Kirjoitukset avainsanalla apua

Sinä pääsiäisenä jotain räjähti sisälläni. En enää muista mikä sen laukaisi ja miksi. Oliko se pientä vai suurta. Se oli viimeinen pisara kuormassa, joka oli kasvanut jo pitkään ennen sinua. Sen muistan, että tein keittiössä ruokaa. Sinä sanoit jotain kuivaan, lakoniseen tyyliisi, jota tietyissä tilanteissa rakastin ja tietyissä vihasin. Kädessäni oleva keittiöveitsi iskeytyy tasoon ja jää siihen pystyyn. Kasvoni vääntyvät villipedon kasvoiksi ja huudan niin paljon kuin kurkusta lähtee: - Nyt tää vittu loppuu. Mä en kuuntele tätä enää ollenkaan. En vittu kuuntele. 

Toivon, että tulisit. Ottaisit minut syliin kuin lapsen. Mutta et tule. Menin liian pitkälle. Taas olen mennyt liian pitkälle. Vaikea, tuskainen nainen, jolla on liikaa sanottavaa ja paljon vaatimuksia.

Kehoni täyttyy voimalla. Minä hallitsen tätä tilaa nyt. Minä olen olemassa. Sinä nouset ja hetken näen pelon silmissäsi. Tajuan mitä olen tehnyt ja pelästyn. Hetkellinen voiman tunne katoaa ja jättää jälkeensä vapisevan ihmisen. Silmäsi muuttuvat kylmiksi, kun katsot minua. Kävelet ohitseni ja sanot: - Mene hoitoon. 

Keittiön laattalattia on kova. Tuntuu kuin pää räjähtäisi. Nyyhkytykseni kiertää tyhjän talon nurkkia etsien turvaa. Toivon, että tulisit. Ottaisit minut syliin kuin lapsen. Mutta et tule. Menin liian pitkälle. Taas olen mennyt liian pitkälle. Vaikea, tuskainen nainen, jolla on liikaa sanottavaa ja paljon vaatimuksia. En ihmettele, ettet enää jaksa minua. En itsekään kestä kuilujani. Näitä syvyyksiä, joihin säännöllisesti tipun.

En tiedä mitä tehdä, kun maa ei nielekään minua. Minäkö se olin, joka huusi kuin eläin. Minä, jolle nuoret piirtävät sydämiä, halaavat lujaa ja kirjoittavat: sä oot kiltti, ihana ja hymyilet aina. Oikeasti en ole ihana, vaan hullu huutava akka, jonka pitäisi kuolla. Teen sen ainoan teon, johon pystyn. Soitan ystävälle, sille ainoalle, jonka tiedän kestävän tämän. Tunnistimme toistemme tuskaiset sydämet heti tutustuessamme muuttaessani parikymppisenä Helsinkiin. Yksi iso ero meissä on: Hän pysyy kasassa, minä en. 

Pääsiäisyönä kirjoitan googleen viha, nainen ja apua. Löydän Maria Akatemian sivuille. Sieltä saa väkivaltaiset naiset apua. Kauhistun! Enhän minä ole väkivaltainen!

Hän vastaa iloisesti niinkuin aina. Kuiskaan: - Mä sekoan. Voitsä auttaa mua. Mä sekoan. Rauhalliseen tyyliinsä hän selvittää mitä on tapahtunut. Rauhoitun hänen lempeään ääneensä. - Et sä sekoa. Sä puhut ihan normaalisti. Mä ymmärrän mitä sä sanot. Et sä oo sekaisin. Sä suutuit. Tosi kovaa. Siihen on varmaan syynsä. Se on ohi. Kaikki on nyt hyvin. Ei oo hätää. 

Sanat tuudittavat minua kuin lasta. Hengitys tasaantuu pikku hiljaa. Puhelun jälkeen istun vielä pitkään lattialla, jalat tiukasti sylissä pään nojatessa seinää vasten. Enkä ajattele mitään. 

Illalla yritän puhua, sillä tajuan olevani umpikujassa. Lupaan hakea apua ja pääsiäisyönä kirjoitan googleen viha, nainen ja apua. Löydän Maria Akatemian sivuille. Sieltä saa väkivaltaiset naiset apua. Kauhistun! Enhän minä ole väkivaltainen! Isken läppärin kannen kiinni, mutta ehdin huomata numeron, johon voi soittaa. 

Olen astunut pois nurkasta, johon olin ajanut itseni. Tajuan saaneeni luvan puolustaa itseäni ja huolehtia itsestäni. Aavistelen, että elämäni ei tulisi olemaan enää muiden käsissä.

Pyhien jälkeen soitan Maria Akatemian päivystysnumeroon. Sanon heti ensimmäiseksi, etten ole väkivaltainen. Saan silti apua. Viimein uskaltaudun naisten vertaisryhmään, josta alkaa muutos suhteessa itseeni. Koko syksyn käyn joka tiistai Helsingissä, vaikka se on yhtä säätöä. Ryhmässä tulen näkyväksi haavojeni kautta ja tunnen suurta myötätuntoa haavoittuneita kanssakulkijoitani kohtaan. Vertaisryhmän voima on ihmeellistä! 

Loppusyksystä valvon taas kerran ja mietin umpikujaani. Ensimmäisen kerran uskon selviäväni yksin, jos tilanne vaatii sen. Jokin on muuttunut. Olen astunut pois nurkasta, johon olin ajanut itseni. Tajuan saaneeni luvan puolustaa itseäni ja huolehtia itsestäni. Aavistelen, että elämäni ei tulisi olemaan enää muiden käsissä. Se tuntuu tosi hyvältä. Nukahdan pitkästä aikaa levolliseen, syvään uneen.   

Toivovaisin terkuin, Annele

 

Tietoa ja apua vihaan ja väkivaltaan löytyy seuraavista paikoista: 

https://www.naisenvakivalta.fi/

https://www.miessakit.fi/

https://www.youtube.com/watch?v=_-RtQIdYRIg&feature=youtu.be&fbclid=IwAR...

https://yle.fi/uutiset/3-8981390

https://hidastaelamaa.fi/2018/04/naisen-aggressio-edelleen-tabu/#fbf26b3c

 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Tuntuu hurjalta että tuollaisessa paikassa voi jättää toisen yksin lattialle itkemään. Vaikka ei olisi enää rakkautta tai edes välittämistä, joku velvollisuus ihan yleisen humaaniuden nimissä olisi auttaa toista romahduksen hetkellä.

Hyvä että apua löytyi toisaalta ❤️

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018
2/3 | 

Kiitos kommentistasi ja empatiasta <3 

Mä luulen, että siinä tilanteessa molemmat toimivat niillä resursseilla, taidoilla ja voimilla, mitä oli. Monta yhteistä vuotta oli vielä tämän jälkeen ja paljon yritystä.

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018
3/3 | 

Haluan vielä tarkentaa, ettei minua jätetty lattialle itkemään, vaan siinä vaiheessa vielä seisoimme molemmat. Luulen, että aika moni olisi lähtenyt sen raivon tieltä pois. Enkä voi häntä tästä moittia.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat