Kirjoitukset avainsanalla odotus

Kuva: Jaakko Kaartinen

Odotan rakastettuani kotiin matkalta. Syksyinen ilta; pimeässä näkyy katulamppujen ja toisten kotien ikkunoiden valoläikkiä. Täällä meilläkin on kotoisa ja lämmin valo. Minä istun nojatuolissa tässä valossa ja haudutan teetä pannussa. Odotan, että aika kuluu hiljakseen ja rakastettuni saapuu.

Odottaminen on joissain tapauksissa nautinto. Kai kyse on mielen asennosta ja tietysti siitä, mitä odotetaan. Kun palkinto on suuri, kuten se, että kaivattu rakastettu on pian kotona, odottaminenkin on jo yksi palkinto: juuri minulla on mahdollisuus odottaa häntä. Ei kellään muulla.

Ja tällaisena iltana, kun talvi koettelee ensiotettaan, kun on sillä tavalla tunnelmallista, odottamisesta tulee asettautumista mukavaan sykkyrään, villasukat jaloissa, pulssi alhaalla. Tekee mieli henkäistä syvään ja rentoutua. Hartiat putoavat alemmas, niskan kireys antaa periksi. Ei ole kiire, on sopiva ilta katsella aikaa kuin hidasta jokea. Ja lopulta hän tulee.

Kaipaus ja lupaus, rakastettuaan odottavan hiljaiset ystävät. Toinen nojaa toiseen kylkeen ja toinen toiseen. Sopusoinnussa ollaan tässä.

Odottaminen ei ole tyhjää aikaa, eikä hukkaan heitettyä. Tällaisina hetkinä ymmärtää hyvin, että se jos jokin on täyttä elämää. Odottaminen on puhdasta olemista.

Voisiko tätä kutsua jopa jonkinlaiseksi meditatiiviseksi tilaksi? On rauhallista, mieli on vapaa, mutta kohdentunut rakastettua koskeviin ajatuksiin ja mielikuviin. Hänet näkee kävelemässä kantamuksineen tuolla ulkona, astumassa liikennevälineeseen, laittamassa lapasia taskuunsa, katselemassa ympärilleen ajatuksissaan, samalla kun hän tulee tännepäin.

Kaupunki on täynnä ihmisiä, monet ovat menossa johonkin tänä iltana, ihmiset vaatteineen, piirteineen, liikkuvine ilmaisevine kehoineen, tahtoineen, toiveineen ja tarkoituksineen, ja juuri vain yksi heistä on tulossa tälle ovelle, tähän kotiin, minun luokseni. Se on kiehtovaa! Se on rakkauden tilanne. Se luo tällaisen asetelman, jossa voi odottaa näin, ja yksi, joka voi saapua odottavan luo.

Kun hän tulee, sitten ilo tulee, toisella tavalla kupliva kuin tämä odotukseen liittyvä hiljaisempi versio.

Kohta hän tulee. Siihen saakka olen tässä ja odottelen, ja nautin elämäni ajasta.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yksi rakkaussuhteessa elämisen jokapäiväisistä iloista on kotiin tuleminen. Ehdin ovelle, käännän avainta lukossa ja seuraavassa parissa hetkessä koen monta nopeaa tunnetta: näen valot asunnossa, kuulen tervehtivän äänen, aistin huoneilman lämmön, tunnen ilahtumista, hyvää mieltä toisesta, joka tulee eteiseen vastaan ja halaa.

Kaikki aistit toimivat ja kaikilla aisteilla voin todeta, että pääsin taas perille.

Ehkä vaikuttaa arkiselta itsestäänselvyydeltä, että tulee kotiin, mutta eihän se ole - tulla asuntoon, joka on yhteinen koti, jossa rakastettu on. Se on aarre. Minulle se on oikea onni.

Kiivetessä portaita rapussa kiipeän tunteenkin askelmia. Olen jo suuntautunut kotiin: rakastettuun ja niihin meihin liittyviin kokemuksiin ja tunteisiin, jotka tekevät noista huoneista, kalusteista, tavaroista meidän kotimme. Ennen kuin olen ovella, olen jo ovella, eteisessä, ennen kuin näen ja kuulen rakastettuni, olen jo näkemässä ja kuulemassa häntä. Mieli elää jo odotuksessa. Kun otan kiivetessä avaimet taskustani, niiden nippu helisee kotia.

Rakkauselämä tuntuu ja toteutuu elämän koko kudoksessa, kun sen aistimiseen antautuu, eikä kiiruhda sen ohi.

Kotiin tuleminen, oven avaaminen ja kynnyksen ylittäminen on konkreettinen tapahtuma tässä kaupunkitilassa. Samalla se on sisäinen tapahtuma, johon pääsee kiinni kysymällä itseltään, miltä minusta tuntuu, kun astun kotiin ja tiedän, että kumppanini on siellä. Mitä minussa tapahtuu sillä hetkellä? Mitä minussa tapahtui koko kotimatkan aikana. Miltä se minussa tuntui?

Mitä syvemmin olen tutkinut, miltä minusta tuntuu, sitä selvemmin olen oivaltanut, miten perustavalla tavalla minun hyvinvointiini ja onnellisuuteeni vaikuttaa suunta kohti rakastettuani. Kun olen tulossa hänen luokseen, tuntuu oikealta ja hyvältä. Juuri tällä ovella haluan olla, tunnen sen yhtä selvästi kuin oman nimeni.

On totta: minua määrittää tämä tunne, joka vetää hänen luokseen. Kun olen kotiovella, olen keskellä sen tunteen virtaa.

Mitä rakkaus on? Mitä kaikkea se onkaan, se on ainakin sellaista, miltä minusta tuntuu, kun olen tullut kotiin ja me suukotamme eteisessä. Perillä olemisen tunnetta se on, samalla kun se on jatkuvan odotuksen tunnetta siitä, mitä me teemme nyt, mitä seuraavaksi, me.

Kynnyksen tällä puolella on toinen tila. Me olemme täällä, ja nämä huoneet on punottu täyteen vuorovaikutusta. Täällä minä on toisen kanssa. Tämä on toisen huomioimisen mahdollisuuksien tila. Tätä paikkaa ei ole kellään muulla. Tämä on vain me, ainoan kerran tässä maailmassa juuri tällaisena.

Kotiintuleminen on etuoikeus. Olemme hyvin onnekkaita.

Kun avaan kotioven, silmänräpäys on dramaattinen. Hetkessä tapahtuu niin paljon niin ihmeellistä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen yksin kotona ja katselin peilistä kasvojani, piirteitäni. Takaisin katsoo mies, jonka tunnistan. Levollinen ilme. Hymyilee. Näyttää valoisalta.

Kun katselen ympärilleni tässä olohuoneessa, kaikki huonekalujen paikat ja tavarat, jotka arki on kädestään laskenut pöytätasoille ja sohvan käsinojalle, kirjojen peittämät seinät ja ikkunat, pyykistä tulleet paidat kuivumassa henkareissa vaatekaapin ovien avainten varsista – kaikki nämä värit täällä ja tämä tilan ja paikan rytmi on minun kotini. Tykkään tästä.

Samalla tavalla kuin tämän kotini, rakastettuni on antanut minulle oman itseni. Siksi peilikuvassa on valoisa mies.

Jos astelen täällä hiukan, tuntuu kuin katselisin sisältä päin ajatuksiani hänestä ja meistä: ääneen esittämiänne ideoita ja toiveita tekemisistä ja toisaalta jo koettuja asioita. Koti on meidän elämämme ympäröimä. Minä olen meidän elämämme ympäröimä.

Peilikuva on valoisa, koska tässä on niin hyvä olla. Tässä on niin hyvä olla, että tuntuu hyvältä olla minä.

Rakastettuni on saanut minussa aikaan monta asiaa, mutta esimerkiksi nämä kaksi: hän on tehnyt oloni hyväksi. Ja se on saanut aikaan sen, että olen alkanut katsoa itseäni hyväksyvästi. Hän rakastaa minua. Minäkin uskallan rakastaa minua.

Tässä on tosiaan käynyt tällainen puutarhailmiö: hän on kastellut penkkiä ja on noussut kukkia. Sillä tavalla yhden rakkaus ja läheisyys ja hellyys ja huomio voi saada toisen hehkumaan.

Katselin makuuhuoneen ikkunasta männynlatvoihin ja ajattelin, että nämä ovat niin perin hyviä aikoja elämässä. Jos en olisi niin iloinen siitä, olisin huolissani, että ne kuluvat – otammeko varmasti irti kaiken minkä voimme tästä onnellisesta? Se kysymys on elämän rajojen kysymys, mutta näyttää uivan jossain kaukana täältä.

Tässä kodissa on hyvä suojainen tila. Minusta se tulee siitä, että vaikka hän lähti aamulla töihin, illalla hän tulee takaisin ja sillä välin hänen ihmeensä tuntu on täällä läsnä. Minulle hän on läsnä tässä nojatuolin sylissä nyt, ja tässä kodin hiljaisuudessa, iltapäivän hämärtyessä odottamaan, että vähän myöhemmin meidän keskustelumme ääni kuljeskelee huoneesta toiseen ja värillisiin lamppuihin sytyttämämme valo heijastuu ikkunoista sisäänpäin.

Hän tekee minulle hyvää. Tässä on hyvä. Nauramme paljon. Hän hehkuu kultaa, ja minäkin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kävin tänään puolison lapsuudenystävän synttäreillä. Pyöreitä vuosia tuli täyteen ja uusi vuosikymmen alkoi. Sopii hyvin uudenvuoden aatonaattoon. Olin ajatellut jo etukäteen tänään kirjoittaa jotakin uuden vuoden lupauksista ja odotuksesta. Nämä teemat yhdistyivät päivän juhlaan. Olimme olleet juhlissa vasta vartin, kun synttärisankarin työpaikan väki tuli onnittelemaan. Kuulimme puheen, jossa kerrottiin tämän työntekijän mukavista puolista. En tiedä kuunteliko kukaan kovin tarkkaan, mutta lopuksi kaikki havahtuivat. Puhuja kertoi pilke silmäkulmassa, että uusi rakkaus, jonka synttärisankari on löytänyt, näkyy mukavasti koko olemuksessa. Seurasi nyökyttelyjä ja hymyjä. Samalla niillekin paikalla olleille, jotka eivät uudesta rakkaudesta tienneet, selvisi tilanne. Yksin ei nyt tarvinnut juhlaa ja arkea kohdata.

Illan mittaan tuli puheeksi pöydissä koristeina olleet pienet peilipintaiset sydämet. Päivänsankari kertoi niiden olevan kierrätyskamaa. Ne oli laitettu talteen jo alkusyksystä, kun velipoika meni naimisiin. Synttärisankari kiteytti paljon, kun sanoi jotenkin niin, että: ”Kaikki kannattaa kierrättää, varsinkin käytetyt sydämet”.

Sitä vaan pohdin, että vuodet loppuvat ja alkavat erilaisten odotusten, kaipausten ja lupausten ristipaineessa. Miltä sinun uusi vuosi näyttää? Minkälaisen sydämen voisit käyttää uudelleen. Saako rakkaudesta kertoa ja miten se tai sen kaipuu meissä näkyy? Kaikkea hyvää saa luvata ja toivoa. Maailmassa kiertää vielä paljon lämmintä ja toivoa on!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat