa haluttaisi syödä lounas.

Kun on kesäloma, makaamme lakanoissa kietoutuneina ja olemme unohtaneet mitä kello on ja mikä päiväkään on, ja tunnustelemme, onko nälkä vai ei, ja aprikoimme, jaksaisimmeko pilkkoa hedelmiä ja että miten ihanaa juuri oli, ja on, ja että kysyisimmekö, tulisivatko ystävät piknikille kallioille johonkin aikaan illalla.

Talvi-iltana haaveilen kaikista kesän suunnitelmista. Haaveilu on terveellistä. Se on tulevaisuuden muistelemista, tarinan rakentelemista meille eteenpäin. Nykyhetken kaikenlaisten mahdollisuuksien projektiota tulevaiin päiviin.

Juuri nyt haluaisin että vaihtaisimme uikkareihin ja kahlaisimme meriveteen ja sukeltaisimme katsomaan värikkäitä pikkukaloja. Sillä tavalla tapahtuukin, se vain odottaa tuolla tuonnemmassa vaiheessa vuotta, ja tulee todeksi, kun teemme niin.

Haaveilujen voima on juuri niiden todellisuudessa. Yhdessä haaveileminen on pysähtymistä sen kaiken äärelle, mikä rakkaussuhteessamme ja meidän elämässämme on niin erityisen ihanaa. Haaveillen kahlailee siinä, sormeilee ja hellii ajatuksin meidän ilojamme, ja sijoittaa niitä tästä tulevaan päin: ”Hei, eikö tää ois ihanaa?”

Kyllä olisi. Tehdään se kesäkuussa, heinäkuussa.

Olen aivan täynnä haaveita. Luulenpa, että voisin luetella niitä tunteja.

Mitä enemmän haaveilee, sitä parempi se minun mielestäni on. Sehän paljastaa, että meillä on kaikenlaisia hyviä ajatuksia meistä ja tulevasta. Haaveiden määrä näyttää, miten halukkaita olemme huomisiin, sen, millaiseksi elämämme yhdessä näemme.

Täyttymyksellinen rakkaus on sellainen elämäntilanne, että siinä haaveet ovat oikeastaan suunnitelmia kaikki. Kun kaikki on oikein hyvin, on varaa haaveilla yllin kyllin. Kiitos siitä, huokaisee onnellinen haaveilija.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuukausien kosteusvahinkopakolaisuus sai minut ajattelemaan, ettei ihminen elämältään muuta tarvitse kuin kodin. Uudelle vuodelle ei tarvinnut hakemalla hakea uusia tavoitteita, sillä tärkein oli kotiin pääseminen.

Toisaaltahan semmoinen kyllä kapeuttaa ajattelua, kun on vain yksi päämäärä ja tavoite.  Pahinta kodittomuudessa on ollut ajoittain unelmoinnin puuttuminen. Kodista ei jaksanut tai uskaltanut unelmoida, kun muuttopäivästä ei ollut tietoa. Muusta ei tohtinut unelmoida, kun ei ollut edes kotia.

Kuinka tärkeää se onkaan: unelmointi. Elämässä ja parisuhteessa. Ajattelen, että yksi tarkastelupiste parisuhteessa on ehdottomasti se, että unelmoitteko yhdessä. Uskallatko haaveilla ja miltä haaveilu tuntuu?

Nyt meillä muuttopäivä siintää ja parhaalta tuntuu se, että uskallan haaveilla. Haaveissani kaikki on täydellistä. Sillä jaksaa myös sitten todellisuuden, joka tällä hetkellä peittyy remonttipölyyn.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Rakastetullani on ihmeellinen kyky saada minut viihtymään ja viipymään hetkessä. Sanottakoon sitä vaikka lumovoimaksi.

Hänen kanssaan oleminen on niin palkitsevaa, ja palkintona on ilojen kimara. Se voi olla hänen äänensä soinnin kuuntelemista tai se voi olla katselemista – hän on kaikkialta katsottuna niin kivan näköinen, etten halua lähteä minnekään muualle sitä katselemasta. Katson vaikka hänen niskaansa ja sen lyhyeksi leikattujen hiusten mukavaa karheutta, ja tunnen selvästi, että olen löytänyt itselleni kodin maailmassa. Tai kun katselen häntä pihalla ottamassa hitaan askelen kerrallaan ja tähyilemässä puiden latvuksiin, jotta näkisi sen linnun joka juuri nyt sattuu laulamaan niin hauskasti, ajattelen, että kestäisipä iän kaiken tämä suloinen hetki, jossa saan tuntea tätä pakahduttavaa hellyyttä pihan poikki häntä kohtaan.

Minusta on niin rikasta ja ainutlaatuista saada olla hänen lähellään ja tehdä tämän päivän asioita yhdessä, että siinä tunteessa lepää yhtä suloisesti kuin hänen sylissään. Tuntuu, että meillä on kaikki tässä.

(Hän ehdotti minun kirjoittavan tähän, että rakastaa minua. Mitä minulta siis enää voisi puuttua?)

Yksi rikkauksista on se, kuinka rakkauden aikajänne aukeaa tästä hetkestä kaikenlaisen sellaisen muistelemiseen ja uudelleen kertomiseen, mitä olemme tehneet ja kokeneet. Tämä yhdessä kertominen on tämän hetken elämistä sekin. Me muistelemme yhdessä, tässä ja nyt, ja jaamme sen keskenämme.

Entäs tulevaisuus, tarvitsemmeko me sitä, kun tässä on jo kaikkea paljon enemmän kuin on osannut koskaan kaivatakaan?

Toki. Tulevaisuus on onnen heijastelemista huomisten mahdollisuuksiin.

Rakastavaisten tulevaisuus rakentuu unelmista, jotka unelmoidaan yhdessä. Nykyisyys on vuoren laki ja sieltä he katselevat eteenpäin, osoittelevat toisilleen asioita ja mittailevat välimatkoja niihin keskustellen. Niin mekin.

Kun tärkein on tässä meidän välillämme, kaikkea muuta voi aina punnita halulla kokea jotain lisää yhdessä: jotain uudenlaista ensimmäistä kertaa tai jotain hienoa uudestaan. Nähdä paikka, kuulla musiikki, kutsua ja yllättää ystävät, rakentaa pieni tai suurempi projekti jonkin ilon ympärille – sellaisia unelmia, jotka muodostuvat kokemuksiksi meille.

Jotkin unelmat löytyvät sellaisesta, mitä toinen on elämässään pitkät ajat kantanut toiveena mukanaan ja johon toinen myös tarttuu, jotkin syntyvät vapaasti fantasioidessa sitä, mitä voisi olla ja mitä voisi syntyä ja tulla, jos mikään ei meitä pitelisi.

Ei meitä juuri mikään pitelekään. Kaikenlainen tuntuu mahdolliselta.

Meidän ja unelmien välissä levittäytyy se luovuuden tila, jota asumme. Meidän tulevan menneisyytemme me synnytämme siinä ja muokkaamme tässä hetkessä. Huomenna se on osa meitä niissä muisteluissa, joissa itseämme katselemme.

Kalentereihimme olemme merkinneet reittejä unelmiin tuleville kuukausille. Ja uudet unelmat muotoutuvat, kun niiden antaa tulla, illalla sängyssä jutellen tai kävelyretkellä tai kotiinpäin pyöräillessä. Keksitään kukkien istutus tai hassu taidehanke tai keittiön remontointi tai juhlat tai muuta, pientä ja suurta. Lumottuna ja rakastuneena.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat